Exälläni on bipo, todettu jo silloin kun vielä olimme yhdessä. Oireet eivät olleet mitään yltiövahvoja, ja hän ei koskaan tehnyt mitään kovin "hullua" tai omituista. Nyt vuosia eromme jälkeen hän on mennyt jotenkin aivan sekaisin. Hän kuvittelee asioita, ja sitten syyttää minua jostain jutuista (suhteeseemme liittyen) joita ei ikinä edes tapahtunut. Esim että olen varastanut häneltä jotain. Eikä auta vaikka hänelle koittaisi järkeistää jotain, ja selittää että hän muistaa väärin, hän vaan häiriköi ja vaatii asioita. En ole kuitenkaan kovin selvillä hänen tilanteesta, koska emme ole niin paljoa tekemisissä toistemme kanssa.
Tätä on kestänyt jo yli vuoden, onko normaalia? Voiko tällainen "totaalinen sekoaminen" jäädä päälle, vai tuleeko hän joku päivä ulos tuosta tilastaan? En ymmärrä tätä ollenkaan, en tiedä miten suhtautua asiaan enää. Mikään järkeistys ei tunnu auttavan, ei minun eikä muiden puolelta. Tiedän että hän käy terapiassa ja siellä on käsitelty asiaa, mutta se ei tunnu auttavan.
Tätä on kestänyt jo yli vuoden, onko normaalia? Voiko tällainen "totaalinen sekoaminen" jäädä päälle, vai tuleeko hän joku päivä ulos tuosta tilastaan? En ymmärrä tätä ollenkaan, en tiedä miten suhtautua asiaan enää. Mikään järkeistys ei tunnu auttavan, ei minun eikä muiden puolelta. Tiedän että hän käy terapiassa ja siellä on käsitelty asiaa, mutta se ei tunnu auttavan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
adhd, narsismia, mustasukkaisuutta jne. Kannattaa olla puhumatta koko henkilön kanssa
Tauti on varmasti ajan kuluessa pahentunut ja muuttunut. Kuulostaa paranoidisilta oireilta, niitä voi olla, kun taudissa on "vaihe" päällä. Voi mennä ohi ajastaan ja lääkkeitäkin tuohon vaivaan on olemassa.
Hänhän on exä mitä väliä kunhan nyxä ei oo ja myöskään tuxa ei ainakaan ole siis pipo
päässä sisällä lämpimässä.
Elä vastaa hänelle enään mitään, vaikka hän millä tavoin yrittäisi saada sinuun yhteyttä. Sain käsityksen että ette ole enää olleet pitkään aikaan yhdessä, joten et enään ole millään lailla osallisena hänen elämässään. Teet itsellesi hallaa menemällä mukaan hänen sairaisiin ajatuksiinsa. Voit hyvin vaihtaa numerosi, tai jos tilanne menee pahaksi niin ota yhteyttä viranomaisiin ja kerro että hän ahdistaa sinua ja keksii perättömiä juttuja sinusta. Tai en tiedä puhuuko hän muille sinusta pahaa vai miten hän toimii? Paras kuitenkin pistää välit poikki, ja olla välittämästä tai laittaa asian eteenpäin..
Kun syö neuroleptejä tai tasaavia jonkin aikaa, alkaa ajatusmaailma saada tuollaisia ulottovuuksia.
Sairasta ja todella raskasta myös lääkkeitä syövälle henkilöllekin tuollainen.
Tietenkin pidät itsestäsi nyt huolta, mutta katkeruutta ei kannata sisällään kantaa.
Joo. Itselle kanssa heräsi ajatus onko viimeisen vuoden aikana aloitettu joku lääkitys. Sanoit, että on käynyt terapiassa. Sieltä herkästi ohjataan psykiatrille, joka iskee pillerit käteen ja sitten alkaa tapahtumaan kummia. Seuraukset sopisivat muuttuneeseen käytökseen. Toisaalta aloittaja, kerroit tietenkin tapahtumat vain omasta näkökulmastasi ja on vaikea tietää miten hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan. Jos teillä on riitaa keskenään niin tietenkin se näkyy ja kuuluu. Toivottavasti asianne selviävät.
Minulla myös bipo exä ja nyt juuri on meneillään tuollainen kausi. Hän ei ole vielä saanut lääkitystä sairauteensa, koska ei ole ollut itse hoidoissa mukana. Hän on kyllä käynyt terapiassa, mutta ei tiedosta avun tarvettaan vielä itse, joten odottelen että saisi apua. Mitkään puheet avun tarpeesta eivät auta. Tämä on läheisille todella raskasta ja uuvuttavaa. Hänellä sairauden kaudet menevät niin, että välillä saattaa olla muutama viikko aika normaalia, sitten alkavat puheet naisista ja seksistä ihan ylikorostuneesti. Avioliittomme kaatui uskottomuuteen 20 vuoden jälkeen ja nyt hänellä on tyttöystävä, joka ei huomaa miehessä mitään erikoista. Kun hänellä on vaihe, että puhuu naisista, hän olisi aina valmis pettämään tyttöystäväänsä, vaikka minun kanssani. Sitten saattaa olla apeampi vaihe ja puhuu, että "taas alkaa kyntää". Hän saattaa ahmia suklaata tai pullaa, tai sitten ei syö tarpeeksi...on laihtunutkin tosi paljon. Nyt on sitten uhkailuvaihe minua ja lapsia kohtaan. Uhkaa lastensuojelulla tms. Ei ole toteuttanut mitään, mutta aina vähän pelottaa silti. Olen pitänyt koko ajan lapsista huolta, kun hän on vaan matkustellut ja huvitellut. Hän saattaa tehdä kiusaa lapsillekin ja uhoaa, että "joudutte vastaamaan sanoistanne ja teoistanne", vaikka olisi itse tehnyt jotain. Tämä on raskasta. Aivan kamala sairaus. Välillä säälittää ja surettaa hänen puolestaan, koska kuitenkin hän oli rakas ihminen pitkän aikaa elämässäni. Pelottaakin, ettei satu mitään, koska on aikoinaan myös ollut itsemurha-ajatuksia. Tai pelkään, että menee fyysisesti niin huonoon kuntoon, että sattuu jotain. Kun hänellä on hyvä vaihe, hän uskoutuu asioistaan ja haluaa olla ystävä. Puhuu sellaisia, mitä tyttöystävä ei tiedä, todellisia ajatuksiaan. Meillä on yhteishuoltajuus, joten en voi aivan täysin kadotakaan hänen elämästään, mutta nyt on kyllä pakko ottaa taas etäisyyttä. Ja aina saa olla tarkkana, koska lapset voivat aikaa isänsä kanssa viettää. Ei hän tee mitään pahaa, mutta kuitenkin täytyy olla jotenkin kartalla, missä vaiheessa hän menee. Jotenkin kamalaa, ettei kukaan voi viedä häntä hoitoon. Hänen siskonsa tietää tästä, muttei mahda mitään tilanteelle, eikä enää jaksa. Tuo sairaus on vienyt ex-mieheni entisen persoonan mennessään aivan kuin dementia, olen menettänyt sen ihmisen joka hän oli, enkä tiedä palaako hän koskaan.
Niin, se tuntuu ikävältä kun joku joskus niin läheinen onkin yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa. Meillä tosiaan ei suhteen aikana ollut mitään suuria ongelmia. Hän saattoi olla joskus yli energinen ja selittää ja intoilla samasta aiheesta taukoamatta. Sitten välillä hän oli vähän maassa. Kun suhde loppui, meidän välillä oli vähän aikaa erimielisyyksiä, sitten oltiin ihan ystävällisiä toisillemme ja joskus tavattiinkin. Sitten se vain hiipui pariksi vuodeksi. Joskus harvoin törmättiin eikä siinä mitään sen kummempaa ollut.
Noita itsemurha-ajatuksia minäkin olen pelännyt, varsinkin kun hän nyt vaikuttaa niin "hallitsemattomalta".
Totisesti olen sitä toivonut, että hänet vietäisiin johonkin hoitoon, ja tietenkin että se auttaisi. Mutta eikai se niin vaan käy:(
Voimia sinulle ja lapsillesi!
Tuohon vielä lisätäkseni, että ex-mieheni sai aluksi masennuslääkkeet, joita söi vuoden verran, mutta oli koko ajan kuin lennossa ja nuo vaiheet vaihtelivat samalla tavalla. Sitten lääkkeet lopetettiin ja oli omien sanojensa mukaan saanut sen jälkeen lääkkeet noihin vaihteluihin, muttei pystynyt lääkkeitä syömään sivuvaikutusten takia, eikä sitten hakenut uusiakaan. Nyt koettaa sinnitellä ilman. Tavallaan hän tajuaa nuo vaihtelut aina hyvässä vaiheessa, muttei kuitenkaan ole sisäistänyt, että todella tarvii apua ja ettei tuo sairaus mene ohi itsekseen. Hyvässä vaiheessa myös kokee syyllisyyttä ja ikävää meitä kohtaan, muistelee hyviä aikoja ja tajuaa tehneensä meitä kohtaan väärin monessa asiassa, mutta kun pyörä pyörähtää, hän ei edes muista, että olisi koskaan minua rakastanut tai että olisimme mitään ystäviä. Syyttää vaan kaikesta ja uhkailee.
Koeta jaksella. Täällä ihan samanlaisia kokemuksia. Ota etäisyyttä, jos siltä tuntuu. Mikään ei ole vaikeampaa kuin koettaa autta bipoa, siinä uupuu vain itse.
tunnistan niin omaa elämääni näistä. todella raskasta!
exälläni on kanssa menossa vaihe että "ei niin kuin ole mitään tunteita koskaan ollutkaan".
eroja ja paluita meillä oli monen monta.
nyt ollaan oltu jo erossa ja toivon että saan tämän oman elämäni raiteilleen.
veti kuiviin elää häneen kanssaan ja kun kaikki totuudet vuosista tuotiin nenän eteen,romahdin ihan täysin.
ja nyt elän päivä kerrallaan eteenpäin omaa uutta alkua.
"harha" elämä tuntuu pahalta mitä elin ja aina aloitin alusta ja uskoin kaiken.
kunnes tuli piste.
virheen myöntäminen tietenkin itselleen on tärkeä ja kuka täällä nyt ei virheitä tekis!!?
nyt on vaan oma jaksaminen ja eheytyminen etusijalla.
kyllä kai se aurinko joskus risukasaankin paistaa.
ja kun katson itseäni peilistä,tiedän että varmasti kyllä joskus joku minut huolii :)
voimia muille myös
Hei, ja voimia sinulle oikein paljon. Kauanko olitte yhdessä? Mitä tarkoitit tuolla että "kun kaikki totuudet vuosista tuotiin nenän eteen" Oliko hän pettänyt tietämättäsi?
Kyselen, kun tässä työstän itseäni pysymään erossa miehestä joka minut toistamiseen jätti ja jonka käytös on kuin kaksisuuntaisella, mutta diagnoosia ei ole kun hänessä ei ole "mitään vikaa"
Kiitos vastauksista. Niin, en ole vastannut mitään hänen yhteydenottoihin pitkään aikaan, ja poliisi on sen kieltänytkin. Poliisi on siis tässä jo ollut mukana. Ja siitä mitä kaikkea hän oli poliisillekin selittänyt, selvisi kyllä että hän on aika sekaisin. Seuraava askel on kai lähestymiskielto. Nyt vaan tässä yritän ymmärtää sitä, että mitä hänelle oikein on voinut tapahtua tämän sairauden kanssa. Lääkkeitä hän söi jo silloin kun olimme yhdessä, ja luulisin että syö nytkin, mutta en tiedä siitä sen enempää.
En tiedä mitä hän oikeastaan tekee elämässään, en tiedä millaiset välit hänellä on läheisiin ihmisiin, en tiedä häiriköikö hän muitakin, en ole kuitenkaan sellaisesta kuullut. Erosimme ihan ok merkeissä eikä jäänyt riitoja päälle tms. Tämä häirintä alkoi yhtäkkiä myöhemmin, emme edes olleet missään tekemisissä toistemme kanssa pitkään aikaan. Itse kyllä epäilen, että se alkoi siitä kun hän sai tietää minun olevan uudessa suhteessa, mutta en voi olla varma milloin hän sai siitä tietää, ja onko se se syy. Se suhde on jo loppu, jos se nyt mitään merkkaa.
Tuntuu vaan niin neuvottomalta, kun en tiedä loppuuko tämä koskaan. Tuntuu kuin hän olisi aivan eri ihminen kuin ennen. Jotenkin vaan ajattelen että hänen on pakko jossain vaiheessa järkeistyä, mutta en tiedä voiko tällainen jäädä päälle vaikka koko loppuelämäksi, tai joksikin toistuvaksi jutuksi. Tuntuu että olen hänelle joku pakkomielle.
Ehkä hän kunnon lääkkeillä saisi tasapainon elämäänsä, niin että mielialanvaihtelut tasaantuisivat, mutta bipo:t ovat hyvin huonoja tarkkailemaan itseään lääkkeiden suhteen tai oireidensa suhteen. Monet jättävät lääkkeet kesken, koska tuntevat itsensä määrätyssä vaiheessa terveiksi. Bipot ovat loistavia puhumaan terapeutitkin ympäri, sen olen huomannut omasta kokemuksestani.
Ennen kuin tajusin, että mieheni on sairastunut tähän sairauteen, olin myös aivan ymmälläni ja todella järkyttynyt. Mies joka ennen oli rakastanut minua ja lapsia ja ollut uskollinen, muuttui ihmiseksi, joka oli välinpitämätön, tyly, kiusaava, väheksyi kaikkea mitä meillä oli ollut, puhui pahaa minusta kaikille, niin että koko ero ja uskottomuus olivat minun syytäni. Hänen persoonansa muuttui ihan yhtäkkiä. En enää tuntenut tuota miestä. Hän saattoi tehdä asioita ilman kontrollia, seurauksista välittämättä. Valehtelua, äärimmäistä itsekkyyttä. Hän saattoi viedä tyttöystäväänsä samoihin paikkoihin, missä me kävimme ja sitten tuli luokseni kertomaan asiasta tms. Tuosta sairaudesta ei parane koskaan, mutta tasapainon voisi saavuttaa hyvillä lääkkeillä. Toinen asia onkin sitten, miten saada bipo hoitoon, niin että hän on itse mukana ja haluaa sitä.
Asiasta pitaisi kuulla myös toinen näkökulma liian toispuoleinen kenestä vaan saa
bibon jos niin väittää entä se oma terveys?
Ei kenestä tahansa saa bipoa. Kyllä se on niin omanlaisensa sairaus, eikä minulla ole kokemusta kenestäkään muusta sairastavasta. Hänen käytöstään seuraamalla huomasin, että tuo sairaus on kyseessä. Jaksot seuraavat säännöllisesti toisiaan. Normaali, masennus, mania ja hypomania. Entinen mieheni on edelleen minulle läheinen ja rakas ja myös toisinpäin. Olemme varmaan aina toistemme elämässä, koska meillä on sellainen yhteys, joka ei katkea. Pohjimmiltaan hän välittää aina minusta ja lapsista ja minäkin toivon hänelle pelkkää hyvää ja hyvää hoitoa. Kun hänellä on normaali vaihe, hän osoittaa aivan selvästi, ettei ole lakannut välittämästä, mutta kun seuraava vaihe tulee, hän ei vaan mahda sille mitään. Nyt kun tiedostan tilanteen, osaan suhteuttaa asioita tuohon sairauteen, se selittää asioita, antaa ymmärrystä. Aluksi oli suuri järkytys, kun ei ymmärtänyt, mutta nyt tiedän että kaikki johtui ja johtuu sairaudesta. Rankkaa tämä on ja täytyy muistaa pitää itsestään huolta, ettei väsähdä. Ja ikävöin myös entistä elämää, sitä tervettä miestä joka minulla oli. Yhteistä ihanaa elämää perheenä. Tiedän myös, että mieheni sairaus puhkesi hänen äitinsä vakavan sairauden ja kuoleman jälkeen, se oli niin vakava stressi pitkän aikaa.
"kenestä vaan saa bibon jos niin väittää"
Onkohan olemassa tyypillisempää bipo-fraasia... Yleensähän se bipo kieltää sairautensa vetoamalla toisen ihmisen olevan se sairas tai muuten puutteellinen tai sitten vetoamalla aina johonkin hänestä riippumattomaan syyhyn. Tavallista on myös ongelmien totaalinen kieltäminen ja itselleen vakuuttaminen että vastoinkäymisetkin ovat menestyksiä, siten on helpompi taas olla näkemättä sairautta itsessään ja jatkaa tuhoavaa elämäänsä. Kun bipon koko elämä on ollut epätasaista vuoristorataa ja ajautumista katastrofista toiseen samalla kun se toinen ihminen on elänyt tasaista elämää ilman jatkuvaa sekasortoa niin kukahan silloin on terve ja kuka ei..?