Olin jossain vaiheessa kovin tuohtunut täällä esimerkiksi siitä, kun "Downin syndroomaiset saavat hoitaa vauvaa mutta minä en." Mutta nyt tällä hetkellä tuo mainitsemani Down joita todellakin oli vain YKSI ja joka sanoi olleensa hoitamassa vauvaa pari vuotta sitten, on minun kanssa samalla luokalla ja siellä hän väittää koko luokan kuullen nyt jotakin aivan muuta kuin mitä hän minulle sanoi pari vuotta sitten. Hän sanoo nyt, että on vain yhden kerran vaihtanut siskon lapsen vaipan ja siskon lapsi oli silloin kolmevuotias. Mutta oli kuulemma mennyt vaippa väärinpäin ja se oli eka kerta kun vaihtoi. Hän sanoi tarkoittaneensa vauvan "hoitamisella" sitä, että sylissä on pitänyt ja leikkinyt vauvan tai isomman lapsen kanssa. Minä itse tulkitsin asian väärin ja sain semmoisen käsityksen että hän olisi yksin hoitanut esim päivän ajan jotakin vastasyntynyttä.
Tätä en ymmärrä: kun menin tämän väärinkäsitykseen perustuvan luuloni sanomaan eräälle sosionomiopiskelijalle, niin hän oli suorastaan äkäinen minulle ja sanoi että tottakai DOWN voi hoitaa vauvaa yksin.
Mutta jos olen jollekin sanonut saman asian enkä ole maininnut tuntemani kehitysvammaisen henkilön diagnoosia, olen vain sanonut yksinkertaisesti että kehitysvammainen jätettiin yksin niin isoon vastuuseen. Niin minulle on sanottu, että hyvä kun kannat huolta noin tärkeästä asiasta ja että on ne ihmiset vastuuttomia kun jättävät vammaisen yksin hoitamaan. Mutta kun mainitsee sanan Down niin suhtautuminen on sitä, että MINULLE ollaan äkäisiä kun minä muka tuomitsen Downeja.
Yleensäkin kun sanon jotakin vastaavanlaista kehitysvammaisista, tavallisista ihmisistä tai mistä tahansa muusta poikkeavista, niin kanssani ollaan samaa mieltä ja kyetään keskustelemaan sovussa. Mutta kun mainitsen diagnoosin Down niin sitten ollaan heti äkäisiä ja haukkumassa minut pystyyn. Mutta jos samat sanat sanoisin kehitysvammaisesta tai jos mainitsisin vaikka että "lievästi kehitysvammainen jonka kehitysvamma johtuu siitä kun syntyi keskosena" niin en minä saa samaa ryöpytystä osakseni.
Olen huomannut, että jos puhun vaikka tavallisistakin ihmisistä joilla ei ole mitään sairautta niin niistäkin ollaan suunnilleen samaa mieltä kanssani eikä suhtautuminen ole mitenkään erikoista vaikka sanoisin heistä pahastikin.
Mikä on syynä tuohon Down-ihmisten erikoisasemaan?
Minua on myös moitittu Downien tuomitsemisesta ja panettelusta, vaikka minä itsekin olen sen puolesta puhunut, että downit voivat työskennellä kykyjensä mukaan normaaleilla työpaikoilla ja että joku Down voi jopa perustaa perheen tai muuten pärjätä tavallisessa asunnossakin itsenäisesti. Minulla on jopa ystävinä ja kavereina Downeja. En oikein tajua mikä on pointtina heidän asettamisessa jotenkin erikoisasemaan verrattuna muihin. Enkä sitäkään ymmärrä kun kaikki sanoo että Downit on iloisia.
Mitä minä olen Downeja kohdannut, niin he ovat ihan tavallisia ihmisiä. Minua kohtaan he eivät ole olleet sen iloisempia kuin muutkaan vaan ihan ovat käyttäytyneet samoin kuin muutkin ympärillä olevat ihmiset ainakin suurimmaksi osaksi on näin ollut. En ole huomannut heissä muuta normaalista poikkeavaa kuin kasvojenpiirteet vain.
Onko minussa ehkä tästä Aspergerin syndroomasta johtuen joku puute jonka vuoksi en näe näitä ihmisiä samoin kuin miten muut näkee? Kun tuntuu että kun ihmiset puhuu näitten erityislaatuisuudesta, niin siinä mennään sille ulottuvuudelle jonka ulkopuolella olen ihan totaalisesti.
Olen huomannut myös, että kyllä downit siinä mielessä poikkeaa tavallisesta että he eivät ainakaan minua ole alkaneet tahallaan kiusaamaan ja he hyväksyvät minutkin mukaan porukkaan ihan tuosta vain ja he hakeutuvat minun seuraani todennäköisemmin kuin tavikset. Mutta olen toisaalta huomannut, että samanlaisella tavalla käyttäytyviä ihmisiä on n.s tavistenkin joukossa. On olemassa ihan normaalejakin ihmisiä mitkä käyttäytyy noin.
Mikä se on "se erityinen juttu" noissa Downeissa kun minä en ole siitä päässyt jyvälle siitäkään huolimatta vaikka olen useita Downeja lapsuudestani saakka tuntenut ja oon aatellu että ne on ihan tavallisia ihmisiä siinä kuin kuka tahansa paitsi että kasvojenpiirteet on poikkeavat ja oppiminen hitaampaa jossakin asioissa.
Onko Down niin suurenmoinen että neutraali tai realistinen asenne vaikkei se olisi kielteinenkään, on jotenkin sopimaton asenne heitä kohtaan?
Sellaisenkin tapauksen tiedän että tunsin kerran ihmisen joka ei ollut koskaan tavannut ainuttakaan downia, niin hän kunnioitti minua ja suhtautui ystävällisesti, mutta kun hän tapasi downin niin ei enää luottanut minuun. näin kävi, vaikken kauheesti puhunutkaan hälle downeista.
Tätä en ymmärrä: kun menin tämän väärinkäsitykseen perustuvan luuloni sanomaan eräälle sosionomiopiskelijalle, niin hän oli suorastaan äkäinen minulle ja sanoi että tottakai DOWN voi hoitaa vauvaa yksin.
Mutta jos olen jollekin sanonut saman asian enkä ole maininnut tuntemani kehitysvammaisen henkilön diagnoosia, olen vain sanonut yksinkertaisesti että kehitysvammainen jätettiin yksin niin isoon vastuuseen. Niin minulle on sanottu, että hyvä kun kannat huolta noin tärkeästä asiasta ja että on ne ihmiset vastuuttomia kun jättävät vammaisen yksin hoitamaan. Mutta kun mainitsee sanan Down niin suhtautuminen on sitä, että MINULLE ollaan äkäisiä kun minä muka tuomitsen Downeja.
Yleensäkin kun sanon jotakin vastaavanlaista kehitysvammaisista, tavallisista ihmisistä tai mistä tahansa muusta poikkeavista, niin kanssani ollaan samaa mieltä ja kyetään keskustelemaan sovussa. Mutta kun mainitsen diagnoosin Down niin sitten ollaan heti äkäisiä ja haukkumassa minut pystyyn. Mutta jos samat sanat sanoisin kehitysvammaisesta tai jos mainitsisin vaikka että "lievästi kehitysvammainen jonka kehitysvamma johtuu siitä kun syntyi keskosena" niin en minä saa samaa ryöpytystä osakseni.
Olen huomannut, että jos puhun vaikka tavallisistakin ihmisistä joilla ei ole mitään sairautta niin niistäkin ollaan suunnilleen samaa mieltä kanssani eikä suhtautuminen ole mitenkään erikoista vaikka sanoisin heistä pahastikin.
Mikä on syynä tuohon Down-ihmisten erikoisasemaan?
Minua on myös moitittu Downien tuomitsemisesta ja panettelusta, vaikka minä itsekin olen sen puolesta puhunut, että downit voivat työskennellä kykyjensä mukaan normaaleilla työpaikoilla ja että joku Down voi jopa perustaa perheen tai muuten pärjätä tavallisessa asunnossakin itsenäisesti. Minulla on jopa ystävinä ja kavereina Downeja. En oikein tajua mikä on pointtina heidän asettamisessa jotenkin erikoisasemaan verrattuna muihin. Enkä sitäkään ymmärrä kun kaikki sanoo että Downit on iloisia.
Mitä minä olen Downeja kohdannut, niin he ovat ihan tavallisia ihmisiä. Minua kohtaan he eivät ole olleet sen iloisempia kuin muutkaan vaan ihan ovat käyttäytyneet samoin kuin muutkin ympärillä olevat ihmiset ainakin suurimmaksi osaksi on näin ollut. En ole huomannut heissä muuta normaalista poikkeavaa kuin kasvojenpiirteet vain.
Onko minussa ehkä tästä Aspergerin syndroomasta johtuen joku puute jonka vuoksi en näe näitä ihmisiä samoin kuin miten muut näkee? Kun tuntuu että kun ihmiset puhuu näitten erityislaatuisuudesta, niin siinä mennään sille ulottuvuudelle jonka ulkopuolella olen ihan totaalisesti.
Olen huomannut myös, että kyllä downit siinä mielessä poikkeaa tavallisesta että he eivät ainakaan minua ole alkaneet tahallaan kiusaamaan ja he hyväksyvät minutkin mukaan porukkaan ihan tuosta vain ja he hakeutuvat minun seuraani todennäköisemmin kuin tavikset. Mutta olen toisaalta huomannut, että samanlaisella tavalla käyttäytyviä ihmisiä on n.s tavistenkin joukossa. On olemassa ihan normaalejakin ihmisiä mitkä käyttäytyy noin.
Mikä se on "se erityinen juttu" noissa Downeissa kun minä en ole siitä päässyt jyvälle siitäkään huolimatta vaikka olen useita Downeja lapsuudestani saakka tuntenut ja oon aatellu että ne on ihan tavallisia ihmisiä siinä kuin kuka tahansa paitsi että kasvojenpiirteet on poikkeavat ja oppiminen hitaampaa jossakin asioissa.
Onko Down niin suurenmoinen että neutraali tai realistinen asenne vaikkei se olisi kielteinenkään, on jotenkin sopimaton asenne heitä kohtaan?
Sellaisenkin tapauksen tiedän että tunsin kerran ihmisen joka ei ollut koskaan tavannut ainuttakaan downia, niin hän kunnioitti minua ja suhtautui ystävällisesti, mutta kun hän tapasi downin niin ei enää luottanut minuun. näin kävi, vaikken kauheesti puhunutkaan hälle downeista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.