Itse olen niin paljon puista kiinnostunut, että kuulun mm. Dendrologian seuraan. Samotessani omassa metsässä on löytynyt tammia, saarnia, vaahteroita, vuorijalavia. Ehkä kuitenkin pidän eniten suurista männyistä. Lapsuudessa kotini lähellä oli suuri haapa. Sitä pidettiin melkein nähtävyytenä. Nyt haapoja on paljon enemmän.
Luin lehdestä, että monet suomalaiset pelkäävät puita.
1943
86721
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 86
Vanhimmat
Olen kuullut ulkomaalaisten täällä pelkäävän metsää, mutten ole kuullut yksittäisen puun pelkäämisestä.
Minusta puut ovat melkein ystäviä. Komein mökin valtava kouvu, josta tosin oli myrskyllä lohjennut iso oksa.
Taitaa häntä jo ikä painavan.
Edellisessä kodissani talon vierellä kasvoi iso koivu. Sen isoon oksaan pantiin keinu, kun lapset olivat pieniä. Nykyinen omistaja on sen kaatanut. Koivu on minusta kaikkein suomalaisin puu. Kesällä on todella kaunista, kun aurinko paistaa koivikon läpi ja lehdet väreilevät tuulessa.
Monesti tullut mieleen, kuinka paljon puhuttavaa tuolla mahtipuulla olisikaan.
Potunviljelijä kaatoi "epähuomiossa" mulla tontinlaidalla seisoneen ikiaikaisen koivun, oli "luullut" se olevan omalla puolellaan. Joopajoo, siinä meni maisema, saipahan tilalle elinikäisen witutuksen.
Mä siis suhtaudun puuhommiin ihan realistisesti, mutta pitäisi niinkuin ajatella asioita kokonaisuuksina. Jotkut ajattelee ainoastaan putkiaivoisesti. Asioissa hyvin usein eri seikkoja, mitä pitäisi tuumailla, ennenkuin alkaa savottaan. Mä mietin aina kauan, ennenkuin kaadan puun. Joku vaan kattoo, kah puu, kaadampa sen. Meitsi miettii, onko se syytä kaataa, vaiko pitäiskö kaataa joku muu puu.
Puissa kun sellanen juttu, kun sen kaataa, sitä ei ikinä saa liimattua takaisin millään konstilla. Mulle pystyssä oleva puu siis on arvokas, kaadetulla ei ole oikein enää muuta kuin rahallista arvoa.
Ja pitää korostaa, puhun nyt omasta näkökohdastani. Ymmärrän kyllä metsätalouden ja siihen liittyviä asioita, mutta ne eri asioita, kuin, mistä tässä keskustelussa olen kirjoittanut. Onhan tuota perheessä hyötymetsää kasvamassa koko ajan ja metsänhoitomaksuja jne maksellaan. Metsänkasvattaminen aika leppoisaa hommaa, jos vaan rahat riittää kuluihin.
=DW=
Onko täällä esiityhyt rritoja että tyyppi esim.halutaan 60 kokonaan pois
Ei. Täällähän ollaan aikuisia, yleensä.
Kerro lisää, mitä ja miksi ihmiset pelkäävät puita? Missä lehdessä, millainen juttu
Se oli uusin "Maatiainen"-lehti (3/2013). Olivat kolumnisti Marja-Leena Niinikosken ajatuksia. Kun oikein tarkkaan luin, niin hänestä tuntuu, että monet pelkäävät puita. Esim. sitä, että kaatuvat päälle. Kun tuo koivu kasvoi niin lähellä taloa, niin kyllä vähän pelkäsin, että ukkonen iskee siihen. Ei iskenyt, vaan iskipä 30 m:n päässä talosta olleeseen suureen kuuseen, niin, että pitkiä suikaleita oli miltei rappusilla asti.
Minä en muuten pelkää puita, mutta myrskyn kourissa olevia olen oppinut pelkäämään. Meillä kasvaa mäntyjä talon ympärillä ja joka myrskyllä tulee suuria oksia alas oikein rytisemällä. Niissä näkyy olevan aika hauraat oksat. Talvellakin repeilevät lumen painon alla irti rungosta. Eihän noissa kohta ole kuin latvatupsut jäljellä.
Kerran nukuttiin myrsky-yönä hallin lattialla patjojen päällä, kun pelättiin kalliolla seisovien puitten kaatuvan ikkunoita vasten. Samana yönä lähistöllä kyllä kaatuilikin puita, mutta meidän ikkunat säilyivät ehjinä. Lapsista se oli niin hauskaa vaihtelua tavanomaiseen nukkumaanmenorutiiniin, että olisivat halunneet useimminkin hallin lattialle. Taisivat joskus saadakin tahtonsa läpi.
Tapanin myrskyn jälkeen menin mökillä käymään. Pelkäsin pahinta, koska siellä on suurehkoja puita mökin lähellä. Onneksi yksikään ei ollut kaatunut. Tämän jälkeen harvensimme metsää, mutta kyllä niitä puita aika lähellä on vieläkin. Omat lapsemme muistavat lämmöllä sen ajan, kun kävimme ukin luona ja nukuimme siskonpetillä olohuoneen lattialla koko perhe.
1943 / Mikä oli ajatuksesi, harventaessasi puustoa myrskyn pelosta. Jos tosiaan pelkäsit tiheän puuston kaatuvan myrskyssä, eikä niin käynyt, oli se juuri sen metsälön tiheyden ansiota.
Vastaavan myrskyn iskiessä juuri harvennettuun puustoon, on jonkin asteinen tuho kutakuinkin varmaa.
Harvennetulla puustolla, joka on aukean reuna-alueella kasvanut tiheässä, juuristo on heikommin maassa kiinni. Luultavasti seuraavan myrskyn jälkeen saat metsätsavottaa odotella. Muutaman vuoden tuollainen harvennettu metsä on reuna-alueiltaan kaatumisaltis, oikeasta suunnasta iskevällä myrskyllä.
Tuo kyllä pitää paikkansa. Olen usein nähnyt että hakkuuaukean reunoilla on myrskyn jälkeen paljon puusttoa pitkänään, samaten harvennetun metsikön reunoilla.
Olen ihmetellyt että miksi myrskyn kaatamia puita ei korjata parempaan talteen vaan ne jätetään sinne rojottamaan pitkänään. Kuulema metsän ötökät tarvitsevat ravintoa niistä.
Tajuan kyllä tuon. Ensisijainen tarkoitukseni oli päästää mökille enemmän aurinkoa vuokralaisen toivoessa avaruutta. Puita jäi ihan tarpeeksi. Ensisijaisesti poistimme vanhat koivut. Niistä tuli polttopuuta ja naapuri otti paksut oksatkin. Loput oksat vietiin pois tontilta. Tontti on vain 3000 neliötä ja naapuritonteilla on metsää.
Muistaakseni on jonkinlainen määräys, että "suojavyöhyke" pitää jättää. Tosi rumia ovat usein tällaiset vyöhykkeet ja puut kaatuilevat helposi.
Havupuita ei saisi jättää maahan lojumaan, muistaakseni kuorelliset havupuu pinotkin raivattava ennen heinäkuuta pois, ja nimenomaan ettei ne ötökät leviä pystypuihinkin, suojelualueet on eri asia, niissä kasvatetaan mahdollisimman monipuolista eliöstöä.
Suojavyöhyke tarkoittaa kai ranta alueilla olevia metsiä, en muista kuinka leveä se pitikään olla, olikohan sata metriä..
Juuri tuota mieki ajattelin, että kannattaakohan sittenkään tontiamme harventaa, josko pitäisi lyödä järin aukeaksi, tai siemenpuu asteelle (asentoon, on oikea ilmaus, mutta miusta se on hassusti sanottu), ja antaa sen luontaisesti sitten taimettua, mutku tontti oisi niin pitkään autio..
Joop.
Taitaa olla kaupunkilaisten metsäpelkoa. Itell' pikemminkin toisinpäin, mä tietyllä tavalla suhtaudun puihin, kuin eläviin olentoihin. Sellaista Derzu Uzala- meininkiä. Jos mun täytyy nykäistä moottorisaha käyntiin, melkein pyydän anteeksi puulta,jos se pitää kaataa. Puu uhraa koko elämänsä mun uunin lämmittäjäksi plaaplaaplaa
Sitten toi porukka, jotka ei näe puita metsässä, ne näkee vaan kiintokuutioita ja euroja, niitten kanssa en tule toimeen. Joillakin ihme himo kaataa kaikki puut, mitä näkevät. Ikävin esimerkki potunviljelijät, ne kaataa ikiaikaiset maamerkitkin pois pottukoneiden reiteiltä. Mulla yks tuttava, joka metsäherra. se tuli ekan kerran tänne pöndelle mulle kylään, se alkoi heti laskemaan kiintokuutioita ja sitä, paljonko mun pitäis harventaa tota mun metikköä- Ei se tajunnut, että maisema se just on tämän paikan arvokkai osa ja puut kuuluu oleellisesti siihen. Jos hommaan moton, saa ehkä jonkun kolikon, mutta tontin arvo ja oma sydän, ne menee.
=DW=
Olen metsän ystävä, mutta ymmärrän nuo kiintokuutiotkin. Jos merkittävä tulonlähde on metsä, niin pakko on ajatella sitäkin. Itse suosin sekametsää. Mieheni kanssa istutimme kuusien sekaan lehtikuusia. Suuren osan tärvelivät hirvieläimet, mutta muutama on kasvanut jo melko isoksi. Juurella on lehtikuusentatteja. Melko nopeasti metsä uudistuu ja koko ajan on raivattava, niin tein tänäänkin. Yhdessä kohtaa pihlajat olivat päässeet isoiksi hirviltä huomaamatta ja perustin pienen pihlajikon.
Pihlaja.
Suunnilleen samanlainen kuin vattu, leviää kuin rutto.
En ole runoilija, mutta sillä osastolla olisi paljonkin vesurille hommia. Siis pihlajien ja vattujen kanssa. Mulla niinkuin sellanen pläntti, mitä pidän henkilökohtaisena luonnonsuojelualueena tossa vieressä. Jos puu kaatuu, tuleepahan kantotoukkia ja kaikenlaista kasvia. Mökin ympärystän pidän tavanomaisessa kunnossa, ruohonleikkuria ja silleen.
Täällä ollut ongelmana tehomaatalous. Kaatavat kaikki mahdolliset metsät raivatakseen ne pottupelloiksi. Näkyy kauas...
Mutta toi mun pieni metikkö, se onarvokkaimillaan tuollaisena. Paljon elukoitakin, elukat liikkuu metästä toiseen, ekan kerran eläissäni pihallani peuran taannoin. Samaten linnut tarvii laulupuunsa. Ja tätähän potunviljelijät tai metsävilejelijät ei tajua. Eikä ne ymmärrä maisemienkaan päälle. Lisäksi, pitää sitä mettää olla trombien takia. Aikanaan oli pelloilla avo-ojat ja tietenkin aina jotain pajukkoa, eipä näkynyt trombeja. Nyt on perskele hiekkamyrskyjäkin >:/
=DW=
Kyllä metsää on suurimmassa osassa maatamme enemmän kuin peltoa, niin täälläkin. Pihlaja todella leviää. Tänään ajattelin ensisijaisesti raivata metsäautotien ojista pois lepät, raidat ym. lehtipuut ja kantaa vesat metsään ravinteeksi. Kun pysäköin auton, sain idean raivata ensin vähän pihlajia pois männiköstä. Ja siihenhän oli mieheltäni jäänyt pieni rankakasa. Oli hänen viimeinen työmaansa, käväisi kotona ruokailemassa välillä ja sekunnit olivat väärällä puolella. Vähän haikeaksi vei mielen, mutta onhan puita.
Aaakeeta laakeeta.
Selittänee jo sinällään. Mutta siis, jos ympärillä suunnalleen sata hehtaaria mustalla mullalla vuodet olevaa pottupeltoa, kyllä siitä ongelmia tulee. Pitäisi olla joku laki, että aina jossain välissä pitäisi olla pienikään metsäsarka. Astmaatikot kucessa kesäisin. Marjat hävinneet, Salaojitus kuivasi naapureittenkin maat, joki meni pilalle, lannoitteita ajetaan rekoilla ja huuhdellaan keväisin mahdollisimman nopesti mereen, että pääsee kyntämään jne. Eläimistö kärsi jne.
Lista on loputon.
Näissä viljelyshommissa puuttuu se paljon puhuttu maalaisjärki. Ainoa mitä lasketaan on raha. Maat on jo viljelty hedelmättömiksi, siksi vaan lisätään lannoitteita ja ties mitä myrkkyjä. Luontaismaatalouden aikaan ajeltiin lehmänpackaa pellolle ja saatiin satoa. Eipä ole aikoihin näkynyt muuten lehmiä missään.
Joop, kaupunkilaiset pitää ruokkia, niinhän se oli ennenkin. Nyt vaan suhde kääntynyt, enää ei ole monitoimitiloja. On ainoastaan johonkin yhteen juttuun erikoistuneita tiloja. Maanviljelijä ostaa osulasta maitoa, porkkanoita, punajuuria, lihaa, kaikkea muuta kuin pottuja. Ja ne potutkin on kasvatettu tukirahoin. Ikinä en ole yhdelläkään potunviljelijällä nähnyt kotitarvepottumaata, ne syö lastista.
Jotenkin tuntuu, ehkä oisin viihtynyt paremmin agraaliyhteiskunnan aikana mökillä. Kauppungissa toki kiva olla, mutta tämä mökkielo tuntuu niin kummalliselta.
=DW=
Onko sulla jotain jyväjemmareita vastaan? Eipä mulla ainakaan käy kateeksi. Peruna on tärkeä ruoka-aine. Hyvä että joku viljelee. Ei mullakaan ole minkäänlaista kasvimaata enää? Muuten noista maisemista vielä. Melko harvassa on sellaisia peltomaisemia, ettei mikään riko jatkuvuutta. Ei ole puskia tms. Kerran kuvasin sellaisen näkymän muistaakseni Askolan ja Porvoon välillä.
Minulla ei ole kerrassaan mitään viljanviljelijöitä vastaan. Kirjoitin potunviljelijöistä, jotka kaikki on perceestä. En syö pottua, pahanmakuista ja heikkolaatuista.bulkkikamaa.
Viljapelto muuten ei ole vuositolkulla mustalla mullalla, aivan eri asia, kuin pottupelto.
=DW=
No siellä teilläpäinhän potusta tehdään sitä kirkasta :) Milloinhan ne keksii perunaoluen, vai onko se jo keksitty?
Mutta voisihan ne joku vuosi kasvattaa vaikka ruista niillä pottumailla.
Eikös maan kunnon vuoksikin pitäisi olla jonkinlaista kiertoa? Naapurissamme oli mansikkamaa ja lohkoilla viljeltiin välillä viljaa.
Ja hernettä viljeltiin typpipitoisuuden lisäämiseksi, nykyään taidetaan lisätä teollista.
En mie ainakaan pelkää, en metsääkään, mänty on mielipuuni, ja mäntymetsä....
Jo lapsuudesta muistan talvisen metsäkankaan, missä kevätauringossa hiihtelin.
Mitäs pelkäämistä puissa on?
Ehkä kovalla tuulelle voisi kaatua päälle tai ukonilmalla salama iskeä.
Pihlajoissa, haavoissa ja vaahteroissa on tällä hetkellä kauniit ruskan värit. Koivuissa keltaiset.
Tavallaan kaikki ovat mielipuitani. Komea kuusi joka antaa käpyjä oravien syötäviksi ja suojaa oksillaan vaikkapa sateelta.
Lehtipuita voi seurata keväästä syksyyn lehtien tulemisesta lehtien putoamiseen saakka. Talvella kuuraiset hennot koivujen oksat ovat kauniisti kaartuvia.
Kuusien oksille taas muodostuu raskaampi lumitaakka. Toisinaan kuulee kuusien tuulessa humisevan. Keväällä auringon säteiden alkaessa lämmittää ja lumien sulaessa kuusien oksat kohoavat ylöspäin ikäänkuin kertoen talven selän taittumisesta ja uuden kesän tulosta.
Joskus kesällä mäntymetsässä kävellessä tuntee pihkan
tuoksun nenässään. Kaadetuissa puissakin on oma tuoksunsa.
Täällä koivut ovat alkaneet vähän kellertyä. Muuta ruskaa ei vielä ole paitsi mustikanvarvuissa. Viime vuonna kuusella oli hyvä käpyvuosi ja sitä taakkaa ne vieläkin kantavat. Kyllä minä ukonilmalla metsässä pelkään, jos sattuu yllättämään.
No ei täälläkään kaikki koivut ole vielä keltaisina vaan niissä on osittain keltaisia lehtiä siellä täällä. Juolukanvarvut ovat kauniin punaisia ja hormissakin on oranssin eri sävyjä.
Männyissä on kait taas se neulasten vaihtovuosi kun neulaset ovat ikävän näköisiä ja varisevat. Johtuneeko sittenkin kuivasta kesästä.
Männyissä olen kiinnittänyt huomiota noihin keltaisiin neulasiin. Harmittaa, kun en toisessa kodissani ottanut valokuvaa noista männyistä syysauringossa.
...horsmissa...
Huomasin vasta nyt
Olisiko ollut ruostetta, semmoinen voi iskeä havupuihinkin, ainakin mäntyyn...
Luin joskus Suomessa vierailleista islantilaisista koululaisista, tai opiskelijoita taisivat olla. Heitä ahdisti suomalaisessa metsäisessä maastossa. Miksikö? Kun ei puilta nähnyt maisemaa!
Eli avarilla kummuilla kasvaneita metsä saattaa jopa ahdistaa. Minä olen aina metsässä kuin kotonani, se pikemminkin suojaa kuin on ahdistava tahi vihamielinen.
Mutta jotain karhuja tai Venäjän suunnasta tulleita villisikoja en metsääni halua!
Lauantaina raivatessani mökillä käynyt nuori naapuri kertoi pari vuotta sitten nähneensä suden juuri niillä main, missä raivasin. Itse ole talvella nähnyt vain ilveksen jälkiä. Kyllä yleensä seurailen, mitä ympärillä tapahtuu.
Valkokylkiset koivikot ovat tärkeä osa venäläisyyttä. Kaikkialla koivu yhdistetään Venäjään.
Ehkä joku venäläismielinen suomalainen yhdistää koivun Suomeen, mutta hän kai elää ajassa jolloin Suomi oli osa Venäjää.
Tuota en ole tullut ajatelleeksi, mutta onhan Koivu-valssikin. Ostin levyn 1981 Moskovassa käydessäni. En ole ajatellut, että koivuja on monenlaisia. Lontoossa taidemuseon edustalla on puisto, jossa on erilaisia koivuja.
Rauduskoivu on kansallispuumme.
Aloittajalle kiitos, oli mielenkiintoista luettavaa Maaatiaisen sivuilla.
Koivu on Venäjän kansallispuu ollut tuhansia vuosia ja tulee esille kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja monessa muussa.
Koivikoita on kaikkialla maailmassa, mutta ovat usein suomalaisen koivun serkkupuita.
Sivusta.
Juttelin taannoin naapurin vanhan isännän kanssa. Se meinasi, jossain vaiheessa koivua oli suomessa pidetty roskapuuna, koska tarvittiin mäntyä ja muuta nopeakasvuista. Ehkä teollisuuden tarpeitten takia. Mutta silloin koivikkoja oli kaadettu ikäänkuin haitallisina mäntyjen tieltä.
Noista kansallispuista ja muista. Suomen kansallispuu on muistaakseni rauduskoivu. Venäjäläiset arvostaa koivua, mutta en muista, mikä niitten kansallispuu on.Merkillepantavaa, suomessa useampia kansalliseläimiä, joutsen jne. Mutta meillä venäjän kanssa yhteinen kansalliseläin, Karhu.
Jotenkin vaan tuntuu, että nuoriso ajattelee suomen kansalliseläinten olevan huuhkajat ja sudet >:/
=DW=
Lapsuudessani koivut olivat melko harvinaisia. Ehkä nykyinen aukkohakkuu antaa mahdollisuuden niiden leviämiselle. Meillä on kuvioita, joille mieheni kanssa istutimme kuusta. Myyrät tuhosivat osan taimista, mutta koivua pukkasi esille. On täysi työ niiden pitämisessä kurissa. Annan koivujen kasvaa, kunhan harventelen. Ei kai tuo niin paha asia ole, että rajanaapurin kanssa on yhteistä.
Koivu ei kai ole parasta sellun ainesta, havupuu on pidempi syistä, ehkä siksi ..ja sitten, koivu ei ole ihan parasta kai kakkosnelosenakaan..eli rakennusmateriaalina....
MInäkin rakastan puita ja mäntyä erityisesti. Se on herkkä, uljas ja itseriittoinen...
Tuttujen on vaikea ymmärtää, että haluan kulkea metsässä yksin, seura rikkoo sen harmonian, mitä siellä koen. Sitä on yleensä turha selittää sille, jolle metsä on uhka tai vihollinen suorastaan. Minulle on ollut yllätys, että myös täällä maalla ihmisten suhde puihin ja metsään voi olla yhtä välinpitämätön - eli kai metsä sitten valitsee ihmisensä - kenelle se puhuu, kenelle ei.
Meillä on suvussa eräs metsätalousinsinööri. Häneltä kuulin, että metsälakiin on tulossa iso muutos, sellainen mikä lisää metsänomistajan valtaa suuresti.
Uhkana on, että hakkuita aletaan tehdä mielivaltaisesti, ilman tietoa ja asiantuntemusta.
Olen itsekin joskus haaveillut pienen metsäpalstan omistamisesta. Koen kuitenkin, että se vaatisi liian suurta panostusta ja kun minulla on nämä lapsuuden maisemat virkistysalueenani, hanke on jäänyt.
Mänty se on minullekkin rakkain puu, hyvä halailtava. Lapsuuden kodin mäntymetsät on nykyisellään muisto vain.
Soraharjut lähes poistuneet maisemasta, hiekkaa kun tarvitaan joka puolella. Pihalla oli kaksi isoa koivua, jotka oli isoisä ja veljensä aikoinaan istuttaneet. Kookkaita olivat jo minun lapsuudessa, salamakin oli toiseen iskenyt, mutta elinvoimainen oli silti. Joitakin vuosia sitten ne piti kaataa, kun lahottaja iski, rupesivat oleen vaarallisia. Ikääkin oli toistasataa vuotta. Mutta kauniit olivat. Lapsena meillä oli keinu paksulla alaoksalla.
Täälläpäin noita soraharjuja sentään on. Suunnistusmaastoina ovat erinomaisia, ei ole louhikkoja, joissa voisi itsensä loukata. Kun liikkuu maassamme, yksi havainto on, että kalliot muutetaan murskeeksi. Se vähentänee hiekan ja soran tarvetta, mutta uusia kallioitakaan ei saada tilalle.
Tämä on kerta-kaikkiaan höl...ihastuttavin viher-piperrys ikinä.
"Kallioitakaan ei saa tilalle"
Olin nuorena töissä paperi-tehtaan kuorimo-laitoksella.
Kuorima-rumpu oli kerran mennyt jumiin ja yksi kaveri oli mennyt rauta-kangen kanssa vääntämään.
Rumpu lähti pyörimään, työntäen kangen kaverin silmä-kulmasta sisään ja taka-raivosta ulos.
Sairaalassa pelastivat myös silmänsä, kaverin luonne oli kuulema muuttunut jotenkin.
Jospa oli nähnyt taivaallisia unia, kuten näköjään jenkki-lääkärikin.
Tunsin työ-kaverin vain ulko-näöltä, ennen ja jälkeen.
Joten osaan kyllä puuta kunnioittaa minäkin.
Tosin unia nään vain tervas-nuotioista.
H.
...näen...
H.
Voi hyvä tavaton, jälleen kerran.
Hymiö jääköön laittamatta, sen verran ikävä tuo rautakankijuttu.
Vaahteran alla keinussa istun, näköpiirissä on monta puuta. On kuusta, mäntyä, tammea, koivua, pihlajaa sekä omenapuuta.
"Anceli"
Luonnon, varsinkin luontojen-suojelu on osaavien hommaa.
He tietävät milloin mitäkin pitää halia.
Ei sen aina puu-pökkelö tarvitse olla.
Eläväinen vain.
Rupunen keinu ja Vaahtera tekevät ajattelevasta naisesta kaunottaren.
Vaikka ei kuitenkaan Kuusen kokoista.
Läheskään.
Sanotaan jotta Hirven-syötävän, mites se monikko meni...hirveän?
Hirveiden?
H.
Hirvien, hirveiden hirvittävien hirvien.
Rupunen on aika keljusti sanottu,valitettavasti totuudenmukainen arvaus.
Hyvä tässä on istua, tuulen huminaa kuunnella ja lehteä lukea. Sanomalehteä, ei vaahteranlehteä.
Metsää voisin pelätäkin, koska siellä voi olla karhuja, mutta en toki puita pelkää.
On ollut onni seurata puiden kulkua joka vaiheessa. Männyn siemeniä on tullut potkittua louhikkoon ja kuusen taimia istutettua, on harvennettu ja karsittu ja lopulta yritetty saada polttopuupinoja pysymään pystyssä tai katsottu kun metsäkone taitavine kuskeineen möyrii metsässä. niin ja olen käynyt sahalla prosessin katsomassa ja samoin nyt jo vainaan Kankaan paperitehtaan olen myös katsastanut.
Vanhoista puista pidän vaikken niitä kummemmin halailekkaan, kesäinen männikkö tuoksuu helteellä kivalta samoin syksyinen kuusikko haiseen ihan suolta, vanha koivikko on joskus antanut mahtavan karvarouskusadon jne.
Pihassa kasvavaan vanhaan vaahteraan ja ikikuuseen on syntynyt lämpimät suhteet vuosien kuluessa. Ja tietysti ne ovat saaneet todistaa monta hyvää hetkeä ja kuullut kiroamistakin, silti ne vaan uskollisesti seistä tököttävät ja vaahtera varsinkin ilmoitta kivasti vuodenkierron monin eri tavoin, nyt punaiset lehdet kertovat syksysta ja talven tulosta. Niitä en antaisi pois.
Meidän metsässä, 0,5 ha he, on valtaosa suuria mäntyjä ja muutama koivu sekä - haapa, pihlaja kasvaa pensasmaisena petäjikön alla, pidän niistä vaikka poistaakin niitä jo joutaisi.
Menneen kesän ukkosmyrsky yönä pelkäsin tosissaan petäjien kaatuvat aitan päälle jossa nukuimme, en pystynyt rentoutumaan uneen ennenkuin tuuli hieman tyyntyi, en tiedä koska ja kuka savotan tekisi, saarikin vielä, oma possakkansa saada puut rantaan.
Ukkosmyrskyjä pelkään, näyttää niin julmalta kun myrsky riuhtoo puita edestakaisin.
Muistan Manta-myrskyn lokakuussa 1985, monta päivää istuttiin kynttilän valossa ja elettiin kuin ennen vanhaan ilman sähköä ja muita vempeleitä.
Muutamassa naapurissa rakennettiin seuraavana kesänä mummon mökit mantamyrskyn tuulenkaadoista. Se teki pahaa jälkeä, se myrsky.
Mahdanko joutua kokemaan kunnon myrskyn vielä? Toistaiseksi olen nähnyt vain myrskyn jälkiä kotimaassa. Tapaninmyrskyn jäljiltä kymppitien varrella eripituisia suurten kuusten kantoja sojotti kohti taivasta, tuli sota mieleen.
Onhan tuo mahdollisesti rakennuksen päälle kaatuvan puun 'pelkääminen' ihan järkevää ja ymmärrettävää.
Lapset voivat pelätä ihan muuten vaan, senkin hyvin ymmärtää. Sitä en ymmärrä, että jotkut aikuisetkin tuntuvat pelkäävän esim. pimeää tai hämärää metsää ilman 'järkisyytä'.
Kieltämättä on itsellenikin joskus tullut jotenkin epämukava tunne, kun huomaa yht äkkiä olevansa jotenkin 'kuolleessa' paikassa - esim. jossa mesisieni tms. tehnyt tuhojaan - mutta ei se pelkoa ole. Tekee vain mieli siirtyä takaisin vihreään paikkaan.
Pidän metsästä ja puista, mutta myös suot ja rakkamaat kiehtovat. Taidan hakeutua jotain kivirakkaa pitkin kulkemaan vähän samalla mielellä kuin jos menisin huvipuiston 'vekkulaan'. Ohittamaan en yleensä pysty.
Varsinaista lempipuuta minulla ei ole, jos ihan pakko olisi joku sanoa niin ehkä pihlaja. Yksittäisiä 'lempipuita' kyllä on paljonkin, mm. vuorijalava Helsingissä, tammi Tukholman lähettyvillä, vanha omenapuu umpimetsässä, isoja kuusia eri paikoissa jne., lisäksi 'unter den linden' tyylisiä kokonaisuuksia siellä täällä.
Suosta pidän minäkin, tuoksu on raikas. En pelkää metsässä kulkemista, mutta yösuunnistukseen minua ei saa houkuteltua. Ulkomaalainen ystäväni pelkäsi maaseudulla asumista, ei kaupungissa liikkumista. Itse koen nämä paikat päinvastoin
Eivät ihmiset puita pelkää, mutta metsää alkaa jo moni suomalainen pelätä. Se on aika erikoinen viimeaikainen kehitys.
Itse olen viihtynyt metsässä aina hyvin, viimeksi eilen tuli taas tolkuton määrä sieniä, tatteja ja sen sellaista mukaan siellä käydessä. Herkkutatit ja kantturat kuivuvat talvivarastoon, muista tein jo ruokaa.
Mulla rupee jo olemaan varastotila eli pakastin täynnä, poimin vain lähitulevaisuuden aterioille. Jos suppilovahveroita ilmestyy paljon, voisin myydäkin. Naapuri myi viime vuonna lähes 1000 l.
Eipä mahdu miunkaan pakastimeen, sienisaalis kuivuu kuivurissa ja säilyy sellaisena ihan tavallisessa keittiökaapissa vaikka pidempäänkin. Tosin ahdasta tulee kai sielläkin kun suppikset ilmaantuvat...
Jaa..
Kyllä minun metsässäni taitavat lähinnä puut pelätä josko olisi klapiksi joutumisen aika. :)))
Pihassani on tosisuuri lehtikuusi jonka kaatelen syksyllä. On valtava roskaaja syksyisin. Runkopaloina lähisirkkeliin ja harrastepuiksi työverstaalleni. On kaunista kuvioiltaan ja kovuudeltaa koivun luokkaa.
Taitaa olla tosi vanha tuo lehtikuusesi. Elämäni ensimmäisen lehtikuusen näin lapsena ukin ja mummon luona Pohjois-Savossa. Se oli melko iso. Silloin lehtikuusi oli harvinainen. Pitääkö paikkansa, ettei lehtikuusi lahoa esim. laiturimateriaalina?
Lehtikuusi kestää lahoamatta hyvin ja käytettiinkin kyllästettynä puuna silloissa ja ojan rummuissa. Eräs kaverini rakensi siellä etelän saaristossa mökkien ulkoseiniä Saksasta tuodusta lehtikuusesta. Nuo minun lehtikuusilankkuni muotoutuvat kuivuttuaan huonekaluiksi sekä käyttö- että koriste-esineiksi...
Myös laivojen materiaalina käytettiin lehtikuusta.
Lapsuuden maalla viettäneenä, metsä oli leikkipaikka. Myöhemmin vaeltelu, marjastus-, ja sienestys paikka.
Puista ja niiden pelosta on jäänyt eräs kova ukkosmyrsky, joka loppui huikeaan rysähdykseen ja valtavaan sateeseen. Seuraavan päivän iltana löytyi syy mksi savun haju leijui pihaan. Yksi lähimetsän isoista kuusista oli melkoisena silppuna ja juuristossa kyti metsäpalon alku. Voimaa oli tarvittu silppuriksi...........
Puut joita kaipaan ovat iso pihakuusi - todella tuuhea, lintujen talvehtimispaikka - ruokinta oli viereisissä koivuissa ja Tammi, jonka toin metsästä n. 15cm ja se ehti aika isoksi, kunnes minun oli aika siirtyä Lehmusten lähettyville.
Jos olisin joku puu - ehkä Kataja sitkeytensä vuoksi ja se tuskin kaatuu kenenkään päälle - tuoksuu hyvälle ja siitä saa marjoja sekä käyttöesineitä.
Se on luonteeltaan humanisti - kuvastaa pysyvyyttä ja perinteitä joihin me nykyihmisetkin liitymme. Kelottunut puu on kaunis...........
Lapsuudessa metsä oli leikkipaikka minullekin, vaikka ympäristö olikin peltovaltaista. Lähinaapurit olivat pellon keskellä, kotini oli metsän eteläpuolella puron varressa. Lapset kokoontuivat meillä, koska oli mielenkiintoisia paikkoja. Äitini toi 1952 tammen taimia Turun saaristosta. Katajaa en muista lapsuudestani lainkaan, metsät olivat melko reheviä. Opin jo lapsena kulkemaan melko itsenäisesti metsässä, poimimme vattuja, puolukoita ja mustikoita.
Lapsena ollessani ei muovia vielä ollut. Oli vain guttaperkkaa ja bakeliittia. Niinpä haravat tehtiin puusta. Varsi oli kuusta (kevyt). lape koivusta (kestävä) ja piikit pihlajasta (kova). Kirvesvarsi koivusta, keksinvarret kuusesta jne. Jokaiseen tarpeeseen oli oma puulajinsa. Metsää ei ole suomalainen koskaan pelännyt, metsänpetoja kylläkin. Metsä on antanut suojan vainolaisilta ja viime sodissa pommituksiakin mentiin pakoon metsään. Metsän avulla suomi nousi toisen maailmansodan jälkeen siihen vaurauteen mikä meillä nyt on. Vaurauden hinnaksi tuli vanhojen metsien katoaminen sillä jostain pitää luopua jotta uutta saadaan tilalle. Jos joku on kateellinen metsänomistajalle niin lohduttautukoon sillä ajatuksella että joka kolmas puu on verottajan.
Niinhän sitä usein sanotaan, että meillä suomalaisilla olisi aivan erityinen suhde metsään, siis muutenkin kuin hyödyntämismielessä. Tai ehkä se tuosta jälkimmäisestä osittain lähtee se tunnepitoinen suhtautuminenkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että varmasti maailmassa on vaikka kuinka paljon kansoja ja heimoja, joille metsän on enemmän kuin metsä.
Koskaan en ole osannut metsää pelätä, vaikka olen kaupunkilainen. Päinvastoin, juuri metsässä voin usein saada jonkinlaisen tänne minä kuulun kokemuksen ja epämääräisen tunteen yhteydestä johonkin en osaa sanoa mihin. Muuallakin tosin, mutta useimmiten metsässä.
Tunnen kyllä ihmisiä, jotka pelkäävät juuri metsää, eivät siis metsän petoja. Jotka eivät esim. uskalla oikaista metsän poikki, vaikka polku on selkeä ja hankalista kohdista merkitty. Itse pelkäisin jos pelätäkseni olisin, kulkea ensin n. kilometrin melko kapealla 'isolla tiellä', sitten kolme kilometriä pientä mutkaista ja metsän reunustamaa hiekkatietä jonka varrella ei ole asutusta.
Olisikohan lapsuuden satukirjoista ja niiden kuvituksesta jäänyt joillekin aikuisillekin pelkoja metsää kohtaan. Pimeässä kiiluvia silmiä, pelottavan näköisiä puita, jotka yrittävät tarttua, jne..
Muistan alakoulussa, kun vaihdoimme tyttöjen kesken muovinpalasia. Yhdellä oli täti Helsingissä ja hän sai hienoja paloja. Olen puuharavalla haravoinut avo-ojien varsilta heinät keskemmälle peltoa hevosharavan ulottuville. Tämä oli ensimmäinen tehtävä lapsille. Sitten voikin jo ajaa hevosharavaa, kun vähän varttui. Nuo vanhat metsät ovat lahoja, kokemusta on. Ja hoitoa kaipaavat kasvavat metsät, itse en omista hoitamisistani taloudellisesti hyödy.
Lapsuudessa jäänyt mieleen,se kaikki näytti niin suurelta,esim.joki joka virtasi lähellämme tuntui suurelta,nyttemmin se näyttää olemattomalta,vaikka on samallainen kuin silloin,kaikki muukin näyttäisi kutistuneen,outoa.
Lapsuuskotini maiden läpi virtaava puro on ihan oikeasti kutistunut, minne lie vesi kadonnut. Puro laskee eri vaiheiden jälkeen jokeen, jonka yli ajelen melko usein. Suurelta tuo joki näyttää nytkin.
Tiedätkös mikä on metsässä susipuu?
Jos suomalainen alkaa metsiä pelkäämään, niin se menehtyy.Tämä maa on aika pitkälle rakennettu puun varassa.
Ei ole susipuu tullut vastaan mutta usein olen puusta tehnyt sutta,
vaikka parhaani olen yrittänyt.
Kerran metsässä sen sijaan luikerteli vastaani käärmekuusi.
Tänään tuli radiosta ohjelmaa puun käytöstä eri tarkoituksiin. Olisihan hienoa, jos öljyä ei tarvitsisi tänne kuljetella.
En tiedä mikä on susipuu, mutta susia liikkuu meidänkin seudulla kuten jo kirjoitinkin. Käärmekuusestakaan en tiedä. Surukuusia istutin kaksi mieheni viimeiselle työmaalle hänen muistokseen. PS Minun rakas miinustelijani on taas vauhdissa, onkohan kyseessä pettymys, kun ei löydy vastarakkautta?
Et tiedä käärmekuusta??
"Käärmekuusi (Picea abies f. virgata) on metsäkuusen (Picea abies) erikoinen muoto, jonka oksien kasvu poikkeaa geneettisen häiriön vuoksi normaalista."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Käärmekuusi
Olen tuollaisen kuusen nähnyt metsässä samoillessani.
Näitä käärmekuusiakin tässä lähipuistossamme on muutamia kappaleita.
Entäs nämä puunhalaajat, mitäs metsäläisiä ne ovat?
En ole kohdannut. Itse halaan mieluummin vähän pehmeämpiä ja lämpöisempiä kohteita. Niitä riittää vaikkei ikiomaa pumptöllinkäistä juuri nyt olekaan.
Aamu yötä..Halailkaa puita..Tuntumaa oon ottanu miekii puihin.. Tulin tervehtimää teitä..Syksyn jatkoja..:))
Pikkuisen halailinkin eilen ja toissapäivänä. Oli kyseessä vanha omenapuu, jonka latvassa on kauneimmat, isot omenat. Ei ole sellaista härveliä, millä saisi omenat pudotettua pussiin ja yritin kiipeilläkin. Nämä omenat ovat talviomenia ja muuttuvat ihanan kuulakkaiksi ja makeiksi kypsyttyään. Myös isoja ovat. Linnut ovat mielissään, kun saavat porukalla nokkia niitä. Edelliskerralla poimin 80 kg, joista tuli yli 50 l mehua. Eilinen lastini on tarkoitettu syötäväksi. Metsässäkin kävelin ja sienisaaliini oli 5 kpl kuivia kantarelleja. Suppilovahveroista ei siellä jälkeäkään, täällä on vähän enemmän. En tiedä ovatko jo aloittaneet hirvijahdin, jos ovat, pysyn poissa metsästä. Nauttikaamme syksystä.
En omista metsää mutta kiva puisto on parinsadan metrin päässä. Alue on 3.7 hehtaarin kokoinen jossa on paljon erilaisia puita ja pensaita kukkia vähemmän (hortesiaa).
Kaikkia puita en tunne mutta useita koivuja on, latvoja maahan riiputtava kyynelkoivu 2kpl, Loimaan koivu jossa on lehdissä sahalaitaiset liuskat. Mäntyjä on erilaisia muunnoksia sekä kuusia kotimaisina muunnoksina. Löytyy vaahteroita, pihlajaa, tammen alkuja hevoskastanjoita. Pensaita joita en edes kaikkia tunne varmaan parikymmentä lajia jopa tyrnipensaitakin on, syreeniä joku pensashanhikkilajike jne.
Lajien nimeäminen helpottaisi tunnistusta.
Puut ei järin suuria ole koska puisto on vajaat kaksikymmentä vuotta vanha. Nurmikko on hyvin ajeltu joten siellä on tosi kiva kävellä, joki kulkee vieressä ja kesällä paatit seilaa ohitse.
Itseäni kiinnostavat puulajipuistot, arboretumit. Niistä on mulla kirjakin. Toistaiseksi olen käynyt vain siellä tunnetuimmassa ehkä eli Mustilassa. Eli koettavaa olisi tälläkin saralla.
Tänä aamuna kuulin radiosta että lapset tykkäävät kiipeillä kaatuneiden puiden rungoilla. Olen huomannut saman omista jälkeläisistäni.
Oli jotakin puhetta että poistettuja oksia voisi käyttää aitoihin. (Meni vähän ohi siinä muuta värkätessä.)
Lehtipuiden oksat ovat melkein paljaina.
Talitintit katselevat ikkunoista. En laita vielä ruokaa niille koska ulkona on lämmintä, saavat vielä syömisensä sieltä.