Kysely anoreksiasta !

Mulla on anoreksia. tällä hetkellä kova taistelu käynnissä että paino ei laske, etten joudu osastolle. Joka päivä yhtä helvettiä, kaipaan vaan niin paljon sitä aikaa ku pystyin paastomaan monta päivää ilman et piti uhrata ajatustakaan ruualle tai sille et paino _ei sais_ laskea, mulle ku se olis vaa ominaista pudottaa sitä. Omat mitat on tällä hetkellä 166cm/40,8 kg

1. minkä ikäisenä sinulla todettiin anoreksia ?
-17-vuotiaana
2. ketkä siihen ensimmäisenä (laihtumiseen ym.) kiinnitti huomiota ?( perhe,kaverit,koulu..?)
-perhe ja sukulaiset tais ensimmäisenä kiinnittää huomiota, sit tuli muutamat kaverit, koulu, ja sitte ne loputki kaverit älys tilanteen
3. missä vaiheessa itse huomasit muutoksia itsessäsi vai huomasitko? (ruokahalun muutokset, painon putoamisen..)
-huomasin, mut en oikeen osaa sanoo missä vaiheessa oikeesti havahduin siihen et mul on ongelma
4. mitä ajattelit itsestäsi sairauden aikana?
-ajattelin et oon liian läski ja jokainen suupala on liikaa. Ja ajattelen näin tänäkin päivänä, en ehkä ihan niin jyrkästi tosin.
5. keneltä sait/saat apua ?
-lääkärit, perhe ja ystävät.
6. kerro parantumisprosessistasi !
-tässä nyt mua vähän niiku pakotetaan pitää paino täs mis se nyt on, tai joudun osastolle. Jos se vaan musta olis kiinni, ni en söis nytkään mitään, eläisin sillä vedellä ja teellä. En koe et oon valmis parantumaan, vaikka tavallaan haluisin olla niikun muut mut sit taas oon viel liian vahvasti anoreksiassa kiinni ja siin ajattelumallissa et en millään pysty siihen.

Anoreksiani todettiin kun olin melkein 15 vuotias, ja vuotta aikaisemmin olin alkanut laihduttamaan koska olin ylipainoinen. Sitten kun 9 luokka alkoi minua ahdisti suuresti se, että vaikka halusin syödä, en enää pystynytkään siihen ja sitten menin käymään terveydenhoitajalla. Sieltä sitten suoraan kyyti sairaalaan ja ensin hoidettiin fyysistä puolta muutama kuukausi ja sitten hullujenhuoneelle pakkohoitoon vuodeksi. Niin se anoreksia vaan ilmestyi viattomasta dieetistä, kun ei enää osannut lopettaa.

Ensimmäisenä syömättömyyteeni ja laihuuteeni kiinnitti huomiota tuttava perheeni äiti, kun olimme yhteisellä irlannin reissulla. Hän sanoi moneen kertaan matkan aikana että minulla on syömishäiriö, mutta ei sitä kukaan vakavasti ottanut.

Huomasin oman painonpudotukseni, mutta en tajunnut sen menneen yli. Muut ihmiset ympärilläni kyllä sanoivat että olin hyvässä kunnossa monta kiloa sitten, että nyt se on mennyt yli, mutta oma vääristynyt mieli ei nähnyt sitä.

En tuntenut itseäni edes ihmiseksi, minulla ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun minut pakotettiin syömään sairaalassa. Tuntui siltä kun muutama kilo oli tullut painoa, että peli on jo menetetty ja olen taas yhtä lihava kuin alunperin enne kuin aloin laihduttamaan. Se tuntui niin turhalta, että olin itse ollut syömättä mitään hyvää tai rasvaista tai edes normaalia ruokaa, kun nyt minut pakotettiin syömään. Turhaan olin kiusannut itseäni, ja vain katsellut kun ystäväni nauttivat herkuista ja minä halusin vain laihtua.

Parantumisessa tärkeintä minulle olivat ehdottomasti ystävät, ja silloin sen näki että kuka on aito ystävä ja kuka ei.


En ole parantunut, enkä koskaan luultavasti tule olemaankaan, mutta olen nyt normaali painoinen. Luultavasti aina tulen laskemaan päässäni jokaisen suupalan kalorit, ja kokemaan huonoa omaatuntoa herkkujen syömisestä kaikki epänormaalit ravintoon liittyvät asiat ovat arkipäivää, eikä niitä enää edes ajattele, se on normaalia mitata aina syötävän ruuan määrä ja olla ainaisella dieetillä.

Normaali painoiseksi tulin, kun aloitin kuntosali harrastukseni. Aloin syömään proteiini rikasta ruokavaliota ja nykyään olen aika timmissä kunnossa, olen timmimpi kuin alipainoisena :) nyt olen siis 20 vuotias.

1. minkä ikäisenä sinulla todettiin anoreksia ?
- 8-luokalla, eli 14-vuotiaana. Olin vuoden ennen sitä yrittänyt laihduttaa, vaikken ole ollutkaan koskaan lihava. Tajusin puolta vuotta ennen diagnoosia olevani sairas, mutta en hakenut apua, koska halusin vain laihtua.

2. ketkä siihen ensimmäisenä (laihtumiseen ym.) kiinnitti huomiota ?( perhe,kaverit,koulu..?)
- isosiskoni taisi ensimmäiseksi panna merkille, ettei kaikki ollut kunnossa. Myöhemmin isovanhemmatkin kauhistelivat laihuuttani.

3. missä vaiheessa itse huomasit muutoksia itsessäsi vai huomasitko? (ruokahalun muutokset, painon putoamisen..)
- 8-luokan alussa huomasin, että mulla on syömishäiriö mutten kuitenkaan hakenut apua

4. mitä ajattelit itsestäsi sairauden aikana?
- luulin oikeasti olevani todella paljon isompi, kuin mitä todellisuudessa olin. Näin itsessäni peiliin katsoessa vain pelkät huonot puolet, mutta olin tosi onnellinen jos joinakin harvoina päivinä koin itseni kauniiksi.

5. keneltä sait/saat apua ? - olen käynyt koulupsykologin luona nyt reilusti yli puoli vuotta, käyn ravitsemusterapiassa about kerran kuukaudessa, ja tietenkin läheiset.

6. kerro parantumisprosessistasi !
- alun perin päätin parantua erään ystäväni innoittamana, mikä oli aivan upeaa koska muuten olisin joutunut kesäksi osastolle ollessani vakavasti aliravittu. Muistan elävästi sen hetken, kun pystyin syömään kermajäätelöä ilman ahdistusta tai syyllisyyttä samana päivänä, kun päätin aloittaa toipumisen. Tästä päivästä on nyt aikaa noin 4kk, ylä- ja alamäkiä on kumpiakin reilusti ollut, paino noussut reilu 5kg, saan taas harrastaa liikuntaa (käyn salilla ja tarkoituksena saada paljon lihasta ja näyttää terveeltä), en ole enää masentunut ja elämä tuntuu ihanalta. Lisäpuhtia toipumiseen antoi pieni takapakki riparin aikana, milloin älysin kuinka rumaa on olla niin laiha. Rippileirillä sattui myös olemaan todella ymmärtäväinen pappi, jonka kanssa puhuin todella useasti sairaudestani ja monta palaa loksahti kohdalleen. Tuon viikon jälkeen on mennyt paremmin kuin ikinä, uskon Jumalaan ja unelmani on tehdä lähetystyötä kehitysmaissa. Anoreksian kautta opin todella paljon ja osaan nyt arvostaa elämää entistä enemmän.

Hei ketju aloittaja ! Voisitko pistää spostis osoitteen niin voisin lähettää oman sh kertomukseni sähkärinä?

onko sinulla tai ystävälläsi anoreksia tai oletko toipunut siitä ?
- Minulla on/on ollut. Tällä hetkellä menee ihan hyvin. Pari kertaa tullut käytyä pohjalla.

tässä lisäkysymyksiä:
1. minkä ikäisenä sinulla todettiin anoreksia ?
- 17-vuotiaana muistaakseni.

2. ketkä siihen ensimmäisenä (laihtumiseen ym.) kiinnitti huomiota ?( perhe,kaverit,koulu..?)
- Vaikea sanoa, en oikeen muista. Varmaan kaverit tai vanhemmat.

3. missä vaiheessa itse huomasit muutoksia itsessäsi vai huomasitko? (ruokahalun muutokset, painon putoamisen..)
- Aika nopeasti tajusin itse. Lähti siis ensin viattomasta terveellisemmin syömisestä ja liikunnan lisäämisestä. Puolen vuoden sisällä taisin tajuta olevani sairas, mutta halusin silti vain laihtua lisää. Parantuminen ei tilanteen tajuamisen myötä siis tosiaankaan ollut mielessä, vaan silloin aloin etsiä esimerkiksi netistä sairaita vinkkejä laihdutukseen.

4. mitä ajattelit itsestäsi sairauden aikana?
- Olin tosi masentunut, en pitänyt itsestäni. Mulla oli tosi huono itsetunto ja vaikeuksia ilmaista tunteitani, jolloin esimerkiksi ollessani muille vihainen satutin itseäni. Ajattelin olevani itse syypää kaikkeen.

5. keneltä sait/saat apua ?
- Äitini taisi tilata minulle aikoinaan lääkäriajan ja eniten apua aikoinani olen kyseiseltä lääkäriltä saanut. Olin myös todella mustavalkoinen aikanaan ja en oikein hyväksynyt ketään muuta lääkärikseni, kuin tämän yhden. Psykiatrille hänkin yritti minua saada, mutta kieltäydyin aina kerran jälkeen tapaamasta heitä. Myöhemmin päädyin myös osastolle ja sitä kautta päiväosastolle, josta silloin oli eniten apua. Kävin hetken myös terapiassa. Myöhemmin ollessani jo vähän vanhempia sain itse taistella paljon sen eteen, että sain apua. Terveyskeskuslääkärin kautta eteenpäin ja vuoden hyppiessäni paikasta toiseen terapiaan päästäkseni päädyin taas osastolle. Ehtii mennä tosi huonoon kuntoon, kun kunnon apua ei pitkään aikaan saa, vaikka sitä tajusikin itse tarvitsevansa. Nykyään käyn taas terapiassa, josta on ollut paljon apua.

6. kerro parantumisprosessistasi !
- Ensimmäisen kerran "parantumista" auttoi se, että opin arvostamaan itseäni hieman enemmän. Opin sanomaan ihmisille ei ja hyväksymään sen, ettei se tee minusta huonoa ihmistä tai saa ihmisiä vihaamaan minua. Mutta vasta näin toisen kerran parantumisprosessista on ollut enemmän hyötyä, koska olen oppinut antamaan tunteilleni tilaa. Hyväksymään erilaisia tunteita sen sijaan, että yrittäisin työntää niitä pois tai hallita sitä, mitä tunnen. Olen oppinut sietämään vaikeitakin tunteita ja kun en ole yrittänyt taistella niitä vastaan, ne eivät enää tunnu niin pahoilta. Olen myös oppinut ilmaisemaan itseäni ja näyttämään myös esimerkiksi sen, jos olen surullinen. Olen iän ja kokemusten myötä myös oppinut sen, että paha olo on ohimenevää. Minä saan edelleen voida huonosti toisinaan, mutta siihen ei saa jäädä vellomaan, eikä siitä saa pyrkiä eroon väärillä keinoilla, kuten syömättömyydellä. Luotan myös ihmisiin ihan eri tavalla ja tiedän, että minustakin välitetään :) Sen verran itsepäinen olen myös luonteeltani, että vaikeuksista huolimatta elämässä on menty eteenpäin ja sitäkin kautta saanut varmuutta itseensä ja osaamiseensa.

Toivottavasti ei ollut hirveän sekava ja sait jotain tuosta irti :D

1. Olin 14
2. Vanhemmat
3. vuoden sairaalarumban jälkeen aloin esittään toiveita et haluan parantua. sillon vasta ymmärsin olevani sairas.
4. ajattelin vaan kuinka haluaisin olla normaali, syödä normaalisti.
5. sairaalasta, vanhemmilta, perheeltä, ystäviltä
6. Kuus vuotta siis takana sairastelua, nyt paranemassa, joka tuntuu lähes yhtä hirveeltä kun sairastaminenkin. Lääkärit ei enää mun suhteen oo toivekkaita, paitsi sen suhteen että voin oppia elään tän kanssa. Eli en todennäkösesti tuu ikinä täysin parantumaan. Mutta ei se haittaa, jos voin vähääkään syödä samanlailla kun joskus ennen, oon sillon maailman onnellisin. :)

1. minkä ikäisenä sinulla todettiin anoreksia ? olin 13v.

2. ketkä siihen ensimmäisenä (laihtumiseen ym.) kiinnitti huomiota ?( perhe,kaverit,koulu..?) perhe

3. missä vaiheessa itse huomasit muutoksia itsessäsi vai huomasitko? (ruokahalun muutokset, painon putoamisen..) asia valkeni mulle aika nopeasti, mutta en halunnut myöntää sitä..

4. mitä ajattelit itsestäsi sairauden aikana? ajattelin että olen epäonnistunut aivan kaikessa, ja olen maailman kammottavin ihminen, itkin paljon pettymystä itseeni

5. keneltä sait/saat apua ? terkalta, vertaistuki kavereilta, psykalta, perheeltä yms..
6. kerro parantumisprosessistasi; Paranemiseen olen tarvinnut paljon ihmisiä ja tukea. se on ollut ja on raskas taistelu, mutta en aijo luovuttaa..