Kaksi vuotta putkeen tätä surun ja masennuksen sekaista tunnetta on jatkunut, eikä loppua näy. Mitään diagnoosia en ole ikinä käynyt testaamassa. Viiltely alkoi 6. luokalla ja jatkui reilun vuoden. Lipsahduksia ja romahduksia on mahtunut mukaan montakin kertaa, mutta nyt ollaan vajaa vuosi porskutettu eteenpäin ilman teriä.
Ennen elämä hymyili, mutta kaikki alkoi läheisen kuolemalla. Jouduin myös lopettamaan ylirakkaan ratsastuksen sen päätyttyä onnettomuuteen ja vanhempani kielsivät hevospuuhat minulta kokonaan, sen pelossa että satuttaisin itseni pahemminkin. Se oli ainoa asia, mistä sain nautinnon, onnen ja kehittymisen tunteen, kunnes kaikki katosi taas kuin tuhka tuuleen.
Nyt myös pitkäaikaisimmat ja tärkeimmät yhtävyyssuhteeni ovat tuhoutuneet perinpohjaisesti. Ystäväni tiesivät taustani itsetuhoisuudesta, ahdistuksesta ja jatkuvasta pelon ja jännityksen sekaisesta olotilastani ihmisjoukoissa. Lopulta muutaman riidan jälkeen olinkin yksin ja olen edelleen.
Elämä nyt 8. luokalla yksin tuntuu älyttömän raskaalta, koulussa minulla on sentään kavereita, mutta en osaa enää luottaa ihmisiin tai päästää lähelle. Olen saanut uskoa, että kukaan ei ole luottamuksesi arvoinen, loppujen lopuksi kyyneleesi ja arat asiasi tulevat tulevat kumminkin tuomituksi. Olen kyllästynyt kuuntelemaan kavereideni tarinoita itsemurhayrityksistä ja itkemään muiden puolesta, jotka eivät halua tulla pelastetuiksi. Kaikkien muiden suru ja murhe patoutuu päälleni ja yht'äkkiä tajuan, etten jaksakkaan kantaa kaikkea, vaan romahdan jälleen. Olo on arvoton. Joskus minua on rohkaistukin avautumaan, mutta keskustelu on kumminkin aina päättynyt lauseisiin "No ei sinun ongelmasi ole läheskään yhtä pahoja, kuin minun... ". Kukaan ei kuuntele. Maailma on minulle kuuro. En enään tiedä, mitä pitäisi tehdä näyttääkseni, että minuun todella sattuu.
Todettu on, että kuolumme kuraattori ei oikein hoida hommaansa hyvin, terkkari on ojentanut kerran eteeni masennustesti-lappusen (mitä en suostunut täyttämään), enkä haluaisi mihinkään jatkotoimenpiteisiin, vain hommansa tietävän aikuisen. Ehdotuksia? Onko se nuorten puhelin luotettava ja hyvä? :c
Ennen elämä hymyili, mutta kaikki alkoi läheisen kuolemalla. Jouduin myös lopettamaan ylirakkaan ratsastuksen sen päätyttyä onnettomuuteen ja vanhempani kielsivät hevospuuhat minulta kokonaan, sen pelossa että satuttaisin itseni pahemminkin. Se oli ainoa asia, mistä sain nautinnon, onnen ja kehittymisen tunteen, kunnes kaikki katosi taas kuin tuhka tuuleen.
Nyt myös pitkäaikaisimmat ja tärkeimmät yhtävyyssuhteeni ovat tuhoutuneet perinpohjaisesti. Ystäväni tiesivät taustani itsetuhoisuudesta, ahdistuksesta ja jatkuvasta pelon ja jännityksen sekaisesta olotilastani ihmisjoukoissa. Lopulta muutaman riidan jälkeen olinkin yksin ja olen edelleen.
Elämä nyt 8. luokalla yksin tuntuu älyttömän raskaalta, koulussa minulla on sentään kavereita, mutta en osaa enää luottaa ihmisiin tai päästää lähelle. Olen saanut uskoa, että kukaan ei ole luottamuksesi arvoinen, loppujen lopuksi kyyneleesi ja arat asiasi tulevat tulevat kumminkin tuomituksi. Olen kyllästynyt kuuntelemaan kavereideni tarinoita itsemurhayrityksistä ja itkemään muiden puolesta, jotka eivät halua tulla pelastetuiksi. Kaikkien muiden suru ja murhe patoutuu päälleni ja yht'äkkiä tajuan, etten jaksakkaan kantaa kaikkea, vaan romahdan jälleen. Olo on arvoton. Joskus minua on rohkaistukin avautumaan, mutta keskustelu on kumminkin aina päättynyt lauseisiin "No ei sinun ongelmasi ole läheskään yhtä pahoja, kuin minun... ". Kukaan ei kuuntele. Maailma on minulle kuuro. En enään tiedä, mitä pitäisi tehdä näyttääkseni, että minuun todella sattuu.
Todettu on, että kuolumme kuraattori ei oikein hoida hommaansa hyvin, terkkari on ojentanut kerran eteeni masennustesti-lappusen (mitä en suostunut täyttämään), enkä haluaisi mihinkään jatkotoimenpiteisiin, vain hommansa tietävän aikuisen. Ehdotuksia? Onko se nuorten puhelin luotettava ja hyvä? :c
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi ei :(
Mä jouduin ekan kerran osastolle sun ikäisenä.
Mutta suosittelisin että sä hakisit apua, vaikka psykologilta tai joltain? Ja sitten joku lääkärinkäynti ni ne sais diagnoosit tehtyä sit ajan saatossa.
Sitten sä pikkuinen olisit taas joskus terve ja lentäisit vapaana :)
Voimia paljon sulle lintunen!
Mä oon saanut tuolta tukea puhelimitse sekä noilla kanavilla:
https://www.tukinet.net/