Vanhempani erosivat kun olin kuusi vuotias, veljeni kymmenen.
Vanhempieni liitto oli ollut enemmän ja vähemmän myrskyisä, isän väkivaltaisuus, työuupumus, ja ajoittainen depressio ajoi äitini ratkaisuun ottaa avioero. Onneksi niin, voin sanoa nyt.
Vuodet kului, aina toisinaan olimme isän kanssa tekemisissä, tapailimme säännöllisesti kunnes taas kaikki romahti. Isä raivostui. Näin jälkikäteen ajatellen, en edes tiedä aina mistä. Ja tämä pieni tyttö koitti keksiä kaikki syyt miksi isä nyt noin....varmasti se olen minä?
Kului muutama kuukausi, Isä jälleen soitti. Ja kohta taas joka toinen viikonloppu kului hänelle.
Torstai oli päivä, jolloin isälle piti soittaa. Kumpikaan, minä tai veljeni emme olleen sinä iltana kovinkaan omia itseämme. Vaan jännittyneitä kuin puu-ukot, mitähän se isä nyt sanoo.
Silti isä oli minulle kuin jumala. Olinhan minä isin pikku tyttö, toisinaan.
En ikimaailmassa voinut ajatella sanovani häntä vastaan. Kun toisinaan tulimme viikonlopun jälkeen äidin luo, itkien...en ikinä pahaa sanaa sanonut. Eikä äitinikään, mikä varmasti oli vaikeaa.
Vuosien vieriessä eteenpäin, tilanne pysyi samana, toisinaan vain kärjistyen, ja joskus saattoi mennä puolikin vuotta ilman konflikteja.
Isäni tapasi uuden naisen. Olin noin 14 vuotias. Koskaan en unohda ensitapaamistamme.
Siinä hän istui,tiukka ilme kasvoillaan.
Päässäni pyöri vain ajatus-"tästä ei tule mitään". Minä olin aina tullut toimeen ihmisten kanssa, mutta nyt oli edessä poikkeus. Se oli ilmassa.
No niinpä oli. En ollut enää se isin pikku tyttö, edes toisinaan. Tunsin olevani ilmaa. Puolentoista vuoden kuluttua sain siskon. Kului vuosi, sain toisen. Elämä kulki samaa rataa, ollaan tekemisissä, ei olla.
Olo isäni luona alkoi käydä sietämättömäksi, isäni poissaollessa uusi emäntä lateli "totuuksia" minusta naamalleni, kuinka typerä olinkaan. Toisten seurassa välimme olivat selvästi kylmät, eihän hän puhunut minulle mitään, saati katsonut silmiin.
Isä ei muka huomannut tilannetta..
Kunnes pikku tyttö kasvoi isoksi ja nosti kaiken esille...mikä oli kauan odottanut hetkeään.
Mikä minä olen, en tytär sinulle, toisinaan, en sisar siskoilleni, en jäsen tässä perheessä.
Ainoa syy miksi kävin, tuntui olevan heidän tarpeensa esittää perheidylliään minulle.
No sitten. Isän uusi vaimo myönsi, ei koskaan pitänyt minusta. "Isäsi mielenterveyden heittely on teidän kahden, veljeni ja minun syytä"
Isä ei edelleenkään tahtonut nähdä asiaa minun kannaltani, minun olisi pitänyt jatkaa kuin ei mitään koskaan olisi sattunutkaan. Tai sitten ei.
"Minun ja *** väliin et koskaan pääse*
Ei ollut tarkoituskaan, isä.
Tästä kaikesta on nyt noin kaksi vuotta, ei mitään yhteyttä.
Koen olevani onnellisempi. Vakaampi.
Pystyn jo myöntämään, että monessa asiassa isäni olisi voinut toimia toisin, olisi pitänytkin.
Mutta hän on paras isä minulle, vaikka ei enää kuulukkkaan elämääni.
Ja luulenpa etten koskaan tahdo hänen kuuluvankaan.
Millainen vanhempi "hylkää" lapsensa.
Kiitokset kaikesta, taas ehjästä itsetunnosta kuuluu äidilleni. Kaikki ne vuodet..
Edes pahimmalle vihollisellenikaan en toivo samanlaista nuoruutta. Mutta sanotaanhan, mikä ei tapa, se vahvistaa...
...vaikka lähellä olikin....
Vanhempieni liitto oli ollut enemmän ja vähemmän myrskyisä, isän väkivaltaisuus, työuupumus, ja ajoittainen depressio ajoi äitini ratkaisuun ottaa avioero. Onneksi niin, voin sanoa nyt.
Vuodet kului, aina toisinaan olimme isän kanssa tekemisissä, tapailimme säännöllisesti kunnes taas kaikki romahti. Isä raivostui. Näin jälkikäteen ajatellen, en edes tiedä aina mistä. Ja tämä pieni tyttö koitti keksiä kaikki syyt miksi isä nyt noin....varmasti se olen minä?
Kului muutama kuukausi, Isä jälleen soitti. Ja kohta taas joka toinen viikonloppu kului hänelle.
Torstai oli päivä, jolloin isälle piti soittaa. Kumpikaan, minä tai veljeni emme olleen sinä iltana kovinkaan omia itseämme. Vaan jännittyneitä kuin puu-ukot, mitähän se isä nyt sanoo.
Silti isä oli minulle kuin jumala. Olinhan minä isin pikku tyttö, toisinaan.
En ikimaailmassa voinut ajatella sanovani häntä vastaan. Kun toisinaan tulimme viikonlopun jälkeen äidin luo, itkien...en ikinä pahaa sanaa sanonut. Eikä äitinikään, mikä varmasti oli vaikeaa.
Vuosien vieriessä eteenpäin, tilanne pysyi samana, toisinaan vain kärjistyen, ja joskus saattoi mennä puolikin vuotta ilman konflikteja.
Isäni tapasi uuden naisen. Olin noin 14 vuotias. Koskaan en unohda ensitapaamistamme.
Siinä hän istui,tiukka ilme kasvoillaan.
Päässäni pyöri vain ajatus-"tästä ei tule mitään". Minä olin aina tullut toimeen ihmisten kanssa, mutta nyt oli edessä poikkeus. Se oli ilmassa.
No niinpä oli. En ollut enää se isin pikku tyttö, edes toisinaan. Tunsin olevani ilmaa. Puolentoista vuoden kuluttua sain siskon. Kului vuosi, sain toisen. Elämä kulki samaa rataa, ollaan tekemisissä, ei olla.
Olo isäni luona alkoi käydä sietämättömäksi, isäni poissaollessa uusi emäntä lateli "totuuksia" minusta naamalleni, kuinka typerä olinkaan. Toisten seurassa välimme olivat selvästi kylmät, eihän hän puhunut minulle mitään, saati katsonut silmiin.
Isä ei muka huomannut tilannetta..
Kunnes pikku tyttö kasvoi isoksi ja nosti kaiken esille...mikä oli kauan odottanut hetkeään.
Mikä minä olen, en tytär sinulle, toisinaan, en sisar siskoilleni, en jäsen tässä perheessä.
Ainoa syy miksi kävin, tuntui olevan heidän tarpeensa esittää perheidylliään minulle.
No sitten. Isän uusi vaimo myönsi, ei koskaan pitänyt minusta. "Isäsi mielenterveyden heittely on teidän kahden, veljeni ja minun syytä"
Isä ei edelleenkään tahtonut nähdä asiaa minun kannaltani, minun olisi pitänyt jatkaa kuin ei mitään koskaan olisi sattunutkaan. Tai sitten ei.
"Minun ja *** väliin et koskaan pääse*
Ei ollut tarkoituskaan, isä.
Tästä kaikesta on nyt noin kaksi vuotta, ei mitään yhteyttä.
Koen olevani onnellisempi. Vakaampi.
Pystyn jo myöntämään, että monessa asiassa isäni olisi voinut toimia toisin, olisi pitänytkin.
Mutta hän on paras isä minulle, vaikka ei enää kuulukkkaan elämääni.
Ja luulenpa etten koskaan tahdo hänen kuuluvankaan.
Millainen vanhempi "hylkää" lapsensa.
Kiitokset kaikesta, taas ehjästä itsetunnosta kuuluu äidilleni. Kaikki ne vuodet..
Edes pahimmalle vihollisellenikaan en toivo samanlaista nuoruutta. Mutta sanotaanhan, mikä ei tapa, se vahvistaa...
...vaikka lähellä olikin....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olisin ollut onnellinen jos äitini olisi eronnut isästämme. Elämä ilman pelkoa väkivallasta, ilman pelkoa siitä, onko taas juotu, ilman että olisi pitänyt lähteä äitiä iltavuorosta vastaan varoittamaan että "taas se on ryypännyt" ja nähdä kuinka toinen yrittää olla näyttämättä uupumustaan, pelkoa ja levottomuutta. Onneksi -niin juuri- ONNEKSI "isäni" teki itsemurhan muutama vuosi sitten. Olisin voinut kiljua riemusta, mutta eihän se sovi... Elämä opettaa. Nyt itse äitinä olen aikanani eronnut riitaisasta, henkisen väkivallan täyttämästä liitosta siksi, etten halunnut lapsilleni samaa ja myöntää täytyy, se oli oikein. NYT meillä on hyvä koti, ihana perhe, isäpuoli joka kohtelee lapsiani kuin omaansa, meille yhteistä. Voimia Sinulle. Jos haluat kirjoitella, laita sähköpostisi osoite, omaani en voi sillä siitä nimeni näkee heti.