Kyllä, olen pariin kertaan todellakin, pyytänyt suoraan apua.
Ylä asteella pyysin opettajalta apua asiassani, mitä sain vastaukseksi? Pelkkä naurahdus, sanoi että olin aina niin kiltti ja " pirteä " ettei mulla voinut olla sellaista pulmaa. Mitä hittoa hän ajatteli? En todellakaan ollut pirteä!
Valvoin öitä, nukuin tunneilla. Sain ihmeellisiä vapina itku kohtauksia jolloin en pystynyt mitenkään lopettamaan sitä. Ja sain luokaltani vain paheksuvan katseen, opettajakin jakoi tottuneen oloisesti kokeen eteeni ja antoi minun olla.
Johtuuko tämä siitä että he ajattelevat asian olevan niin huono, että halusin olla yksin!?
Sitäkö he katsoivat kaikki kaupungin ohi kulkiat kun istuin joen rantaan itkemään hysteerisesti? Kaikki nämä päivät olen ollut katkeria näille jotka eivät auttaneet minua, eikä varmaankaan muita yksinäisiä avun tarvitsioita. Aijon manata heidät maan majoille asti katkeruudellani.
Olen hiljalleen päässyt kuitenkin tästä yksinäisyyden tuskasta yli vain YHDEN henkilön avulla. SE joka ojensi minulle auttavan kätensä. Kiitos!
Ylä asteella pyysin opettajalta apua asiassani, mitä sain vastaukseksi? Pelkkä naurahdus, sanoi että olin aina niin kiltti ja " pirteä " ettei mulla voinut olla sellaista pulmaa. Mitä hittoa hän ajatteli? En todellakaan ollut pirteä!
Valvoin öitä, nukuin tunneilla. Sain ihmeellisiä vapina itku kohtauksia jolloin en pystynyt mitenkään lopettamaan sitä. Ja sain luokaltani vain paheksuvan katseen, opettajakin jakoi tottuneen oloisesti kokeen eteeni ja antoi minun olla.
Johtuuko tämä siitä että he ajattelevat asian olevan niin huono, että halusin olla yksin!?
Sitäkö he katsoivat kaikki kaupungin ohi kulkiat kun istuin joen rantaan itkemään hysteerisesti? Kaikki nämä päivät olen ollut katkeria näille jotka eivät auttaneet minua, eikä varmaankaan muita yksinäisiä avun tarvitsioita. Aijon manata heidät maan majoille asti katkeruudellani.
Olen hiljalleen päässyt kuitenkin tästä yksinäisyyden tuskasta yli vain YHDEN henkilön avulla. SE joka ojensi minulle auttavan kätensä. Kiitos!
Vastaukset 26
Vanhimmat
Et ole ainoa. Saman olen kokenut, ja kun olin ihan pohjalla ja meinaamassa jättää koko paskan kesken löytyi ystävä joka välitti ja välittää edelleen. Tämä ihminen on ainoa, joka ei ole hylännyt.
Logiikassasi on vain yksi pieni aukko: ne muut eivät kärsi tippaakaan katkeruudestasi. Sen sijaan sinä itse kärsit.
Jep, kukaan ei välitä eikä ketään kiinnosta. Ei liene sattumaa että tässä maassa tehdään itsemurhia, perhesurmia, kouluampumisia toistuvasti. Kun kukaan ei kiinnitä huomiota henkisen hyvinvoinnin kärsimyksiin purkautuu se lopulta todella traagisesti.
Mutta onneksi tässä maassa puututaan todellisiin ongelmiin kuten helatorstain siirtoon lauantaille. Sehän on suurin ongelma tässä maassa.
Olisi edes kerran hienoa nähdä että syrjäytymisen estämiseen puututtaisiin muutenkin kuin juhlapuheissa.
Kyllä syrjäytymistä pyritään estämään, esimerkiksi etsivä nuorisotyö tekee loistavaa työtä. Kannattaa olla oman kunnan etsivään nuorisotyöhön yhteydessä, jos on ihan yksin ongelmiensa kanssa.
Mutta aloittaja ei kirjoittanut syrjäytymisestä vaan _katkeruudesta_. Katkeruus ei vahingoita ketään muuta kuin sitä, joka tuhlaa elämänsä katkeruuteen.
1 - 1 Viisaasti sanottu!!!
Ja pyrkimykseksi asia tuntuu jäävänkin. Pikku Erikaa pyrittiin suojelemaan sadistiselta isältä ja tämän siipalta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä ajatuksilla.
Välinpitämättömyys teki aloittajan katkeraksi eikä varmasti syyttä. Toivon että tässä maassa herättäisiin viimein tajuamaan mitä tarkoitti kaveria ei jätetä yli kuusi vuosikymmentä sitten.
Jos toisella vastoin käymisiä voisi uhrata sen verran omaa aikaansa että kysyy miten tällä menee ja ohjata hakemaan apua jos ei itse pysty olemaan avuksi.
Mutta sellaista ihmettä lienee tässä maassa turha odottaa.
Minä sain kaupungin nuorisoneuvonnasta ohjeen ottaa yhteyttä etsiviin nuorisotyöntekijöihin, lähetin sähköpostia siihen osoitteeseen mihin käskettiin, mutta sieltäpä ei kukaan ikinä vastannut mitään. Että tattista vaan. No, siinäpä makselevat huonopalkkaiset nuorisotyöntekijät minun nuppieläkkeen veroeuroillaan kun eivät viitsineet huomioida millään lailla.
Helatorstain siirto on erittäin tärkeää talouden kannalta. Syrjäytyminen on lähinnä positiivinen ilmiö ja sitä ei tulisi missään nimessä yrittää isoilla rahoilla parantaa. On paljon parempi talouden kannalta että Suomalaiset nuoret jäävät pienille sairaseläkkeille ja yritykset saavat hyvin motivoitunutta halpaa työvoimaa ulkomailta. On vain yritysten etu ettei syrjäytyneet ikinä eksy työmaailmaan pilaamaan ilmapiiriä. Jos yritys vahingossa palkkaa monta mielenterveysongelmaista tulee se todella kalliiksi. Myös maassa on tällä hetkellä lähestulkoon massatyöttömyys, joten ei yhtään työntekijää tarvita enää markkinoille. Pysykää kotona ja älkää tulko missään nimessä ulos kodeistanne.
Ja höpö höpö, yksittäisen työpäivän puuttumiseen ei tämän maan taloudellinen kilpailukyky kaadu. On paljon tärkeämpää ylläpitää ihmisten toimintakykyä ja varmistaa että heillä on halua kehittää omaa osaamistaa ja olla osana tätä yhteiskuntaa.
Ulkomailta saat ehkä halpaa työvoimaa, mutta ei innovatiivisiä osaajia joiden osaamisen kautta saadaan tämän maan rakenteelliset ongelmat ratkottua ja talous takaisin kasvu-uralle.
Eikä talouden silti pidä olla ainoa voima jolla yhteiskunnallisia ongelmia mitataan. On kumma että tilanteessa jossa taloudesta touhotetaan ei yritysjohton tasolla olla valmiita tinkimään omista eduista vaikka muille ollaan valmiita tarjoamaan nollalinjan palkkaratkaisua.
On vielä olemassa ihmisiä jotka välittää ja jaksaa tapella oikeuden ja armon puolesta! Sitä vaan kun on itsekin saanut p4skaa ihmisiltä niskaan, niin tulee varovaiseksi. Enää ei haluta päästää yhtäkään ääliötä rikkomaan omaa mielenrauhaa ja elämää.
Auttaa voi kuitenkin muilla tavoin. Toivon että jokainen hyvä tyyppi löytäisi sen oman elämänkumppanin joka on samalla paras ystävä. Yleensä ihmiset on niin kypsymättömiä ja itsekkäitä etteivät osaa hoitaa parisuhteitaan ja sitten päätyvät avioeroon jne.
Hyvä niin, toivon että aito toisista välittäminen olisi arvo jota jokainen haluaisi toteuttaa omalla tahollaan. Kaveria ei pidä jättää, eikä ainakaan hetkellä jona toinen on ongelmien ympäröimä.
Tulkoon sormille, otan mieluummin iskuja vastaan kuin suostun katsomaan sivusta välinpitämättömyyttä.
"Olisi edes kerran hienoa nähdä että syrjäytymisen estämiseen puututtaisiin muutenkin kuin juhlapuheissa"
Onhan ne puuttunut syrjäytymiseen. Nehän keksi sen pakkohaun kouluihin. Jos olet alle 25v niin pitää hakea joka yhteishaussa kolmeen kouluun, käydä kaikissa pääsykokeissa ja aloittaa koulu ilman että keskeyttää missään vaiheessa. Muuten menettää työmarkkina tuki oikeuden ja myös toimeen tuloa voidaan leikata jopa 40%.
Mitä tekee ihminen joka menettää rahan tulon eikä ole työkykyä ja jolla on mielenterveysongelmia? Sen saatamme tässä todistaa kiitos polittiikkojen kuningas idean. Itse veikkaan että tuon lain myötä ei jää vain kouluihin nuo ampumiset. En siis tässä puhu itsestäni enkä uhkaile että tekisin itse noin, heitin vain teorian pöytään.
Minulle oli sanottu että jopa raskaana olevien naisten täytyy hakea, koska voihan olla että tulee keskenmeno niin sittenhän sinne kouluun voi mennä. Enkä edes vitsaile.
No onneksi tuli sinunkin kohdalle, aloittaja, se yksi ja ratkaiseva. Älä ole katkera noille ymmärtämättömille. Anna anteeksi ja uhohda. Jos sen teet niin se antaa sinulle vain positiivista mieltä ja voimaa. Kokemuksesta olet oppinut että et varmaan itse halua ole välinpitämätön.
Ainoako?
Kamala on maailma jota tulkitsit... ihmiset Jääkylmiä Täysin toista ihmistä
välittämättömiä..
Asun ulkomailla "suuressa" maailmassa...Kauan sitten unohtunut että joku
autaisi
Varmaan kiva tunne sinulla sille joka sinua auttoi??
No, sinä varmasti pystyt hyödyntämään omia kokemuksiasi ja näet lähimmäisen kärsimyksen ja ojennat nyt auttavan käden.
Kannattaa laittaa hyvä kiertoon, eikä jäädä katkeruuteen.
Oman itsesi takia ajattele, että nuo ihmiset olivat vain tyhmiä ja ymmärtämätömiä. Eivät oikeasti tajunneet, että sinulla on tosi kyseessä. Suurin osa ihmisistä on idiootteja. Idiootti, joka ei ole itse todella kärsinyt, ei voi tajuta, että ihmisellä, joka hymyilee, voi oikeasti olla tosi paha olo.
Myös suomalaisten huono itsetunto ja arkuus voi olla syynä puuttumattomuuteen. Kun olet hysteerisenä itkenyt jossain, moni on voinut ajatella ja olisi halunnutkin tulla kysymään, mikä on ja tarvitsetko apua mutta ei ole rohjennut. On hienotunteisesti antanut sinun olla rauhassa kun on ajatellut, että niin varmaan haluat olla. Muiden asioihin puuttumista suomessa paheksutaan, se koetaan negatiiviseksi teoksi.
On myös iso kynnys mennä puhumaan itkevälle. Ei voi tietää, tuleeko se silmille. Ts. alkaa kirkumaan, että "vittuako mun asioihin puutut saatana, se sulle mitään vittu kuulu!" Ihmiset pelkäävät toisiaan negatiivisten kokemusten johdosta.
Itselläkin on joskus nuorempana ollut niin paha olo, että olisi tehnyt mieli julkisella paikalla alkaa itkemään ja katsoa, tuleeko kukaan auttamaan ja kysymään, mikä on hätänä. Tiesin, että niin ei tapahdu, joten en tehnyt sitä.
Kerran näin yksinäisen mummon itkemässä penkillä. Olisin halunnut mennä kysymään häneltä, onko jokin hätänä ja voinko auttaa?
Vaikka todella paljon halusin tehdä sen, en vain voinut! En vain voinut, ihmispelko voitti!T
ämä harmitti minua todella paljon jälkikäteen jo heti kun olin kävelemässä poispäin. Olin hetken siinä palloillut ja yrittänyt kerätä rohkeutta mennä kysymään tuo asia, mutta en vain pystynyt, vaikka kuinka halusin!
Minulla tuli mummosta sellainen olo, että hän oli hyvin yksinäinen, täysin yksin maailmassa ja koki, ettei kukaan välittänyt. Itku julkisella paikalla oli mummon avunhuuto ja tapa katsoa, välittäisikö kukaan.
No, onneksi (?:) näin mummon vähän aikaa tuon jälkeen uudestaan itkemässä samalla penkillä.
Ja tällä kertaa sain rohkeutta mennä koskettamaan häntä olkapäähän hymyillen ystävällisesti ja kysymään "onko jokin hätänä, voinko auttaa?" Mummo sanoi, että ei. Kysyin vielä, voinko auttaa häntä jotenkin ja hän sanoi ei.
Enhän voi alkaa väkisin tuputtamaan apua, kun toinen sanoo ettei sitä tarvitse. Aistin kyllä että mummo ei kykene siinä oikeasta ongelmastaan puhumaan ja ymmärrän sen hyvin. Mutta ei ole myöskään minun sopivaa alkaa vänkäämään että kyllä on jokin hätänä, kerroppas nyt, että voin neuvoa sinut ottamaan oikeaan paikkaan yhteyttä.
Sanoin vain edelleen ystävällisesti hymyillen ja edelleen koskettaen hänen olkapäätään, että "älä sure, kyllä asiat järjestyvät. Asioilla on tapana järjestyä." Minusta tuntui, että tuo oli kaikki se, mitä mummo tuossa hetkessä tarvitsi, että edes joku välittää, joku näkee hänet ja huomioi häntä ja sanoo hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja koskettaa häntä. Sen jälkeen en ole mummoa enää nähnyt.
Mutta tarinani opetus oli se, että tuokin teko oli todellisen työn ja tuskan takana, suuren sisäisen kamppailun ja itsensä voittamisen tulos. Vaikka jo ensimmäisellä kerralla olisin HALUNNUT tehdä tuon, en vain kyennyt siihen! Eli ehkä sinuakin katsoi itkiessäsi moni, joka olisi samoin halunnut tulla sinua lohduttamaan, mutta ei vain uskaltanut. Ehkä jos olisit parin päivän kuluttua ollut samassa paikassa itkemässä uudestaan joku olisi tullut.
Eli yritä antaa anteeksi. Useinkaan me ihmiset emme vain uskalla ja pysty olemaan niin hyviä ja tekemään niitä asioita joita haluaisimme. Ehkä moni olisi halunnut auttaa sinuakin, mutta ei vain pystynyt.
Ja auttoihan sinuakin ja joitain muitakin tässä ketjussa lopulta joku. :)
Musta tehtiin lastensuojeluilmoitus kun olin koulussa 6 luokalla uudessa koulussa jossa mua kiusattiin&syrjittiin. Opettaja ilmoitti sossuun että olen psyykkisesti sairas kun en ota kontaktia toisiin ihmisiin. Olen ollut 6luokan jälkeen ujo ja pelokas tutustuessani uusiin ihmisiin kiusaamisen&syrjimisen takia. Mua haukuttiin mm läskiksi lihapullaksi, aaveeksi, luuseriksi,ja ties mikskä. Päätin olla välittämättä noista kiusaajista ja se teki minusta PSYYKKISESTI SAIRAAN. Mut ohjattiin hoitoon ja mulla todettiin vaikea masennus 13vuotiaana. Koin olevani totaalinen luuseri jonka kuuluu elää loppuelämä yksin. Tässä sitä ollaan 4vuotta masennusdiagnoosista,peruskoulu kesken, ihan yksin, ilman äitiä,isää tai kavereita, ts ilman yhtäkään läheistä. Tässä matkanvarrella on tullut yksi diagnoosi lisää: päihderiippuvuus.
Hieno elämä mulla.
Tuo kuvaamasi tuhoaa itsetunnon tehokkaasti.
Mutta jos yrittäisit päästä eroon päihteistä voisi masennuksesta saada otteen ja taltuttaa sen.
Nykyään on paremmat palvelut mielenterveyden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen hoitoon. Jos et saisi palvelua, nosta pieni rähinä aiheesta ja eiköhän sellainen järjesty!!!
Masentunut ei nouse puolustamaan itseään vaan sukkeutuu kuoreensa.
Miks nyky ajan ihmiset on niin vitun luusereita ei jumalauta koko ajan kuulee että masentaa auttakaa se saatana ihan nomaalia että välillä tökkii mutta ei heti luovuttaa saatanan lusmut.
Sysmän T-K.ssa henkilökunta kiireistä ,mutta kun pyysin apua sitä tuli.Jopa ylilääkäri jututti ja ohjasi sitten minut oppineelle kolleegalleen joka todella juoksutti minua osastolla yli puolivuotta,mutta syy voi olla siinä että meitä on täällä asukkaita niin vähän että kaikki ainakin yritetään pelastaa.Meiilä on täällä Hyvien ihmisten tori (annettu nimi).Koettakaa vaan hakea apua,ei se köysi ole ratkaisu.
Pakko vähän purkaa itseäni kun olen vähän solmussa itseni kanssa. Olen ollut syrjäytynyt koko elämäni 21 vuotta, mutta sitten yhtäkkiä päätinkin hakea apua, koska uskoin että syrjäytymiseni liittyi ympäristötekijöihin. Otin yhteyttä lääkäriin, koska en tiennyt ketään toista ja kyllähän minun syrjäytyminen johtui mt-ongelmista. Ilman pidempiä selityksiä: Olin puolen vuoden ajan tekemisissä psykologin ja sosiaaliohjaajan kanssa, joista kummaltakaan en saanut konkreettista apua tilanteeseeni eikä kumpikaan osannut ohjata minua eteenpäin(vaikka minä olin myös pyytänyt sitä). Tämä johti siihen että stressaannuin sekä ympäristötekijöistä että myös mm. nuortenpsykologilla käynneistä, koska ne tuntuivat pikkuhiljaa vain pahentavan oloani(jotenkin se että minä vain puhuin olostani ilman että kukaan ojentaisi auttavaa kättä ja sanoisi että: nyt hoidetaan sinun asiasi kuntoon, sai minut uudelleen syrjäytymään ja lopulta stressi aiheutti romahduksen) Olin päässyt kyllä pois ympäristöstä, minkä koin negatiiviseksi, mutta jäänyt yksin, ilman tukea ja romahduksesta aiheutuneen paniikkihäiriön kanssa. Otin vielä muutaman kerran yhteyttä psykologiin, mutta eihän hän ymmärtänyt, enkä tiedä että näkikö hän edes tehtäväkseen ymmärtää. Katkaisin suhteeni häneen(helposti, sillä häntä ei näyttänyt kiinnostavan jatkosuunnitelmani) ja vetäydyin omilleni nuolemaan haavoja.Olen nyt 22 ja yhä syrjäytynyt. Olen yrittänyt löytää keinoja korjata tapahtuneesta aiheutunutta traumaa, mutta en toistaiseksi ole sitä löytänyt. Trauman vakavuudesta(pettymys apuun kriisin keskellä) kertoo se että heti tapahtuneen jälkeen kokeilin ensimmäistä kertaa huumeita(en käytä nyt, enkä edes löytänyt niistä helpotusta) ja näen vielä tänäänkin lähes joka yö painajaisia.
En aio luovuttaa, mutta minä koen sen eettisesti vääräksi etten saanut apua silloin kun minä sitä pyysin. Luulin että yhteiskunta auttaisi aktiivisesti henkilöä, joka on itse motivoitunut hakemaan apua. Tiedän kyllä jos olisin tavannut "oikeat" ja ymmärtävät ihmiset, silloin kun minä sitä tarvitsin, mutta... vielä sillä hetkellä minä olin vielä tuurin käsissä eikä se ollut minun puolellani.
Toisaalta minä olen myös syyttänyt itseäni sitä etten itse osannut löytää oikeata tahoa itseäni auttamaan tai en ollut aktiivisempi. Aktiivisuuttani tosin karsi jatkuva stressi, mitä tuli sekä kotoa että ulkopuolelta. Eli tällä hetkellä yritän saada apua kongnitiivisiin toimintoihin ja muihin fyysisiin ongelmiin, jotka heikkenivät stressin seurauksena sekä toivon että pääsen tämän yli jossain vaiheessa. Tiedän että tunteet kuten katkeruus, syyttely, syyllisyys, häpeä jne. eivät vie minua eteenpäin, mutta minun kannattaa käydä ne läpi. Vaikka yhteiskunta ei voinutkaan minua auttaa niin ehkä minä jonain pävänä onnistun itse pääsemään vapaaksi.
Erikoisiin tyyppeihin olet kyllä törmännyt. Vai ovatko ajatelleet että "ei sinussa mitään vikaa ole?".
Kokeile vain rohkeasti etsiä jutteluseuraa ja aina voit tällekin palstalle jättää mailiosoitteen. Eli eiköhän tuollaisestakin voi olla apua (tietysti kannattaa mainita että minkälaista juttelu/kirjoitteluseuraa etsii).
Ehkä minussa ei ollut tarpeeksi vikaa. Kiitos vastauksesta.