Pitkä avioliitto

Millaiset asiat aiheuttivat erokriiisin ja millä tavoin olette onnistuneet hoitamaan liittoanne kuntoon?

Tarkoitatko itsenäisellä ja omalla elämällä sitä että asuisitte erillään? Mikä aiheuttaa sellaiseen paineita?

Millainen keskusteluyhteystaso teillä on? Saatko hänestä tasoistasi vastetta/haastetta keskusteluissa, vai latistuuko keskustelut ihan vaan arkipäiväisyyksien tasolle (kuten mun liitossa).
Jos noin on, niin onko se suuri rasite yhdessä olollenne?

Minulla olisi suuri tarve/halu puhua syvemmistäkin asioista (mm filosofinen lähestymistapa ym) vaimoni kanssa, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa. Olen siinä suhteessa hyvin yksinäinen.

Lapsenne ovat hyvin onnekkaita, kun ovat saaneet mallin elävällä liekillä palavasta parisuhteesta. Lämmin (välillä kuuma kuin helvetti!), aito ja rehellinen kahden aikuisen välinen liitto ei aina kaikkina aikoina ole onnellinen, koska kaksi yksilöllistä ihmistä kulkee luonnostaan välillä eri tahtia. Virheitäkin voi tulla matkalla molemmille, mutta pahimmat avioliiton viholliset eivät mielestäni ole virheet, vaan epärehellisyys, itsepäisyys ja ylpeys, halu olla oikeassa ja kieltää omat virheet. Lapsellinen tai lapsekas käytös tulee esille, kun pelko uhkaa eli kyseessä on puolustusmekanismi. Takaisin on vaikea peruuttaa, jos tuolla tiellä mennään liian pitkälle.

Se on vain tosi hienoa, jos on noin pitkä taival yhdessä. Siihen mahtuu kokonainen ihmiselämä. Ei tule toista, joka näkee sen saman nuoren tytön tai nuoren pojan puolisossa. On kyse myös onnesta, olen samaa mieltä. Kun ikää tulee ja sairauksia, vanhemmat ovat kuolleet, itse on jonossa seuraavana, viimeikseksi jää rakkaus, jota muita kohtaan on osoittanut. Ehkä sitä osaa arvostaa vasta sitten, kun on ollut vaarassa sen menettää tai on kerran menettänyt?

Olemme myöskin kokeneet mieheni kanssa saman onnen. Olemme 35-vuotiaita nyt ja aloitimme seurustelun jo 16-vuotiaina. Ensimmäinen oikein iso kriisi tuli siinä kolmen kympin korvilla kun olin jo jättämässä hänet kun en tuntenut muuta kuin kaipuuta omaan elämään. Tuntui etten enää rakastanut häntä. Olimme tuolloin olleet naimisissa kuusi vuotta. Tunsin jostain syystä että olin vankina ja pelkäsin että joutuisin olemaan vankina koko lopun ikäni. Kuitenkin tahdoin kuten alttarillakin sanottiin toisillemme. Onneksi tahdoin vaikka tahdoin samaan aikaan myös olla vain itsekseni. Rakkaus tuli takaisin vaikka aluksi se tuntui mahdottomalta. Rakkaus oli myös entistä vahvempaa tämän jälkeen. Jälkeenpäin ajateltuna olisin tehnyt elämäni suurimman virheen jos olisin lähtenyt liitostamme.

Nuorena aloitettu suhde on varmasti erittäin haasteellista saada kukoistamaan eläkepäiviin asti, koska välillä tulee niin vaikeita tunteita ja muutoksen kaipuuta, mutta tsemppiä kaikille. Yrittäkää ja tahtokaa! Muuttakaa arkeanne, unelmoikaa yhdessä ja tehkää yhdessä näistä unelmista totta.

¿Parisuhteeseen panostaminen? Jos siihen panostaa niin silloin on jotain pielessa! Jospa vaan elaisimme ilman paineita.

Mutta jos se panostamalla paranee niin hyvahan se on.

Vaimoni ei kayta lainkaan alkoholia mutta ei npuutu minun kayttooni.
Suurin murhe nyt on kylpparin putkityot taloyhtion osuudella. Pitais olla selva parin tunnin sisalla.

Kestävän parisuhteen salaisuus lieneekin siinä, että molemmat ovat valmiita elämään yhdessä kaikkine elämän tuomine muutoksineen. Myös suostuminen itse muutoksiin ja katsominen yhteiseen päämäärään on hyvä lujan suhteen peruskivi. Tänä aikana ei monet sitoudu eikä kanna vastuuta. Heti kun erimielisyyttä tulee, ajatellaan että emme sovi yhteen. Miten koskaan voi sellainen ihminen mennä naimisiin joka ei suostu itse joustamaan mistään vaan on heti eroamassa jos erimielisyyttä tulee. Luja suhde antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja panee itsensä samalle viivalle toisen kanssa. Ei yliarvioi tai aliarvioi toista missään asiassa.

Itse kaipaan useinkin vaimoltani mielipiteitä..keskustelua, mutta hänen kanssa sitä ei voi saada aikaan. Hän ei pidä sitä mitenkään tärkeänä asiana. Siten netistä on tullut mun tärkein keskustelu/tiedonhakuväylä.
Parisuhde nojautuu miellestäni enemmänkin tunnepuolen, kuin tiedollisen puolen ominaisuuksien varaan.

On varmasti suuri haaste selviytyä pitkästä liitosta etenkin jos sen on aloittanut ihan nuorena. Itse menin naimisiin vasta 30-vuotiaana..eikä sekään ole tuntunut aina riittävän; halu oman elämän perustamiseen on matkan varrella iskenyt montakin kertaa, vaikka ehdin 20v...30 v välisenä aikana kokeilla monenlaisia asioita.

PS. olen tämän ketjun "Hyvä hyvä"-nimimerkin kirjoittaja.

Olen ollut naimisissa vasta reilut 10 vuotta, mutta yhdessä olen asunut saman miehen kanssa parikymmentä vuotta. Päätin 17-vuotiaana, että tuleva aviomieheni on tässä. En ole kokenut erityisenä haasteena sitä, että sitouduimme niin nuorina. Oikeastaan päinvastoin: mitä enemmän yhteisiä vuosia on kertynyt, sitä paremmin on havainnut, ettei hyvä suhde ole itsestäänselvyys.

Alussa meillä molemmilla oli varmaan paineita siitä, millainen puoliso tai vanhempi pitäisi olla. Vähitellen tilalle tuli vapautta ja varmuutta tehdä juuri niin kuin meitä huvittaa, muiden mielipiteistä välittämättä. Me ollaan varmasti niitä pareja, joista ihmetellään, mitä nuokin näkevät toisissaan :)

Yhden ikäkriisin kävin läpi joitakin vuosia sitten, kun varmistui, ettei meille enää tule lapsia. Se pysäytti katsomaan, missä ollaan ja mitä on edessä. Samaa, sinänsä hyvää elämää päivästä toiseen? Muistelin aikaa, kun olin vielä vapaa menemään, mutta oikeasti silloinkin olin eniten toivonut, että olisi joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Ja sen jonkun olin saanut. Aloin antaa armoa itselleni, tehdä uusia juttuja, iloita onnistumisista. Se heijastui siihen, miten kohtelin miestäni, mikä taas heijastui takaisin koko suhteeseemme.

Jos mulla nuorempana olikin epärealistisia kuvitelmia täydellisestä yhteensopivuudesta, ne ovat karisseet. Kaikessa ei pidä olla samalla aaltopituudella eikä kaikkia erimielisyyksiä pidä pystyä sopimaan, kunhan jaetaan perimmäiset arvot. On puolisoita, jotka ovat kuin paita ja peppu ja tekevät kaiken yhdessä, mutta on myös sellaisia, joilla on enimmäkseen omat puuhat. Pääasia, että on jotakin yhteistä. Itse ajattelen myös, että kun on omia juttuja ja omia tuttuja, saa uusia näkökulmia. Silloin puolisokin näyttäytyy enemmän omana valintana ja päätöksenä. Että haluan oikeasti viettää elämäni tuon ihmisen kanssa. Se on vapautta, ei kahle. Se varmuus, että ollaan toisillemme tärkeitä ja halutaan olla yhdessä, vaikka vaihtoehtoja olisikin, on jotain sanoinkuvaamatonta.

Vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä en näe syytä, miksemme olisi yhdessä.

Samoin kun nimimerkki Cloetta, myös minulla on pitkä liitto takana 27 vuotta aviossa ja 31 vuotta yhdessä. Meillä ei ole lapsia vaan olemme omasta tahdosta riippumatta jääneet lapsettomiksi. Näin pitkään liittoon mahtuu tyyntä ja myrskyä ja muutaman kerran on avioerokin ollut mielessä. Nyt miehelläni on vahva kaipuu omaan tilaan ja omien juttujen , oman tilan saamiseen. Itse olen hyvin omistushaluinen ja ehkä liikaakin kiinni miehessäni, minulla ei ole ns. omia ystäviä. Olemme jutelleet asiasta ja avioeroa mieheni ei halua, hän haluaa olla minun kanssani edelleen mutta haluaa myös omia juttuja. Yhteisiä harrastuksia ja tekemistä meillä on ja seksielämä on suht ok. Pelästyin ihan kamalasti ja nyt en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, syvällä sisimmässäni tiedän , että mitä enemmän yritän häntä sitoa sitä suurempi on vaara , että hän tuntee itsensä nurkkaan ajetuksi ja ehkä lähtee.
Miten te muut olette ratkaisseet asian? Tiedän, että kypsään liitttoon kuuluu se, ettei aina olla yhdessä . Pitäisikö minun ottaa riski ja luottaa siihen , että liittomme kestää omat menot , myös vastakkaisen sukupuolen kanssa? Tunnetteko te muut kaikki puolisonne ystävät ? Tämä kirjoitus on ehkä vähän sekava mutta pointti kai tuli selväksi? Kypsiä mielipiteitä kaipaan...

Hei vaimo 7,

Kiitos hyvistä mielipiteistä. Eilen kun juttelin mieheni kanssa omista peloistani toin esille juuri tuon sinun mainitseman asian, että kaikki kaverit niin mies- kuin naispuolisit pitää olla sellaisia, joille minut voi esitellä vaimona. Silloin asiassa ei ole mitään vikaa, mutta jos uudet ystävä tovat sellaisia joiden kanssa pitää seurustella ns. vaimon "selän" takana niin silloin joku on pielessä ja seurustelta haetaan jotakin muuta , kun pelkkää kaveruutta. Myös se että minun pitää oppia miettimään , miten asiani järjestäisin jos toista ei ole , on asia jota täytyy työstää.
Koen sen, että mieheni haluaa olla muidenkin kun vain minun kanssa tekemisissä jo pettämisenä , vaikkei se sitä olekaan. Koen hylätyksi tulemisen tunteita ja heikkoa itsetuntoa , joka on aina ollut ongelmani. Miehelläni sitä vastoin on hyvinkin vahva itsetunto... Jotta pääsen näissä asioissa eteenpäin ajattelin varata ajan psykoterapeutille jonka kanssa saan puhua, puhua ja puhua ja tonkia syitä miksi tunnen näin. Ennenkuin tuhoan koko liittoni pelkästään tyhmyyttäni ja sillä , etten osaa käsitellä asioita kypsästi. Kuitenkin mieheni on selvästi sanonut, ettei halua erota vaan haluaa omaa aikaa ja omia harrastuksia.. eikä hän edes oikein ymmärrä , miksi olen tehnyt tästä niin suuren numeron. Mutta peloillehan ei voi mitään, täytyy vain opetella hallitsemaan niitä, ja siten ettei miehelleni tarvitse edes tietää niistä.

Me olemme vähän alta viiskymppinen pariskunta.

Miehelläni on aina ollut enemmän harrastuksia kuin minulla. Koska olen siihen alusta asti tottunut, se ei aiheuta minussa reaktioita.
Uskon myös, että mieheni on onnellisempi näin, että hän saa mennä ,koska kotona ollessaan hän "pyhittää" aikansa minulle, kaikin tavoin.

Itse olen aina tykännyt olla kotona ja touhuta täällä omia harrastuksia : askartelua, musiikkia, lenkkeilyä, puutarhaa, ruokaa. Olen oikeastaan tyytyväinen, että saan olla niin paljon itsekseni kotona ja mies on harrastuksissaan ,koska saan siten itse happea ja omaa aikaa.

Kuitenkin tuli aika, että aloin miettiä sitä, että miksi minä sitten kuitenkin olen kotona itsekseni, miksi en tapaa ihmisiä?
No siksi, että tykkään yksinolosta.
Mutta uskon, ettei se loppujen lopuksi ollut minulle välttämättä oikea ratkaisu, sillä huomasin, että näin vaihdevuosien lähestyessä aloin jopa liikaa ajatella asioita: vanhenemista, kuolemanpelkoa, toisen äkillistä menettämistä.

Repäisin osittan itseni irti kotoa ja aloin harrastaa ryhmäliikuntaa. Voi, miten hauskaa se onkaan! Ajatukset pysyvät mukavasti toisella tapaa itsessä kuin aiemmin, ei tule murehdittua ainakaan. Ryhmäliikunnassa olen myös löytänyt itsessäni sen riehakkaan puoleni, joka täällä kotona jää jotenkin peittoon, tai on unohtunut.
Lisäksi olen innostunut ottamaan joskus vapaan viikonlopun itselleni lähtemällä johonkin suurempaan lähikaupunkiin ja ollut hotellissa yötä. Viikonlopun aikana käyn kohteessa leffassa ja syömässä ja kiertelen kävellen kaupunkia. Todella virkistävää.

Joten, niin kuin tuo eräs kirjoittajakin sanoi, järjestä itsellesi omia menoja. Piristyt varmasti eikä tule pohdittua liikoja. Uskon, että sillä on iso vaikutus itsetuntoosi kun lähdet liikkeelle ja teet omiasi.
Mutta toki, selvitä ihmeessä näitä tuntemuksia miehesi kanssa, vaikka hän on tavallana oikeassa siinä, että olet tehnyt hieman liian ison numeron hänen tarpeestaan omaan aikaan. Ainakin hän varmaan on valmis kannustamaan sinua myös etsimään itsellesi jotain kivaa tekemistä ,koska hän ymmärtää jo tilan tarpeen.

Hei,

Olen tosi iloinen, että olette antaneet mulle näin kannustavia ja ajattelemisen arvoisia ajatuksia. Yritin jo tänään tilata aikaa parisuhdeterapeutille, jolle voin kertoa omista peloista ja ajatuksista ja siitä mikä niihin on johtanut, mutta aikoja voi tilata vasta maanantaina. Tiedostan , että ongelma on minun pään sisällä ja jollakin tasolla tiedän myös sen , että toista ei voi pitää väkisin ( kuten nimimerkki kalteritango sanoikin) ja loppupeleissä uskon, että saan paljon iloisemman ja rakastavan miehen jos uskallan päästää kahleista irti. Varmaan mulla itsellä vielä nämä vaihdevuosien hormonimyrskyt aiheuttavat osan ongelmista. ja ovat juuri samoin kun likalle liikenteessä antaneet paljon ajattelemisen aihetta vanhenemista, menettämistä jne. Tänään on"hyvä" päivä ja jaksan ajatella , että rohkea rokan syö ja otettava riski , joko saa enemmän kun tällä hetkellä tai menettää kaiken. Tuo idea viikonloppumatkoista toisiin kaupunkeihin on loistava, sitä täytyy miettiä ja ehkä toteuttaakin :-)

Tänä kesänä olemme olleet 43v.naimisissa.Lapset ovat jo lentäneet pesästä.On selvitty vaikeista ja tosi vaikeista ajoista.Monta kertaa olen mielessäni muuttanut muualle.En koskaan tosissani.Nyt pian jään eläkkeelle.Mies ollut jo useita vuosia eläkkeellä.Rakastan häntä edelleen ja olen sitoutunut yhdessä elämiseen💖

Työn tekeminen parisuhteen eteen? Ei avaudu minulle koska tuo vaikuttaa väkinäiselle.
Minusta on parasta, ettei kummankaan tarvitse "tehdä työtä" suhteen eteen vaan molemmat voivat elää luonnollista, rentoa elämäänsä, YHDESSÄ!
Molempien elämän perusarvot osuivat yhteen ja vaimolle täkeät arkiset asiat eivät ole minulle tärkeitä ja myös toisin päin.

HUORA-PASKA-SUOMI-SUOLI-PASKA-SUOLI-SUOMI-HUORA-SUOLI-KAATOPAIKKA