Hävettääkö?

Hävettää.
Mutta samalla on hyvä muistaa, etteivät muut ihmiset tiedä montako ihmistä aion niillä ruokamäärillä ruokkia..

Tosin lähikaupassa tulee ravattua monta kertaa päivässä ja olen aika varma, ettei tilanteeni oli jäänyt henkilökunnalle epäselväksi. Katse lattiaan ja hiljaista muminaa aina kassalla. Ja äkkiä kotiin pakoon muiden katseita. Niin se kauppareissu minulla menee.

Kyllä todellakin hävetti ja paljon, kun ahminta oli pahimmillaan. Kassalla koitin näyttää siltä, että "taas meillä on tarhassa lapsilla synttäreitä ja siksi ostan 10 sulkaalevyä, 24 vanukasta, 10 litraa jäätelöä jne" vaikka oikeasti olen lapseton sinkku, joka ei ole tarhaa nähnytkään.

Mutta puollustuksekseni kerron hieman taustojani, jotka synnyttivät syömishäiriöni. Olen ala-aste ikäisestä lähtien olen syönyt kunnon kotiruokaa saman verran kuin fyysistä työtä tehnyt isäni, mutten ole koskaan ollut läski, vaan aivan laiha tikku, koska olen ollut myös koko ajan liikkeessä ja aina harrastanut monipuolisesti urheilua. Lisäksi olen saanut olla kiitollinen aktiiviselle aineenvaihdunnalleni.

Kuutisen vuotta sitten tilanne muuttui tramaattisesti kun sairastuin alle 30-vuotiaana ja jouduin jäämään yli seitsemän vuoden sairauslomalle, jolla olen edelleen, koska niskani pamahti monen syyn yhteyssummana.

Olin tottunut harrastamaan kovaa liikuntaa 3-5 kertaa viikossa, kuten karatea, kuntonyrkkeilyä, erilaisia jumppia jne. Ja yhtäkkiä en pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan sohvalla ja napsimaan kovia kipulääkkeitä ja lihasrelaxantteja vuoron perään.

Vaikken ollut varsnaisesti millään lailla halvaantunut tms. niin käytännössä olin täysin toimintakyvytön. En pystynyt olemaan ollenkaan istuma-asennossa, en pystynyt käymään kaupassa, en pystynyt siivoamaan, en pystynyt harrastamaan mitään. Pahimmillaan tilanne oli täysin sama kuin jos käteni olisi leikattu irti, koska en niskakivun takia pystynyt tekemään niillä mitään ja tietysti myös aika kulutti käsistä voimat pois ja ne lähti shokeeraavan nopeasti.

Avunpyytäminen on minulle aina ollut täysin mahdotonta. Olen aina ollut ns. ei tartte auttaa tyyppi ja lähinnä suuttunut, jos joku toinen on tullut tielle säheltämään, tai siltä se avun saaminen on aina tuntunut. Ja nyt olin tialnteessa jossa olisin tarvinnut apua joka ikisessä asiassa ja olin vielä sinkku, joten kaikki mahdolliset hommat olivat automaattisesti minun kontollani.

Yritin saada apua mm. Kelalta, mutta alle 30-vuotiaana olin liian nuori, enkä ihan riittävän huonossa kunnossa saadakseni esim. kotiapulaisen. Ja koska tulotaso romahti sairasloman myötä, niin ulkopuolisen palkkaaminen ei tullut kyseeseenkään. Tunnuin tippuvan joka asiassa kuiluun, mihinkään etuuteen en ollut tarpeeksi vammainen ja tai sitten olin liian vammainen.

No tämän kaiken pa**** keskellä minulle alkoi kehittyä ahmimishäiriö ja koska kipulääkkeiden takia aineenvaihduntani oli koko ajan jumissa, enkä enää voinut harrastaa mitään liikuntaa, niin painokin nousi helposti. Yritin hakea apua mm. kahdelta psyatrian erikoislääkäriltä, fysiatrian erikoislääkäriltä, neurologian erikoislääkäriltä ja neuropsykiatrian erikoislääkäriltä. Kaikki myönsivät, että minulla selvästi on syömishäiriö ja se lisättiin sairauskertomukseenkin jo vuonna 2008 ja siihen suositeltiin määräämään kuntoutusta kuntoutussuunnitelmaa laadittaessa, mutta lopulta se aina jätettiin lääkärien toimesta huomioimatta, joska sain pääasiassa pidettyä painoni lähellä normaalipainoa, joka minun pituisellani on 54kg-68kg ja painoni heitteli 54kg-72kg välillä, Eli painoni heitteli 20 kilolla, mutta sitä ei lähdetty hoitamaan, koska se pysyi normaalipainon alueella pääasiassa. Olisin kuitenkin itse halunnut apua jo tässä vaiheessa, ettei tilanne karkaisi käsistä jossain vaiheessa.

Kesällä ahminta sitten kokonaan karkasi käsistä ja söin 10kk aikana kroppaani lisää läskiä 36kg!!! Minä olin aktiivisesti koittanut apua hakea ahmimiseen vuodesta 2008 lähtien reippaasti yli 10 lääkäriltä, kunnes lopulta keväällä 2013 puolivahingossa löysin lääkärin, joka osasi auttaa ja sen jälkeen en ole ahminut, enkä ostanut kaupasta "lastenjuhlia varten kaikkia herkkuja", vaan olen laihtunut 21kg ja normaalipainoa aletaan lähestyä. Oikean lääkärin löydyttyä nimittäin löytyi nopeasti myös ravintoterapeutti ja syömiseen syytä kanssani etsininyt toinen terapeutti.

Hävettää kyllä. Saatan lähteä jonnekki kauemmas kauppaan, koska en kehtaa mennä lähikauppaan taas kolmatta kertaa päivän aikana. Ja lisäks ostan usein jotain terveellistä esim porkkanoita herkkujen lisäks, niinku yrittäisin todistella että kyllä mä hei syön muutakin ku jäätelöä ja suklaata. Nytkin tekis mieli hakea kookossuklaata ja mielessä ei mitään muuta pyörikkään. Harmi vaan että tiedän ihan hyvin että jos sitä kookossuklaata saan ja sen syön, niin himo korvautuu vaan jollain muulla mitä on seuraavaksi "pakko saada".

Itse sairastan bulimiaa, mutta samalla tavalla minäkin ravaan kaupassa mättöjen perässä. Pahimillaan olen käynyt puolen tunnin välein ostamassa uudet mätöt samasta kaupasta ja voitte uskoa kuinka hävettää. Ostoskeskuksen vessaan ja sormet kurkkuun ja uusiksi. Kassahenkilökunta ei ole edes pahn, vaan ne muut asiakkaat, jotka katsovat mättökoriani...
Toivon, että teille kaikille ruoka ei jonkin ajan kuluttua ole enää ongelma ja samaa toivon itselleni. Eikö olisikin kivaa olla normaali? :(

Varsinkin kun menee MCdonaldsiin ja ostaa 6 juustohampurilaista mukaan yksin ollessaan. Ja 8 vain sen takia etten kehtaa ostaa enempää, menen sitten sen jälkeen kauppaan ostamaan leipää ja sipsejä.

Joo kyllä hävettää, ei kassatyöntekijöiden takia
vaan ihan vaan varmuuden vuoksi jos joku tuttu tulisi vastaan,
tuttu joka tietää että elän yksin.

Mulla on ollut liuta kaiken näkösiä syömishäiriöitä ja olen nykyään töissä kaupassa. Säälittää välillä kun nuoret tytöt ja toki muutama poikakin tulee aina hillittömille herkkuostoksille. Sen verran tuntumaa on syömishäiriöihin ja muuten vaan ongelmalliseen syömiseen, että tunnistan kyllä millon jollain on jotain pielessä. En suoraan sanoen haluaisi myydä niille pennuille niitä herkkuja. Vastineeksi antaisin olkapäätä ja vertaistukea.

Elikkä siis ehkä sitä voi olla aihetta jonkin asteiseen häpeään, sillä kyllä me kassahenkilöt pistetään asioita merkille.

joskus puoliksi toivoo että kassaneiti antaisi olkapäätä ja vertaistukea.. vaikka he eivät saakkaan tehdä niin.

oikeasti toivon, että kassa kieltäytyisi myymästä munkkeja, jäätelöä, suklaata kun tuun kauppaan toista kertaa tunnin sisään. ei voi täysin verrata, mutta eihän alkoholiakaan myydä jos on liian kännissä, ennen yhdeksää ja yhdeksän jälkeen illalla, ja baariin ei pääse jos on juonut liikaa. kukaan ei estä syömästä sitä kaikkea paskaa, mikä on vähintään yhtä myrkyllistä kuin viina.

pienempien kauppojen kassat kiinnittää ihan varmasti huomiota, jos haet kasoittain mässyä pari kertaa päivässä monesti viikossa kuukausien, vuosien ajan. eri juttu isommissa kaupoissa, kaupungeissa. ei se kuitenkaan ole kassojen asia, niillä on omakin elämä, omat murheet ja se työ, johon on sillä hetkellä keskityttävä.