Kiitos teille kaikille, jotka olette avanneet silmäni!
Näin vahingossa lööpin keskustelusta ja kiinnostuin : nyt ei enää itketä hervottomasti, vaan alan ymmärtää mistä kaikesta tässä voikaa olla kyse. Tulee toivo: ehkä minä selviän...
Rakastan Joukoa yli kaiken. Hän on ollut yli 20 vuotta elämäni suuri rakkaus, mutta yhteiselämä ei vain onnistu. Olemme yrittäneett monta kertaa eri tavoilla, meillä on kaksi lasta, mutta ei ole koskaan ollut yhteistä osoitetta. Olen ollut tahoillani naimisissa ja lapset ovat mieheni nimissä eivätkä tiedä oikeasta isästään , mutta Jouko on aina ollut se jota olen kaivannut.
Tilanne on vain aina ollut niin tuulella käypä ja epävarma, etten ole ilmeisesti uskaltanut laskea lapsia ja itseäni täysin Joukon varaan. Tänään tuntuu, että olen tehnyt sittenkin oikein : lapsilla on ollut turvallinen lapsuus.
Suhde on ollut katkolla usein ja aina yhtä yllättäen. En ole koskaan ymmärtänyt miksi minä jälleen joudun lähtemään, miksi olen syyllinen kaikkeen ja mistä oikein on kyse. Hän ei kerro, ei selittele, sanoo vain, etten ymmärrä ja minun pitää mennä. En ole minkään arvoinen.
Menee vuosia ja taas minä olen se, jota hän on aina rakastanut.
Niin, muttei juuri koskaan sanonut, tai liiemmin näyttänyt, ei koskaan kosinut eikä pyytänyt eroamaankaan. Kumma juttu.
Vajaat kaksi viikkoa sitten ajoin 700 km tullakseni hänen luokseen muutaamaksi päiväksi. Tulin keskiviikkoiltana. Hän oli heti kuin vieras: kylmä, tyly ja etäinen. Vuoteessa hän ei koskenut eikä häneen ei saanut koskea. Hän oli "kipeä" ja puhumaton.
Itkin. Hän istui sängyn reunalla, seurasi ulos kuka kulkee, kuuli kai ääniä joita minä en kuullut, puhui itekseen, valvoi eikä huomioinut minua millään tavalla.
En ymmärtänyt yhtään mitään. Muistin vain, että näin se on mennyt ennenkin. Se rakastava mies on yht'äkkiä kylmä ja tunteeton, ilmeetön ja eleetön.
Aamulla viiden mailla sanoin, että lähden. Hän istui toisessa huoneessa, näytti perin surkealta ja sanoi monotonisella äänellä, että niin minä ajattelinkin. Jäin aamuun, mutta puhetta ei ollut. Ajattelin, etten voi jättää. Että kun yritän, niin minulla ei ole huono omatunto.
Sovimme, että tulen lauantaina. Ei vastausta puhelimeen eikä tekstareihin. Ei vastausta sunnuntainakaan. Olin hädissäni ja ajoin katsomaan : hän oli kotona, kaikki hyvin, ei aikaa puhua. Ja "koeta pärjätä!" Ilmoitan joskus.
Mies, joka oli luvannut, ettei hukkaa minua, oli valmis hukkaamaan minut jälleen!
Yli viikon olen itkenyt. Taas meni kaikki haaveet yhdessäolosta ja tulevaisuudesta, johon minä olin enemmän kuin valmis.
Eilen löysin tämän keskustelupalstan ja nyt helpottaa.
Nyt ymmärrän mistä tulee tunteiden heilahtelu, kylmyys ja hellyys. Mistä johtuvat äänet ja häiriöt ulkona. Miksi kaasua sumutetaan huoneistoon niin että aina pitää tuulettaa ovi auki. Miski kännykkää kuunnellaan ja se säteilee. Miksi häntä vakoillaan ja huoneisossa käydään, kun hän ei ole kotona. Miksi seksi ei toimi. Miksi tarvitaan turvakamera. Miksi häntä yritetään häätää asunnostaan.
Nämä ovat tämän kesän juttuja. Suhde kesti nyt kaiken kaikkiaan 6 kk ja tiiviinä 3 kk.
Nyt minua ei taas tarvita ja kaikki on mennyttä jälleen kerran.
Sanoin lähtiessäni, että sillä ei ole mitään väliä vaikka minä kuinka paljon rakastan. Hän sanoi vain, että ei kai se niinkään ole ja kertoi olevansa huolissaan minun mielenterveydestäni.
Niin minäkin olin huolissani mielenterveydestäni, mutta en ole enää. Olen huolissani hänestä, jolla ei ole ketään auttajaa - ehkä nyt taas ilmaantuu joku muu, joka on parempi kuin minä.
Mutta nyt minä tiedän, mitä tämä kaikki on. Syy ei olekaan minun. Hän on sairas.
Haluaisin auttaa, mutta eihän tästä voi koskaan puhua, sen tiedän. Eli hän jää yksin asian kanssa kuten on ollut tähänkin saakka.
Minä en osaa enkä jaksa.
Eikö bipo todellakaan ymmärrä mitä tekee?
Näin vahingossa lööpin keskustelusta ja kiinnostuin : nyt ei enää itketä hervottomasti, vaan alan ymmärtää mistä kaikesta tässä voikaa olla kyse. Tulee toivo: ehkä minä selviän...
Rakastan Joukoa yli kaiken. Hän on ollut yli 20 vuotta elämäni suuri rakkaus, mutta yhteiselämä ei vain onnistu. Olemme yrittäneett monta kertaa eri tavoilla, meillä on kaksi lasta, mutta ei ole koskaan ollut yhteistä osoitetta. Olen ollut tahoillani naimisissa ja lapset ovat mieheni nimissä eivätkä tiedä oikeasta isästään , mutta Jouko on aina ollut se jota olen kaivannut.
Tilanne on vain aina ollut niin tuulella käypä ja epävarma, etten ole ilmeisesti uskaltanut laskea lapsia ja itseäni täysin Joukon varaan. Tänään tuntuu, että olen tehnyt sittenkin oikein : lapsilla on ollut turvallinen lapsuus.
Suhde on ollut katkolla usein ja aina yhtä yllättäen. En ole koskaan ymmärtänyt miksi minä jälleen joudun lähtemään, miksi olen syyllinen kaikkeen ja mistä oikein on kyse. Hän ei kerro, ei selittele, sanoo vain, etten ymmärrä ja minun pitää mennä. En ole minkään arvoinen.
Menee vuosia ja taas minä olen se, jota hän on aina rakastanut.
Niin, muttei juuri koskaan sanonut, tai liiemmin näyttänyt, ei koskaan kosinut eikä pyytänyt eroamaankaan. Kumma juttu.
Vajaat kaksi viikkoa sitten ajoin 700 km tullakseni hänen luokseen muutaamaksi päiväksi. Tulin keskiviikkoiltana. Hän oli heti kuin vieras: kylmä, tyly ja etäinen. Vuoteessa hän ei koskenut eikä häneen ei saanut koskea. Hän oli "kipeä" ja puhumaton.
Itkin. Hän istui sängyn reunalla, seurasi ulos kuka kulkee, kuuli kai ääniä joita minä en kuullut, puhui itekseen, valvoi eikä huomioinut minua millään tavalla.
En ymmärtänyt yhtään mitään. Muistin vain, että näin se on mennyt ennenkin. Se rakastava mies on yht'äkkiä kylmä ja tunteeton, ilmeetön ja eleetön.
Aamulla viiden mailla sanoin, että lähden. Hän istui toisessa huoneessa, näytti perin surkealta ja sanoi monotonisella äänellä, että niin minä ajattelinkin. Jäin aamuun, mutta puhetta ei ollut. Ajattelin, etten voi jättää. Että kun yritän, niin minulla ei ole huono omatunto.
Sovimme, että tulen lauantaina. Ei vastausta puhelimeen eikä tekstareihin. Ei vastausta sunnuntainakaan. Olin hädissäni ja ajoin katsomaan : hän oli kotona, kaikki hyvin, ei aikaa puhua. Ja "koeta pärjätä!" Ilmoitan joskus.
Mies, joka oli luvannut, ettei hukkaa minua, oli valmis hukkaamaan minut jälleen!
Yli viikon olen itkenyt. Taas meni kaikki haaveet yhdessäolosta ja tulevaisuudesta, johon minä olin enemmän kuin valmis.
Eilen löysin tämän keskustelupalstan ja nyt helpottaa.
Nyt ymmärrän mistä tulee tunteiden heilahtelu, kylmyys ja hellyys. Mistä johtuvat äänet ja häiriöt ulkona. Miksi kaasua sumutetaan huoneistoon niin että aina pitää tuulettaa ovi auki. Miski kännykkää kuunnellaan ja se säteilee. Miksi häntä vakoillaan ja huoneisossa käydään, kun hän ei ole kotona. Miksi seksi ei toimi. Miksi tarvitaan turvakamera. Miksi häntä yritetään häätää asunnostaan.
Nämä ovat tämän kesän juttuja. Suhde kesti nyt kaiken kaikkiaan 6 kk ja tiiviinä 3 kk.
Nyt minua ei taas tarvita ja kaikki on mennyttä jälleen kerran.
Sanoin lähtiessäni, että sillä ei ole mitään väliä vaikka minä kuinka paljon rakastan. Hän sanoi vain, että ei kai se niinkään ole ja kertoi olevansa huolissaan minun mielenterveydestäni.
Niin minäkin olin huolissani mielenterveydestäni, mutta en ole enää. Olen huolissani hänestä, jolla ei ole ketään auttajaa - ehkä nyt taas ilmaantuu joku muu, joka on parempi kuin minä.
Mutta nyt minä tiedän, mitä tämä kaikki on. Syy ei olekaan minun. Hän on sairas.
Haluaisin auttaa, mutta eihän tästä voi koskaan puhua, sen tiedän. Eli hän jää yksin asian kanssa kuten on ollut tähänkin saakka.
Minä en osaa enkä jaksa.
Eikö bipo todellakaan ymmärrä mitä tekee?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksi olet roikkunut kiinni toisessa kuin takiainen vaikka toinen ei ole sinusta kiinnostunut?
Taidat olla hieman tyhmä?
Bipo tai ei, antaisin toisen olla ja etsisin elämääni sisältöä muista asioista.
Luoja miten karmeaa luettavaa sun tekstisi oli; nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydyt.
Luehan kirjoitelmasi ja ole rehellinen itsellesi, onko sen kirjoittaja järkevä aikuinen nainen?
Ei itsesäälissä rypeminen jalosta ketään
Turha syyllistää ketään....No suhteet esim . bipo-mieheen ovat hyvin koukuttavia...
Ei siitä niiin vann lähdetä.- Välillä keppiä ja välillä porkkanaa miehen taholta. Menee läheiseltä aika nopeasti kyky oivaltaa, missä mennään. Eli sairaus vie ihmistä.
Välillä mies saattaa vaikuttaa ihan normaalilta ja on hellä ja ihana. Kai siinä on sellaisessa pyörityksessä ettei tiedä missä on.- Minusta tuollainen suhde on erittäin vaikea siksi että läheisyys on normaalia tiiviimpää eli tunnet itsesi todella rakastetuksi silloin , kun sellainen hetki on............
Niinhän se on.
Siksi kai tässä ollaankin, minä ja me niin monet muut.
Lisäksi tulee sekin tunne Pikku Prinssistä "olet vastuussa siitä, mitä olet kesyttänyt". Varsinkin silloin kun tietää ja ymmärtää toisen tilannetta..
Ei, ei pitäisi oll tässä.
Mutta tunteita on joskus paha hallita.
Et kai ole tosissasi? Tiedät että toinen on sairas ja kertakaikkisen pipi päästään ja siinä vaan oleilet?
Taidat olla itse sairaampi kuin tuo bipo jota mollaat keskustelupalstalla.
No, vielä sekin aika koittaa psykiatrian taholta jolloin nämä bipoloisissa roikkuvat ruikuttajat luokitellaan jollain tasolla persoonallisuushäiriöisiksi tai peräti mielisairaiksi; tuon julistuksen jälkeen uskoisin kaikenlaisen valittamisen bipojen uhrien puolelta loppuvan.
Minkälaista tyydytystä saat siitä, että täällä arvostelet ja haukut sairasta ihmistä? Odotitko saavasi sääliä? Uhriksi heittäytyminen ja säälipisteiden hakeminen jostakin suomi24 palstalta kertoo kyllä sielunelämästäsi paljon.
Olet niin itseesi keskittynyt ettet näe metsää puilta.
Sinunkaltaiset ihmiset ovat varmasti niitä työpaikkojen juorukelloja jotka toisia haukkumalla ja arvostelemalla saavat omantunnonarvonsa kasvamaan.
Olisi eri asia, jos puolustuskyvytön alaikäinen lapsi kirjoittasi tänne julmista vanhemmistaan, mutta aikuinen ihminen jolla oletettavasti toimii jalat (muttei järki)
Ota elämä hallintaasi.. niin ja se ei onnistu missään keskustelupalstoilla sääliä hakien.
Kuulehan, ei bipo ymmärrä eikä välitäkään.
Minä erosin omastani kolme vuotta sitten ja olen jaloillani ja elämä hymyilee nyt. Se vaati paljon minulta, olimme kauan yhdessä, mutta se on ollut sen arvoista.
Anna hänen olla ja ole kiitollinen, että pelastuit pahemmalta.
Kyl bipo ymmärtää ja välittää. Ei se tunnekylmäksi tee. Mutta voi käydä niin että se alkanut masennus tekee tyhjäksi ihmisen. Silloin kun ei jaksaisi edes hengittää on vaikea antaa rakkautta ja läheisyyttä muille. Se vaan on annettava korkojen kera kun helpottaa.
Jos se suhde on edes takas soutamista silloin kannattaa hakeutua sinne psykiatriselle ja vaikka pariterapiaan. Se kun kuuluu bipoille ja puolisoille.
No voilla todella pieniä asioita mitkä sen pahan olon tekee.
Minäkin olen iloinen tästä palstasta. Ymmärrän ehkä miestäni paremmin. Mutta elämä hänen kanssaan ei siltikään ole helppoa. Hyväksyn jo paremmin,että hän ei muutu (raskainta ovat raivokohtaukset ja se,että hän ei arvosta,haukkuu usein ämmäksi ym.). Hyvä kun sinullekkin,aloittaja,selvisi,että miehelläsi on sairaus joka aiheuttaa hänen tunnekylmyytensä ym.,eikä sinun enää tarvitse syyllistyä ja eikä olla epätoivoinen.
Bipot tunnetusti piiloutuu sairautensa taakse. Sillä voi selittää kaiken mitä tekee.
Hävytöntä lapsesi toisen kuin miehesi eikä edes tiedä häpeä.
mullakin toisen miehen lapsi mutta aviomies kyllä tietää. ja taitaapa tietää aloittajanki mies. eihän se sanonu ettei tietäis. ja hävetä voidaan kaikki milloin mitäkin.
"Bibot tunnetusti piiloutuu sairautensa taakse". Näin voi varmasti joidenkin kohdalla ollakkin. Mun mies on sanonut, että hänellä ei ole mitään kaksisuuntaista ja että se on aina muiden vika, jos hän raivoaa tai käyttäytyy muuten törkeästi. On siis sairaudentunnoton:(
Katsoin vähän tarkemmin ja onkin kai niin,että ne lapset ei tiedä oika isäänsä?
Miksei?
No sivusta sanoisin, että jos isä on pahasti bipo ja ulkona kuvioista niin kaikille voi olla parasta, ettei tosiaankaan tiedä. En tiedä kuinka itse menettelisin, mutta bipoista tiedän jo sen verran, ettei lastenkaan elämä niiden kanssa ja armoilla ole kovin hääviä.
Nyt joku taas ärähtää, mutta niinhän se vain on.
Lapsille parempi vaihtoehto voisin ajatella.
Voipi olla hyvä,mutta kun ihmisen pitää saada tietää lähtökohtansa ja he selvittävät
ne sitten aikuisena ja voivat kovasti suuttua asiasta ymmärrätkös?
En nyt oikein ymmärrä miksi lasten "alkuperä" on noin kova juttu. Se kun taitaa olla aika yleistä, ettei oikein tiedetä mistä ollaan ja mitä ollaan.
Kuinka moni nainen mahtaa olla hiljaa lastensa alkuperästä?
Kuinka moni mies on hiljaa, kun pelkää aisankannattajan roolia?
Ja jjoskus lasten on vain perempi kasvaa jossain muualaa kuin omien bilogisten vanhempiensa luona. Niin ehkä tuossakin ketjun aloittajan tapauksessa?
Oletko satavarma, että sairaus on bipo, eikä skitsofrenia? Kaikki sumuttamiset, säteilytykset sun muut viittaisi siihen. Enivei.. terve ihminen muuttaa omilleen ja on ehkä tueksi silloin tällöin ja antaa nähdä mukuloita silloin tällöin. Lapsille pitää kiihkottomasti kertoa, että "isillä on sairaus päässä ja siksi se on vähän outo välillä, Siksi asutte pelkästään äitin luona ja pääsette vaan välillä isin luo silloin kun se ei ole sairas. Siksi se on välillä sairaalassa, että lääkärit parnataa sen. Isi rakastaa teitä kaikkia"