Narsismi, uhrius ja kulttuuri...

Mielenpurkamiskeinona kulttuuriharrastukset ovat suosittuja, suositeltavia ja lapset pitäisi johdattaa niiden pariin jo varhain. On parempi järkyttää riitasoinnulla kuin lyömällä.

Noista omista tyypeistä, joita olen tuntenut, jotka ovat noita, jotka haluavat ilmeisesti tahallaan aiheuttaa draamaa, olen vain huomannut, että eivät harrasta sellaisia lajeja, johon voisivat purkaa itseään tai tuoda esiin jonkin muun kanavan kautta ajatuksiaan, kuin loukkaamalla kumppaneitaan.

Itse olen niin perinjuurin sitä mieltä, että juuri väkevimmät tunteet voi purkaa taiteen keinoin. Taiteesta myös saa. Teatterissa voi elää katsomossa näytelmän tapahtumia, eikä tarvitse itseään liata. Mielestäni on juuri sitä varten. En vain usko, että ihmisellä, jolla on tarpeeksi keinoja itsensä ilmaisemiseen ja joka pystyy saamaan kulttuurista itselleen sisältöä elämään, jää yksinkertaisesti draivia jäljelle niin paljon, kuin sellaisella, jonka ainoa leikkikenttä ja peliareena ovat toiset ihmset ja kanssaeläjät.

Siis jos ihminen kaipaa omaan elämäänsä jännitystä ja draamaa, hän voi saada sitä taiteen keinoin, taiteen kautta. Menemällä konserttiin, teatteriin... Hän voi maalata ajatuksiaan. Ei tarvitse ottaa toista ihmistä aiheuttamaan itselleen tuskaa.

Hovaamisviettiään voi purkaa lemmikkeihin, keinoja on. Tekisi mieli sanoa: sivistyneitäkin keinoja on.

"Hallin Jannen silmät ne loisti kuin taivaan kannella tähdet. Must´ oli tukka mut musta oli mieli kun mustalaismäelle lähti."

Katsoin tallennuksesta elokuvan, joka kertoi markkinamies Janne Hallista. Olen sen muutaman kerran ennenkin nähnyt, mutta nyt tuokin elokuva on saanut uutta ulottuvuutta minulle.

Mietin alussa, että kas vain, osoittautuuko J.Halli narsistiksi. Vuoronperään totinen ja naurava naistenmies, ilme muuttui suhdanteiden mukaan. Kaikkien nuorten naisten oli pidettävä Jannesta, maksoi mitä maksoi. Don Juan -tyyppinen Janne piti pintansa. Hän jopa tappoi postivirkamiehen saadakseen rahaa hedonististen tarpeittensa tyydyttämiseen.

Oikeudessa, kun Janne saa kuulla äitinsä kuolleen, hän ikäänkuin kutistuu... Hän ei anna Liisan lausua väärää valaa, vaan tunnustaa tekonsa. Tuon voisi selittää, että Liisa oli äitinsä menettäneelle Jannelle seuraava, ja hän otti Liisan rajattomana osaksi itseään.

Lopulta Siperian käynyt Janne palaa, ja hänestä sukeutuu kunnon mies, joka luultavasti elää elämänsä loppuun asti onnellisena oman Liisansa kanssa.

Tarina voi päättyä noin vain elokuvassa, ja mietinkin itsekseni, kuinka monta kymmentä elokuvaa olen nähnyt, jossa tarina on päättynyt noin, onnellisesti... Aluksi kelvottomasta huijari naistennaurattajasta kuoriutuu ystävällinen ja empaattinen herrasmies.

Näin kauan on tarvinnut elää, ennenkuin ymmärtää, että elokuvat ovat elokuvia ja totuus ei aina ole samanlainen...

Luin wikibediasta enemmän tietoa Hallin Jannesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joista on tehty näytelmiä ja myös ooppera. Tapahtumat etenevät elokuvassa muuten aika todenperäisesti, mutta Janne ilmeisesti oikeasti tunnusti tekeonsa vankeudessa, koska hän oli kuolemanpelossa lavantaudin takia.

Siperiassa Janne oli oikeasti, mutta hänen loppuelämästään on olemassa erilaisia arvailuja. Hällströmin elokuvassa Janne palaa kotikyläänsä ja kokee miehistymisen... Oikeasti noin ei ole tapahtunut. Huhu kertoo Jannen paenneen Amerikkaan, jossa hänet olisi tuomittu kuolemaan hirttämällä, koska hän oli sielläkin syyllistynyt tappoon tai murhaan.

http://areena.yle.fi/tv/1317390

Siinä se olisi vielä pari päivää... jos joltain olisi mennyt sivu suun, ja nyt haluaisi sen nähdä.

Katselin tallennuksesta dokumettia Picassosta. Siinäkin oli mielenkiintoista asiaa tältä narsismin kannalta. Picassolla oli paljon suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Hänellä oli rakkauden hälvennyttyä myös tarve alkaa mitätöimään naistaan. Tuo piirrehän käy ilmi myös osasta hänen teoksiaan.

Hänen jälkeensä naiset olivat yleensä romuna ja tapahtui jopa itsemurhia.

Eikö Picasson poikakin tehnyt itsemurhan?