Olen 40 v. nainen ja nyt rypenyt itseni kanssa, tuntuu että koko ikäni. Siskoni joskus sanoi että oot varmasti maanis-depressiivinen. Puolustelin suuttuuneena, että olen vain persoona, te muut tuollaisia taviksia. Edellinen työnantaja vihjaili masennuksesta kun yhdessä tuumin päätettiin että työsuhde loppuu. Poltin itseni työssä loppuun jo vuodessa. Tein töitä kun hullu, kotona istuin ja tuijotin töllöä.
Koko elämäni on ollut tätä. Joskus sekoan ja teen kuin kliimaksissa monta eri ideaa eteenpäin. Sitten taas menee aikaa että olen ihan down, ja tuntuu etten jaksa mitään, väsyttää vain. Olen tosi kova uhoamaan, ja toisessa hetkessä itkun partaalla hoen ettei musta ikinä tule mitään. Keskittymiskykyni on todella huono. Mielialat vaihtelee yhden päivän aikanakin ihan laidasta laitaan. Avomiehen kanssa käytiin kuuntelemassa luento ADHD-tyypistä, ja hän tunnisti itseni tästä täysin. Mutta minä en. Tunnistin kyllä isäni samaisessa istunnossa Asperger-tyypiksi, mikä oli aika pelottavaa tajuta.
Olen opiskellut kahteen ammattiin, lisäksi yksi korkeakoulututkinto takana. Käynyt lukemattomia kursseja. Olen ollut pätkätöissä 22 vuotta. Työsuhteita takana... no monta! Olen uskotellut itselleni että tämä johtuu siitä että olen kausipainotteisessa työssä. Mutta vasta nyt alkanut ajattelemaan sitä, että olenko tarkoituksella hakeutunut tälle alalle, että pääsen talvet huilimaan ja ahdistumaan, rypemään.
Olen harrastanut liikuntaa ja kuvitellut sen auttavan asiaan, mutta en vaan saa karistettua tätä sekamelskaa päästäni pois. Kämppäni on täynnä nurkissa lojuvia projekteja, joissa en tunnu pääsevän eteenpäin. Joskun intoudun hiki päässä siivoamaan kaiken, loput ajat katson taas kertyviä tehtävävuoria.
Minun on todella vaikea pitää yllä ihmisuhteita. Katkon kaikki suhteet kuin vettä vaan. En jaksa ylläpitää mitään. Toisaalta joskun intoudun järkkäämään tapahtumia ihmetellen ketä niihin muka kutsuisin.
Voiko tämä olla bipolarisuutta? En usko, että minua otetaan terveysasemalla vakavasti jos lähden tätä tilittämään, mutta jotenkin tästä kierteestä on päästävä irti. Ei vaan jaksa enää itseään.
Koko elämäni on ollut tätä. Joskus sekoan ja teen kuin kliimaksissa monta eri ideaa eteenpäin. Sitten taas menee aikaa että olen ihan down, ja tuntuu etten jaksa mitään, väsyttää vain. Olen tosi kova uhoamaan, ja toisessa hetkessä itkun partaalla hoen ettei musta ikinä tule mitään. Keskittymiskykyni on todella huono. Mielialat vaihtelee yhden päivän aikanakin ihan laidasta laitaan. Avomiehen kanssa käytiin kuuntelemassa luento ADHD-tyypistä, ja hän tunnisti itseni tästä täysin. Mutta minä en. Tunnistin kyllä isäni samaisessa istunnossa Asperger-tyypiksi, mikä oli aika pelottavaa tajuta.
Olen opiskellut kahteen ammattiin, lisäksi yksi korkeakoulututkinto takana. Käynyt lukemattomia kursseja. Olen ollut pätkätöissä 22 vuotta. Työsuhteita takana... no monta! Olen uskotellut itselleni että tämä johtuu siitä että olen kausipainotteisessa työssä. Mutta vasta nyt alkanut ajattelemaan sitä, että olenko tarkoituksella hakeutunut tälle alalle, että pääsen talvet huilimaan ja ahdistumaan, rypemään.
Olen harrastanut liikuntaa ja kuvitellut sen auttavan asiaan, mutta en vaan saa karistettua tätä sekamelskaa päästäni pois. Kämppäni on täynnä nurkissa lojuvia projekteja, joissa en tunnu pääsevän eteenpäin. Joskun intoudun hiki päässä siivoamaan kaiken, loput ajat katson taas kertyviä tehtävävuoria.
Minun on todella vaikea pitää yllä ihmisuhteita. Katkon kaikki suhteet kuin vettä vaan. En jaksa ylläpitää mitään. Toisaalta joskun intoudun järkkäämään tapahtumia ihmetellen ketä niihin muka kutsuisin.
Voiko tämä olla bipolarisuutta? En usko, että minua otetaan terveysasemalla vakavasti jos lähden tätä tilittämään, mutta jotenkin tästä kierteestä on päästävä irti. Ei vaan jaksa enää itseään.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Kuulostat pohjimmiltasi ihan normaalilta ihmiseltä. Oletko istunut alas miettimään mistä kuvaamasi 'sekamelska' voisi johtua? Kaikillahan on joskus ajatukset hieman sekamelskaa ja tehtävävuori suuri. Jotkut ottavat asiasta suuremman paineen kuin ehkä tarvitsisikaan.
Minua hieman huvitti, kun sanoit käyneesi avomiehesi kanssa luennolla. Älkää suotta menkö, sillä ne tekävät hyväuskoisista ihmistä vainoharhaisia. ADHD:n kriteerit ovat niin löyhät, että niistä pystyy jokainen tunnistamaan itsensä tai naapurinsa, mikä on myös niiden tarkoitus, joten jos näin kävi, älä huolestu, et ole poikkeus. Ei kuulosta myöskään kaksisuuntaisuudelta. Ei kannata lähteä etsimään selityksiä 'leimoista' vaan lähteä miettimään miten omaa elämäänsä voisi itse muuttaa ja kehittää, jotta itseään vaivaavia ongelmia tai toimintatapoja saisi vähennettyä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, ihmissuhteiden ylläpitäminen on monille vaikeaa, mutta se on valitettavasti normaalia. Jos se tuntuu olevan sinulle suurta harmin aihe, ehkä voisit käydä keskustelemassa asiasta jonkun kanssa.
Kiitos.
Siis kävimme luennolla vain ja ainostaan siitä syystä, että olen saanut kavereilta lukemattomia vihjailuja aiheesta. Muut siis tunnistaa tätä minussa, itse en. En todellakaan ole diagnosoimassa itseäni mitenkään, ihmettelen vain tätä jatkuvaa halua muutokseen.
Ja puhua jollekin. Hyvä kehoitus, mutta sinänsä ihan turha. Kenelle, missä? Kynnys lähteä terveyspuolelle tämän takia on NIIIN suuri. Ja oma uskomus yksityisistä puoskareista on se, että he ovat vain yksi rahastuskone, ei muuta.
Olen selvittänyt/ hoitanut pois aikanaan itseltäni kaksi neuroosia ja paniikkihäiriön sekä torikammon. Joten tiedän kyllä että voimavaroja on jossain, ne on vaan ehtymässä.
Välillä tuntuu, että olisi helpompi testata itsensä kaikkien henkisten vajaavaisuuksien osalta, ja saada vaan ne napit mitä heittää naamaansa loppuikänsä. Olisi ihan tyytyväinen tähänkin "hoitoon". Pääasia että tää jojoilu loppisi jo.
Kavereiden vihjailuista ei kannata välittää. He eivät luultavasti ole lääkäreitä. Tuollainen vihjailu on muutenkin aika ikävää, vaikka eivät välttämättä tarkoitakaan pahalla.
Puhua voisit ehkäpä jollekin luotettavalle kaverille, joka ei sano heti, että olet sitä tai tätä häiriöinen vaan suhtautuu sinuun asiallisesti kuunnellen. Tämä henkilö voisi olla myös joku läheisesi ja, jos sinulla ei ole ketään jonka kanssa jutella ongelmistasi, voisit kokeilla keskustella asiasta jonkun auttavan puhelimen kanssa. En itsekään suosittele mitään lääkärivisiittiä, koska sieltä saatat saada vain reseptilapun etkä mitään konkreettista apua ajatuksiisi. Kertomasi mukaan sinulla on todella ollut hienosti keinoja selvitä erilaisista ikävistä tuntemuksista aikaisemmin. Psykologi, sosiaalityöntekijä tai psykoterapeutti voisi ehkä osatakin auttaa. Olisi ehkä ainakin kokeilemisen arvoinen.
Itsensä "testauttaminen" henkisten "vajaavuuksien" varalta ei ole mielestäni mitenkään vointiasi edistävää tai järkevääkään, ja ne napit eivät ole fiksu tai pitkäkantoinen vaihtoehto elämän hankaluuksiin, kuten ei ole alkoholikaan. Ne eivät ratkaise ongelmia, ainoastaan peittävät niitä alleen ja mukana tulee useimmiten läjä ikäviä haittavaikutuksia. Suosittelisin sitä keskusteluterapiaa ja muita lääkkeettömiä vaihtoehtoja ihan viimeiseen asti. Liikuntaa älä missään nimessä pois jätä. Se pitää kenet vain virkeämpänä ja fyysisesti kunnossa. Fyysinen hyvinvointi on hyvä perusta mihin rakentaa henkisenkin hyvinvointinsa. Näin itse ajattelisin. En harmikseni osaa sinua paremmin neuvoa.
Olen puhunut läheisilleni aiheesta, siis uskallan puhua heille, mutta apuahan se ei tähän mielen käytökseen tuo.
Nyt vanhempana uskon, että 12-14 -vuotiaana sairastamani neuroosit ja aikuisiällä sairastamani paniikkihäiriö, joita ei koskaan hoidettu, ovat olleet jotain kipuilua jo käytösmallin totaali muutoksesta.
En tiedä. Mutta loppuelämää en jaksa enää samaa tahtiin vetää. Sen tiedän jo nyt. Silläpä ne napitkin olisi nyt parempi vaihtoehto.
Mitä odotat 'lääkkeiltä'? Miten uskot niiden parantavan elämääsi tai auttavan sinua jatkossa ratkaisemaan ongelmasi? Mistä tiedät, että se olisi parempi vaihtoehto? Miten suhtaudut mahdollisiin haittavaikutuksiin? Kuten jo sanoin aikaisemmassa viestissä, mitkään lääkkeet eivät pysty ratkaisemaan elämänongelmia. Sinun on silti tehtävät muutokset elämääsi itse. Sitä et pääse karkuun, kuten ei kukaan muukaan täällä pallolla. Omaa käyttäytymistä pitää opetella säätelemään ja hallitsemaan läpi elämän. Tietenkin sinä itse teet päätökset mihin päädyt, mutta tämä on oma paras neuvoni. Enhän ole sinua nähnyt enkä tuntenut, joten en pysty tarkemmin auttamaan. Enemmänkin tarjoan vain oman yleisnäkemykseni asioihin. Voin erehtyä, voi olla, että sanomisissani on järkeäkin. Sinä päätät. Tsemppiä joka tapauksessa jatkoon!
Olen yrittänyt hallita koko elämäni tätä persoonaani, joka putkahtelee esille päivittäin. Se tekee tästä vaikeaa. On todella hankala kertoa toiselle täysin miten pahalta tuntuu. Ja jokainen myöteläminenhän lähtee lopulta omasta kokemuspohjasta. Silti, myös minä olen hokenut muille tajuamatta yhteyksiä "Koita kestää" "Löydä tie eroon tosta olosta". Itselläni nuo hokemat ja oma tahto on vienyt jo pitkälle. Mutta tätä jatkuvaa ylipingotusta ja itsensä kanssa taistelua ei vaan jaksa enää.
Lääkärille kerroin joskus taustoistani, koulukiusaamisestani, neurooseistani ja siitä kuinka vanhemmat suhtautuivat näihin lähinnä huvittuneena. Lääkäri meni tuolloin ihan vaikeaksi ja kysyi vaan, että eikö noita mitään muka ole koskaan hoidettu pois. Ei, näistäkin pyristelin itse yksin ulos, en vielä tiedä miten sen tein. Kai vaan tahdon voima ollut niin suuri. Lapsenakin sitä pystyy ihmeisiin kun tajuaa ettei kukaan muu auta.
Nyt tässä iässä tuntuu taas kaikki nousevan satasella pintaan, mutta ei uskalla kertoa enää kenellekään. Välttelen perhettäni. Mieheltäni peittelen tätä niin pitkälle kuin voin. Eli ainoa tie kai on enää mennä hakemaan apua ulkoa, ennenkuin kaikki sisään dumpattu tulee kerralla ulos.
Kiitos tsempistä. Kyllä se tästä.
Minusta aloittajan kuvaus kertoo jostain häiriöstä. Saattaapi olla bipolaarista. Koska käytöksestäsi on haittaa Sinulle niin ongelma on silloin olemassa. Minusta ei kannata tuskailla ja kärsiä kun hoitoa ja lääkkeitä on saatavissa. Minusta Sinun kannattaa mennä psykiatrin juttusille ja kertoa koko tarinasi. Itse olen tyytyväinen että olen saanut hoitoa ja lääkityksen. Elämä on paljon paremmalla tolalla kuin ennen diagnoosia. Voimia Sinulle!
Tsemppejä alottajalle!
Varo ottamasta liian helposti tarjottavia lääkkeitä. Kokeile ratkaisukeskeistä terapiaa.
Onko sinulla ollut yliseksuaalista käytöstä jota olet masennuksessa katunut?
RAJATILA?
Joo, mielestäni aivan normaalia elämiseen kuuluvaa kasvua. Mielestäni voit unohtaa kans kaikenlaiset diagnoosit ja lääkitykset.
Tietenkin psykiatrit sinulle diagnoosit antavat tuosta vaan ja kasan lääkkeittä päälle, mutta älä tee itsellesi karhunpalvelusta.
Nykyaikana hyvät lääkkeett... Luoja mikä kommentti. On juu hyvät lääkkeet, nimittäin aivotoimintasi laamaavia neuroleptejä joita syödessä muutut hetkessä dementiksi ja sitten ne mielialat vasta heittelevätkin. Toki tilanne tunnetaan psykiatrian piireissä termillä mielisairauden pahentuminen.
Elä tunteesi läpi, et niihin kuole. Mutta psykiatrian valheiden verkkoon menehdyt..
Tätä on eletty läpi jo viimeiset 25 vuotta, tästä yksin 16 vuotta. En pysty normaalielämään lapsineen ja asuntolainoineen. Saavutus on selvitä edes päivästä kerrallaan.
Kuinkahan pitkään tässä pitäisi vielä tunteitaan työstää. Tunteita mitkä vaihtelee pahimmillan monta kertaa päivässä ilosta synkimpään masennukseen.
Lääkkeet ei varmaan ainoa vaihtoehto. Mutta mielummin eläisin rauhassa vaikka sen kuukauden lääkkeillä. Kunhan saisin edes kokea mielenrauhan...kerrankin..
Kertomuksesi on kuin kopio ex-avovaimoni elämäntarinsasta. Elämä on hänellä ollut yhtä vuoristorataa. Hänellä on lukuisia harkitsemattomia tempauksia takanapäin kuten lapsen hankkiminen teininä ja tämä lapsi on kasvatuksen puutteesta ja laiminlyönistä todella vaikeasti häiriintynyt eikä esimerkiksi kymmenenvuotiaana osaa kunnolla lukea, kirjoittaa tai edes peseytyä itse saatika muutenkaan pitää itsestään minkäänlaista huolta .
Eksäni kaikki parisuhteet ovat pättyneet myrskyisästi ja tietenkin se toinen osapuoli on aina ollut syyllinen kaikkeen koska eihän tällä elämää suuremmalla luonnonlapsipersoonalla voi omia vikoja olla. Pätkätöistä toiseen, ja välillä innostutaan niin että poltetaan kynttilää molemmista päistä eikä sitten kotona osata muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. Rahankäyttö täysin holtitonta, ja nyt 3-kymppisenä järkyttävät velat (mm. silikonirinnat, liian kalliin luksusasunnon vuokraaminen manian seurauksena jonka takuuvuokra hoidettu lainarahalla) eikä mitään omaisuutta.
Keskittymiskyky on hänellä huono ja mieleialat vaihtelevat ylös alas, joskus jopa tuntien sisällä. Hänellä on diagnistisoitu ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta ja niihin lääkityksenä sitalopraamia joka vähentää väkivaltaisia raivokohtauksia (ja sivuvaikutuksena bipoilla usein syöksee jopa maniaan). Keväällä kun hän alkoi toden teolla horjumaan (holtiton alkoholinkäyttö, riitoja töissä pomon, työkavereiden ja asiakkaiden kanssa, ystävien julkinen haukkuminen facebookissa ja kotona riitaisuutta ihan turhista asioista) niin sain avovaimoni hakeutumaan lääkärin juttusille, ja hänellä diagnistisoitiin alustavasti kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta seuraavalla käynnillä oli kuulemma lääkäri sanonut hänelle ettei hänessä ole mitään vikaa vaan se että hän asuu lapsellisen pikkupojan kanssa (=minä) aiheuttaa kaikki ongelmat. Huomiotavaa tässä ettei lääkäri ole koskaan ollut minkänlaisissa tekemisissä kanssani, joten jokainen voi tietenkin päätellä kuinka todennäköistä on että lääkäri jonka potilaalla epäillään bipoa yhtäkkiä kumoaa diagnoosinsa ihan vaan potilaan väritettyjen kertomusten perusteella...
Tämän jälkeen asiat kiristyivät nopeasti ja exä alkoi oikein uholla tekemään oman päänsä mukaan (tuhlailua, juopottelemaan keskellä viikkoa jättäen minut tyttönsä kanssa odottamaan ruokapöydäsä kylmenevien kattiloiden ääressä että koskakohan äiti tulee kotiin) joten ero tuli juhannuksen jälkeen. Exä vaan otti ja lähti koska "häntä ei kukaan mies alista". Siltä seisomalta sitten sai jotenkin hommattua merinäköala-asunnon Helsingin hienostoalueelta, ja matalapalkkka-ammatissa olevana hänen taloudellinen tilanne ei mitenkään voi kestää tilannetta jossa vuokra on lähes saman kokoinen kuin bruttotulot, joten luotolla mennään. Kaksi viikkoa eron jälkeen hän "löysi itsensä" 3-kymppisenä, eli ryhtyi seurustelemaan naisen kanssa ja nyt onkin kaikki asiat paremmin kuin koskaan (itsensä löytäminen 30-kumppisenä on harvinaista, mutta bipona seksuaalisuuden muutos tapahtuu 40% maanikoille, luin tämän jostain...), koko kaveripiiri vaihtui kertaheitolla ja nyt saa vetää viinaa niin paljon kun sielu sietää ja ostella viikottain niit 300 euron käsilaukkuja ilman että kukaan motkottaa asiasta. Ja minut on tietenkin demonisoitu täysin ja kohtuullisen pahoja valheitakin levitelty ympäriinsä selittääkseen miksi oli vaan pakko lähteä.
Itse olen lääkäreiden kanssa jutellut asioista ja olen varma että exälläon ainakin kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja veikkaanpa että sieltä korvien välistä löytyy myös epävakaa persoonallisuushäiriö.
Summa summarum, mikäli edes epäilet olevasi bipo niin käy vaikka useammilla lääkäreillä ja pydä vaikka että joku sinut tunteva henkilö auttaa sinua kirjoittamaan ylös elämänhistoriasi missä ilmenee kaikki nämä pätkätyöt, kariutuneet parisuhteet, mitä kaikkea olet sekamelskan vallitessa tehnyt ja mitä vaikutuksia näillä on ollut elämääsi. Kun sinulla on kirjoitettuna asiat niin saat ne todennäköisemmin esilletuotua lääkärille, koska mikäli olet bipo niin on mahdollista että vääristelet ja vähättelet asioita lääkärille koska alitajuisesti haluaisitkin vaan saada "terveen paperit" sen sijaan että joutuisit keskittymään ongelmiisi.
Jos sinusta tuntuu siltä että elämä on rankkaa niin et voi kuvitellakaan miltä se tuntuu meille jotka välittävät teikäläisistä. Vaikka olen erittäin vahva ja tasapainoinen ihminen voin kuitenkin todeta että bipo-eroni on ollut lähinnä maanpäällinen helvetti. Tee itsellesi ja läheisillesi palvelus ja yritä hoitaa itsesi kuntoon. Tsemppiä!
Alkuperäiselle kysyjälle. Tutulta kuulostaa, olin ihan samanlainen. Bipolaari-diagnoosi oli helpotus ja lääke (lamictal) on tehnyt elämästä ihan erilaista. Älä usko kaikkia lääkevastaisia. Olen itsekin kriittinen, mutta kyllä kaksisuuntainen on ihan olemassaoleva sairaus ja siihen voi saada hoitoa. Onneksi nykypäivänä on lääkkeitä ja osaavia lääkäreitä.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/1759216
Lamictalin sivuvaikutuksia on tuossa keskustelussa. Tärkeintä on siis sivuvaikutukset, ei käyttökohde ko. keskustelussa.
Kuulostaa enemmänkin rajatilalta.Tuleeko sulla noi jutut episodeina vai onko oireita koko ajan?
Jotkut asiat voisivat viitata kaksisuuntaiseen kun taas esimerkiksi mielialojen vaihtelu monia kertoja päivässä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Onko aloittajalla selkeitä hypomaanisia tai maanisia jaksoja, joissa olet vähintään 2 viikkoa yliaktiivinen ja mieli on korkealla?
No, eihän sillä ole kunnon maniaa koskaan ollut, jos ei ole kerran sairaalajaksojakaan takana.
Hypomaniaa voi tietty olla, eli lievä kakkostyypin bipo.
Ykköstyypin kaksisuuntaisesta ja kunnon maniasta ei voi erehtyä, ja psykoottinen mania johtaa aina ennemmin tai myöhemmin sairaalaan. Jopa vieraiden ihmisten toimesta.
Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössäkin voi olla nopeita mielialojen vaihteluja päivän aikana, jos on sekamuotoinen jakso.
Tuo aloittajan teksti on liiankin tuttua, olisi kiva kuulla onko rohjennut hakea jo apua? Toivottavasti, sillä elämää on vielä paljon jäljellä, eikä sitä ole pakko kärsiä.
Joku syyhän siihen on, että tekee esim. töitä yli omien voimavarojen ja tuo, ettei kestä itseään. Itsensä kanssa kun joutuu elämään kaiken aikaa... Jos aloittajalla olisi epävakaa persoonallisuus, niin olettaisin, että jonkinlaista itsetuhoista käytöstä löytyisi.
Pelkästään tuota tekstiä lukiessa tuli sellainen hitonmoinen tunne kiireestä. Kiire kiire kiire, mutta mihin? Päämäärätöntä kiirettä? Vaikea rentoutua?
Monet pakenevat tyhjyyttä ja pahaa oloa "kiireisiin", joita järjestävät itselleen.
Rentoutuminen, yksinolo (ei nettiä, tv:tä jne) ja itsensä kuunteleminen voi pelottaa, jos todellista yhteyttä omaan sisimpään ei ole.
Itsetuhoista käyttäytymistä on (jollakin tapaa) myös oman jaksamisen laiminlyönti, uni- ja ruokarytmistä piittaamattomuus, tupakointi, holtiton liikennekäyttäytyminen, holtiton seksikumppaneiden keräily taudeista piittaamatta jne.
Toki voi olla mut ne on huomattavasti voimakkaampia ku epävakaassa ph:ssä. Mulla on epävakaa itsellä ja bipo eikä oo itsetuhosta käytöstä ollu koskaan. Epävakaassa mielialat heittelee normaalista masennukseen ja normaalista kiukkuun. Sekamuotoisessa bipossa maanisuudesta masennukseen.