Olen kolmekymppinen mies, pari vuotta sitten eronnut ja asun nykyään yksin. Lapsia ei ole. sukulaiset eivät halua olla tekemisissä. Toimin yrittäjänä, olen hyvin yksinäinen. Kun erottiin vaimon kans, ei ollut ketään kelle puhua, ihme että selvisin hengissä. Olen aika sulkeutunut ihminen ja se juontaa juurensa lapsuudesta. Vanhempani eivät koskaan kysyneet miten koulussa enkä tainnut olla paljon sylissäkään, en ainakaan muista sellaista.
Työnikin on sellainen että olen 90% päivästä yksin. Tulen töistä kotiin, pimeään kotiin, laitan jotain syötävää, katson telkkaria, käyn lenkillä ja suihkun kautta nukkumaan. Usein yöt ovat itkuisia ja huonosti nukuttuja. Olen tyytyväinen etten ole juurikaan alkoholin ystävä, se tuskin parantaisi tilannetta.
Olin kesällä pari viikkoa lomlla, kävin reissussa, yksin. Minulla on tuttuja mutta ei ystäviä, en esim. saa koskaan joulukortteja enkä synttäri-onnitteluja. Kukaan ei ole vuosiin kysynyt kuulumisia, Joskus käyn baareissa mutta en ole illan aikana sanonut juuri sanaakaan kellekkään. Aivan kuin olemassaoloni häätäisi ihmiset ympäriltäni vaikka olen suht ok näköinen ja siisti mies. Jos yritän jollekin jotain jutella, hän poistuu ja tuhisee mikähän erakko tuo oli.
Tulevaisuus pelottaa, se että romahdanko jonain päivänä täysin. Pitäiskö varata aika kenties johonki..
En voi sille mitään etten ole kovin sosiaalinen ihminen mutta kun edes joskus joku kutsuisi kylään, kävisi minun luonani tai edes moikkaisi.,. Olen juuri sellainen mies että jos kuolen asuntooni, minut löydetään vasta kun posti ei enää sovi luukusta sisälle.
Työnikin on sellainen että olen 90% päivästä yksin. Tulen töistä kotiin, pimeään kotiin, laitan jotain syötävää, katson telkkaria, käyn lenkillä ja suihkun kautta nukkumaan. Usein yöt ovat itkuisia ja huonosti nukuttuja. Olen tyytyväinen etten ole juurikaan alkoholin ystävä, se tuskin parantaisi tilannetta.
Olin kesällä pari viikkoa lomlla, kävin reissussa, yksin. Minulla on tuttuja mutta ei ystäviä, en esim. saa koskaan joulukortteja enkä synttäri-onnitteluja. Kukaan ei ole vuosiin kysynyt kuulumisia, Joskus käyn baareissa mutta en ole illan aikana sanonut juuri sanaakaan kellekkään. Aivan kuin olemassaoloni häätäisi ihmiset ympäriltäni vaikka olen suht ok näköinen ja siisti mies. Jos yritän jollekin jotain jutella, hän poistuu ja tuhisee mikähän erakko tuo oli.
Tulevaisuus pelottaa, se että romahdanko jonain päivänä täysin. Pitäiskö varata aika kenties johonki..
En voi sille mitään etten ole kovin sosiaalinen ihminen mutta kun edes joskus joku kutsuisi kylään, kävisi minun luonani tai edes moikkaisi.,. Olen juuri sellainen mies että jos kuolen asuntooni, minut löydetään vasta kun posti ei enää sovi luukusta sisälle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minusta sinä kuvaat hyvin mistä on kysymys:
"Työnikin on sellainen että olen 90% päivästä yksin. Tulen töistä kotiin, pimeään kotiin, laitan jotain syötävää, katson telkkaria, käyn lenkillä ja suihkun kautta nukkumaan."
En tiedä mikä baarikäytöksessäsi torjuu ihmisiä, mutta onhan ihan selvää, että jos elämäntapa on tuollainen niin ei mikään voi muuttua.
Entä jos lopettaisit television tuijottamisen ja käyttäisit sen ajan johonkin sosiaaliseen toimintaan? Yhdistystoiminnassa ei voi välttyä tutustumasta ihmisiin; erilaisia opiskeluvaihtoehtoja on pilvin pimein ja niissä pitää puhua ihmisten kanssa; on elokuvakerhoja ja kaupunginosayhdistyksiä ja on vaikka mitä.
Lenkkeilyn tilalle voisit ottaa välillä jotain sosiaalista; sählyä, lentopalloa tms. kuntosalillakin tulisi moikkaustuttuja eli parempi sekin kuin lenkkeily.
Ja jos työt vievät liikaa voimia niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keventää niitä.
Kukaan ei edelleenkään tule kotoa hakemaan vaan itse sinun on muutettava elämäntapaasi jos haluat tutustua uusiin ihmisiin.
Enpä minäkään tuohon osaa mitään lisätä muuta kuin että opettele tervehtimään muita ihmisiä. Armeijassa opetettiin moikkaamaan esimiehiä, mutta ei se että osoittaa huomanneensa jonkun ole alemmuutta vaan sosiaalisuutta.
http://wikikko.info/wiki/Seuratavat#Tervehtiminen
Laita aloittaja sähköpostiosoitteesi, niin kirjoitellaan...sama tilanne minulla ja haluaisin vaihtaa ajatuksia. Tuntuu että sitä parempaa päivää ei enää voi tulla.
aloittajan maili on [email protected]. Ja tiedän että itsessäkin on vikaa mutta muttuminen ei käy hetkessä mutta lupaan yrittää, Kiitos vain kaikille vastaajille.
En tarkoittanut, että sinussa on _vikaa_ enkä niin kirjoittanutkaan, en vain lakkaa ihmettelemästä sitä, että ihmiset odottavat tutustuvansa muihin tekemättä yhtään mitään sen eteen. Ei voi tutustua ihmisiin, ellei liiku heidän parissaan. Ja jos puuttuu rohkeus, niin sitä rohkeutta ei voi tulla ellei lähde liikkeelle ja aloita ensin pienistä asioista, sitten siirry suurempiin. Se nyt vaan on ihan mahdoton yhtälö, että yhtäkkiä olisi ystäviä tai että yhtäkkiä harjoittelematta muuttuisi sosiaaliseksi ihmiseksi. Ensin pitää ottaa se ensimmäinen pieni askel, mennä vaikka heti huomisiltana jonnekin. Ja viikonloppuna taas. Erilaisiin paikkoihin, erilaisten ihmisten joukkoon.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, ettei seuratoiminta välttämättä tuo helpotusta meidän introverttien sosiaaliseen elämään. Käyn itse kuntosalilla ja suht vakituisesti olen mukana järjestömme toiminnassa, mutta olen vuosien varrella saanut selvän käsityksen, ettei minua todellisuudessa haluta sinne eikä minua pidetä penaalin terävimpänä, minun potentiaaliini ei oikeastaan usko kukaan seurassa. Vaikka minua aina ahdistaa mennä sinne, niin tiedän että se on ainoa sosiaalinen henkireikäni ja jos lopetan, niin laitostun kotisohvalleni. En ole sosiaalinen luonteeltani, enkä usko sen enään nyt melkein 38-vuotiaana muuttuvankaan, tähän on vaan tyytyminen, pitää vaan olla tyytyväinen että on sentään terveys, työ, asunto ja auto. kaikilla ei välttämättä ole mitään noista. Ystävyys ja seurustelu on tarkoitettu vain selvästi sosiaalisimmille persoonille kuin me introvertit.