Nykyaikana luullaan hyvin usein, että modernin länsimaalaistuneen yhteiskunnan appivanhemmat ovat jotenkin ihmeen kautta muuttuneet vuosisatojen saatossa kirouksesta siunaukseksi. Ajatusta perustellaan milloin mitenkin, kaikilla tavoilla koulutuksen ja tasa-arvoistumisen kautta aina lientyneisiin asenteisiin asti. Vanhoille stereotyypeille kyttäävistä ja lastensa aikuiselämään puuttuvista, vallanhaluisista seniileistä neurootikoista ollaan kovaa vauhtia antamassa kyytiä. Tilalle ollaan luomassa ihanteellista ydinperheen, omakotitalon, perhekoslan ja rotuhurtan sävyttämää rakkauden ja harmonian tyyssijaa, jota mummi ja ukki tukevat koko sydämestään sekä tietenkin sponsoroivat tarpeen tullen.
Suurin osa vanhemmista on varmastikin tunne-elämältään tasapainoisia ja oman vaikutuspiirinsä rajat tuntevia, pitkän päälle lastensa parasta ajattelevia vastuullisia huoltajia. He antavat tukea ja neuvoja tarvittaessa ja sopivassa suhteessa, mutta eivät yritä mustasukkaisen kiihkeästi roikkua aikuistuneen lapsensa kaulassa kiinni puolustaen omaa sisäistä eheyttään tai tyrkyttäen henkilökohtaista maailmankatsomustaan taukoamatta nalkuttaen suhteen epäkohdista ja ongelmista kuin rattaistaan löystyneet ja ruuveistaan ruostuneet käkikellonrähjät.
Poikkeus vahvistaa säännön - valitettavasti. Joissakin tapauksissa omistushaluisille tiukkapipoisille kalkkiksille ei riitä mahdollisuus lapsensa 20 vuoden aivopesumaiseen ja dominoivaan kasvatusdiktatuuriin, vaan mamin hellä ja huomaavainen lonkero on yritettävä tunkea jokaiseen ihmissuhteeseen ystävistä seurustelukumppaniin ja mahdolliseen aviopuolisoon. Jos säännöt eivät uppoa tynnyrissä kasvatettuihin uppiniskaisiin räkänokkiin ja lapsi ei mahdu vanhempien asettamaan tiukkaan muottiin tavoista, arvoista, ihanteista ja moraalista on aika antaa isän kädestä. Jollei varsinaisiin toimiin lapsen elämän vaikeuttamiseksi ryhdytä, annetaan vähintääkin epäsuorasti paheksuen viesti, ettei kelpaa.
Kaipaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin uskallettiin sentään myöntää jonkinasteinen totuus: älä koskaan luota hymyilevään anoppiin. Kuulostan ehkä katkeralta vanhaltapiialta, jonka ainoan orastavan miessuhteen hurjassa nuoruudessa tuhosi ylihuolehtivainen kanaemo kukkoilevan äijänkäppänänsä kanssa. En tiedä tulevaisuuden kohtalostani, mutta tällä hetkellä olen vakituisesti seurusteleva, murrosiästäni selvinnyt nuori aikuinen ja pojattoman kyllästynyt vallitsevaan tilanteeseen. Poikaset lentävät pesästä omilleen aikanaan ja sen yli tai ympäri on jokaisen appivanhemman päästävä!
"miniä vihdoinkin ilman appivanhempia - ja onnellinen siitä"
Suurin osa vanhemmista on varmastikin tunne-elämältään tasapainoisia ja oman vaikutuspiirinsä rajat tuntevia, pitkän päälle lastensa parasta ajattelevia vastuullisia huoltajia. He antavat tukea ja neuvoja tarvittaessa ja sopivassa suhteessa, mutta eivät yritä mustasukkaisen kiihkeästi roikkua aikuistuneen lapsensa kaulassa kiinni puolustaen omaa sisäistä eheyttään tai tyrkyttäen henkilökohtaista maailmankatsomustaan taukoamatta nalkuttaen suhteen epäkohdista ja ongelmista kuin rattaistaan löystyneet ja ruuveistaan ruostuneet käkikellonrähjät.
Poikkeus vahvistaa säännön - valitettavasti. Joissakin tapauksissa omistushaluisille tiukkapipoisille kalkkiksille ei riitä mahdollisuus lapsensa 20 vuoden aivopesumaiseen ja dominoivaan kasvatusdiktatuuriin, vaan mamin hellä ja huomaavainen lonkero on yritettävä tunkea jokaiseen ihmissuhteeseen ystävistä seurustelukumppaniin ja mahdolliseen aviopuolisoon. Jos säännöt eivät uppoa tynnyrissä kasvatettuihin uppiniskaisiin räkänokkiin ja lapsi ei mahdu vanhempien asettamaan tiukkaan muottiin tavoista, arvoista, ihanteista ja moraalista on aika antaa isän kädestä. Jollei varsinaisiin toimiin lapsen elämän vaikeuttamiseksi ryhdytä, annetaan vähintääkin epäsuorasti paheksuen viesti, ettei kelpaa.
Kaipaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin uskallettiin sentään myöntää jonkinasteinen totuus: älä koskaan luota hymyilevään anoppiin. Kuulostan ehkä katkeralta vanhaltapiialta, jonka ainoan orastavan miessuhteen hurjassa nuoruudessa tuhosi ylihuolehtivainen kanaemo kukkoilevan äijänkäppänänsä kanssa. En tiedä tulevaisuuden kohtalostani, mutta tällä hetkellä olen vakituisesti seurusteleva, murrosiästäni selvinnyt nuori aikuinen ja pojattoman kyllästynyt vallitsevaan tilanteeseen. Poikaset lentävät pesästä omilleen aikanaan ja sen yli tai ympäri on jokaisen appivanhemman päästävä!
"miniä vihdoinkin ilman appivanhempia - ja onnellinen siitä"
Vastaukset 2
Vanhimmat
laittanut tätä kirjoitustasi oikealle palstalle? Tuolla on yksi otsikko anopeille aivan erikseen ...
Ei anopin jakkara vaan anopin palli. Se on kaktuslaji !