2 vuotta tasaista ja nyt sitte mäen päällä kattelen että tonne alas lähtee kohta ja kovaa? Mulla on Lamictal tasaamassa menoa ja enää jokunen Ketipinor auttamassa unensaannissa tarvittaessa. Lääkärille on jonkun viikon jonot, ehdotuksia, mitä teen että saisin jarrutettua syöksyä? Hangottelen vastaan, mut tiedän etten kauaa pysty.
Kohta tipahtaa
Gateway
7154
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mikään ei auta ellet lääkäriin pääse. Kun pillerit loppuu se on menoa.
Lähde juoksemaan paineiden tullessa. Kun ahdistus tasaantuu katso millaisen matkan jaksoit painaa tai laita tuolta pyörimään cardiota ja tee niin kauan kunnes väsyt. -> http://www.youtube.com/user/BeFit plus yoga eli joogaa. Odotelu tekemistä kunnes pääset tohtorille.
Mulla on polvi sellasessa kunnossa, etten voi juosta, mutta kävin illan pimennossa kävelemässä melkeen pari tuntia. Olin samalla vähän omenavarkaissa. Tai en ihan, kaupungin puolelle ulottuu omenapuu, mutta rikollinen olo tuli silti.
Tunnen että tulossa on massiivinen mahalasku ja psykiatrilta on taas tiedossa Risperdalit ja muut törkyt, joita en voi käyttää kun menen ihan sekaisin. Otan kyllä reseptinipun kiltisti vastaan ja nakkaan ulkona roskiin.
Harmittaa tää itkeminen. Jos rapsutan lenkillä jonkun koiraa, rupean itkemään, kun ei tällä hetkellä ole omaa koiraa. Kun aamulla aurinko nousee takapihan mäntyjen takaa tai näen yksijalkaisen tintin jota ruokin, eiku nyyhkimään taas. Viilsin käsivartta ja se hiukan auttoi. Onkohan taas pyydettävä jotain ihan uutta myrkkyä lääkäriltä, en mä näinkään voi viikkokausia jatkaa.
Kunpa osaisin auttaa. Itse aloin taas harrastaa kädet vatsan alla makaamista matolla keskellä päivää. Pohjalla ollaan täälläkin. Toivottavasti onnistut jotenkin pysymään toimintakykyisenä.
"Jos rapsutan lenkillä jonkun koiraa, rupean itkemään, kun ei tällä hetkellä ole omaa koiraa. Kun aamulla aurinko nousee takapihan mäntyjen takaa tai näen yksijalkaisen tintin jota ruokin, eiku nyyhkimään taas."
Tuttua, niin tuttua. Näin juuri maljakossa auringonkukan, jonka varsi oli vielä mutkalla auringon suuntaan kääntymisen jäljiltä. Mieleeni nousi, ettei tule tuokaan kukka koskaan enää kääntymään kohti aurinkoa, kylmästi on katkaistu sen elämä kesken kaiken. Siinä missä normaali ihminen ilahtuu kukista maljakossa, minä alan itkeä.
Itken auringonlaskuja ja -nousuja, alan itkeä ystävällisistä sanoista, itken kesäillan kauneutta, itken kun keväällä ensimmäiset kukat puskevat mullasta, itken yksinäisyyttä, itken epäoikeudenmukaisuutta, itken kun kohtaan kärsimystä.
Ei tällaista elämää jaksa.
Mulla on välillä semmoinen tunne, kun olisin vedenkeitin vähän ennen kuin se naksahtaa pois päältä. Oikeen pelottaa, mitä on tapahtumassa, ihan kuin iho olis ainoa mikä mut pitää vielä koossa.
Myönnän juoneeni pullollisen kamalaa valkoviiniä edellisiltana tai siis pitkin iltaa. Se hiukan hillitsi tuota räjähtämistä enteilevää tutinaa, mutta ei siitä apua ole pidemmän päälle. Onneksi löysin aamulla kaapin perältä pari tablettiliuskaa Ketipinoria, puolikkaan sellaisen kun otin, pystyin vähän rauhoittumaan.
Olen pohtinut, jotta joskus kivikaudella mut olis tutinakohtauksen aikana joku peto jo aikoja sitten syönyt, mutta nykyään pidetään tämmöisiäkin tuottamattomia sekopäitä hengissä. Jonkun mielestä kaikki elämä on arvokasta, mutta ei tämä kovin hohdokasta mielestäni ole.
Hyvä aamu, en ole itkenyt yhtään. No, jahka tässä lähtee päivä kunnolla käyntiin, niin kattellaan sitte. Mitenkäs tiellä muilla, onko toivonpilkahduksia välillä? Ne on mielestäni ihania ja sitte heti perään tulee taas kamala ahdistusvapinakohtaus. Ihme että ihmisruumis kestää tällaista vuodesta toiseen.