Esikoiskirjojen turhat prologit

Ehkä he eivät ole lukeneet samoja oppaita kuin sinä ;) '

Tuskin kirjoituskouluissa opetetaan yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa. Ennemmin päinvastoin.

Mnä olen ajatellut, että prologi on ote jostain tulevasta tapahtumasta, johon tarinassa päädytään, mutta wikipediakin sanoo, että se kertoo tarinaa edeltävistä tapahtumista. Mikä se sitten on nimeltään, jossa annetaan aluksi katsaus tulevasta?

voihan sen sanan prologi jättää pois. Mutta ei se asiaa muuksi muuta, jos kirjassa on tapahtuma, josta kaikki saa alkunsa. Mutta tapahtuma itsessään päättyi siihen.
Esim vanhuksen elämän kuvaus lyhyesti.
Kirjan varsinaiset tapahtumat ovat sitten sitä kun jälkeläiset selvittelevät testamenttia.

Joku on kiinnostunut historiasta, joku actionista

Mun mielestä just fantasiakirjoissa prologit on aika turhia, jos ne on pitkiä sepustuksia 5000 vuoden aikaisista tapahtumista, kuinka sejase jumala loi senjasen maailman ja teletapit soti haltioita vastaan ja tontut vei örkkien taikakruunun jne. Jännempi lukea sellaista missä lukija "heitetään" tapahtumien keskelle sekaan vaan, Lyhyt ja ytimekäs prologi joka herättää mielenkiinnon on ihan hyvä.

Mielenkiintoista.
Olen kirjoittanut yhden fantasiakirjan, jossa ei ole prologia. Prologille ei ollut tarvetta. Sitten olen aloitellut paria muutakin fantasiatarinaa, joissa en osaa välttyä prologilta.
Molemmat prologini ovat hyvin intensiivistä tekstiä ja lyhyehköjä pituudeltaan. Toisessa nähdään väläys menneestä tapahtumasta, johon oikeastaan koko kirjan tarina pohjautuu. Toisessa taas ongelmana oli lukijan mielenkiinnon nappaaminen heti alkuunsa (kuten muuten tehdään esim. Twilight-kirjasarjassa). Ilman prologia tapahtumat olisivat alkaneet mukavan, mutta kovin tavallisen illan kuvailuna. Prologissa ollaankin keskellä jotain hurjaa tapahtumaa, jonka kaikkia piirteitä ei aivan paljasteta. Lukijalla (toivottavasti :D) herää heti mielenkiinto. Mitä tässä oikein tapahtuu? Kuka tämä päähenkilö on ja miksi hän on joutunut tuollaiseen tilanteeseen?
No joo, voitte tietenkin loihtia minulle paremmat aloitukset :)

Olen oman fantasiatarinani suhteen kovasti pohtinut juuri sitä, miten voin aloittaa tarinan niin, että lukija ymmärtää tapahtumat sillä tavalla, kuin itse tiedän niiden tapahtuvan. Hahmojen elämä on jatkoa tapahtumiin, joista he eivät itse tiedä mitään ennen kuin vasta aivan tapahtumien loppupuolella. Olen tietoisesti tehnyt pitkän kokeilun jälkeen sen päätöksen, että rikon fantasian perinnettä esittää osan tapahtimista antagonistin näkökulmasta (vert. Harry Potter -kirjasarja, jossa Rowling ratkaisee ongelman antamalla Harryn nähdä unia Voldemortin liikkeistä). Sen sijaan haluan vihollisen olevan näkymätön; läsnä, mutta siinä määrin salaperäinen, että voin hyötyä myös tuntemattoman pelosta, joka on kauhukirjallisuudessa hyvin tuttua. Kuitenkin se tarkoittaa sitä, että myöskään lukija ei tiedä, mitä tapahtuu, mikä voi olla joko hyvä tai huono asia. Tämänhetkisessä luonnoksessani käytän prologia nimenomaan siihen, että esittelen tulevan antagonistin ja tarjoan lyhyesti viitekehyksen sille, miksi henkilöhahmot myöhemmin käyttäytyvät kuten käyttäytyvät - ja miksi muut eivät aina hyväksy heidän tekojaan.

Minulle muuten sanoi kustannustoimittajani esikoista editoidessamme, että prologi pois, koska hänen mukaansa prologille pitää todellakin olla kunnon peruste, mutta useimmiten ne ovat täysin hyödyttömiä. Jos siis esikoiskirjoissa on prologeja, niihin on todennäköisesti kunnon perusteet.

Prologeja ja epilogeja löytyy paitsi esikoiskirjailijoilta, myös muilta ihan liian kanssa. Olen nyt lukenut kesän jälkeen nivaskan dekkareita ja aina sama kaava: ensiksi prologi, sitten tapahtuu jotain, sitten lätistään tyhjää kaksisataa sivua, sitten on loppuhuipennus ja usein vielä se epilogi. Vaikka teksti muutoin tóimisi, kaava on kyllästyttävä.

Tosin dekkareissa ja toimintajännäreissä pitäisi olla vuoronperään toimintaa ja dialogia, ei turhan pitkään sitä tapahtuneesta puhumista. Moni teksti laitsituu, kun vain lätistään.

Minä nautin lukea prologeja. Usein niissä saadaan aikaan hyvä jännite kirjaan. Ei haittaa yhtää, jos sellainen kirjasta löytyy.

Minä pidän prologeista. Ne ovat kuin ensimmäiset rummunlyönnit ennen sinfoniaa, ikivanhan sadun Olipa kerran-aloitus, ne heittelevät kysymyksiä joihin tulee saamaan vastauksen kirjan aikana. Hyvin kirjoitettuna (mm. ytimekkäästi) ne ovat erittäin nautittavia lukea.