Olen tässä pohtinut, voisinko kenties olla masentunut. Tarinani on pitkä, mutta yritän olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jo yläasteikäisenä olin usein itkuinen ja jäin kaipaamaan erinäisiä juttuja. Saatoin esimerkiksi jäädä kaipaamaan jotain perheeni kanssa mökillä vietettyä viikonloppua ja kaivata sitä jopa vuoden. Lukioikäisenä minulla meni paremmin, vaikka päihteet tulivat kuvioihin. Aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa ja olin mukana tiiviissä kaveriporukassa. Ainoastaan abivuotena sain hillittömiä raivokohtauksia, koska silloin olin stressaantunut mm. kirjoituksista.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Opiskeluaika oli toisaalta ihanaa ja toisaalta kammottavaa. Olin usein itkuinen ja ahdistunut. Ihastuin erääseen opiskelukaveriini, jonka kanssa minulla oli salainen seksisuhde. Lopulta suhde päättyi siihen, että kyseinen mies kävi kimppuuni. Tämä romahdutti minut täysin ja minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Olin ahdistunut tapahtuneen johdosta ja lääkäri määräsi minulle Diapameja. En kuitenkaan syönyt niitä kuin muutaman. Kävin terapiassa muutaman kerran, mutta sekin päättyi, koska valmistuin ja muutimme mieheni kanssa toiselle paikkakunnalle.
Uusi kaupunki ja työelämä veivät huolet mennessään. Ostimme asunnon ja olin elämääni tyytyväinen noin puolitoista vuotta. Vuosi sitten päätin vaihtaa työpaikkaa ja aloitin erittäin haastavan työn. Olin työstä stressaantunut ja uupunut, mutta nautin kuitenkin elämästäni. Alamäkeni alkoi kuitenkin viime keväänä ilman mitään tiettyä syytä. Pikku hiljaa aloin menettämään mielenkiintoani asioita kohtaan ja keskittyminen alkoi myös olla hankalaa. Välillä oli kuitenkin päiviä, jolloin elämä tuntui äärettömän hyvältä ja onnelliselta. Kesä oli lähes kokonaan yhtä helvettiä. Aloitin uuden liikuntaharrastuksenkin siinä toivossa, että se piristäisi minua, mutta jaksoin innostua siitäkin vain hetken, jonka jälkeen harrastukseen menemisestä alkoi tulla pakkoa. Ystävien tapaaminen auttoi, mutta sekin vain hetkellisesti. Parin päivän päästä olo oli taas surkea.
Minulla on takanani pitkä parisuhde, joka on täysin nuupahtanut. Emme tee yhdessä mitään eikä minua edes kiinnosta yhteinen tekeminen. Seksielämämmekin on olematonta ja lähinnä mieheni tyydyttämistä silloin, kun hän sitä haluaa. Olen ehdottanut miehelleni eroamista, mutta hän ei halua päästää irti minusta. Viime keväänä tutustuin kavereitteni kautta erääseen mieheen, jonka kanssa minulla synkkasi heti. Olemme tässä kevään ja kesän aikana nähneet kaveriporukan mukana muutaman kerran (hän asuu eri paikkakunnalla), jutelleet facebookissa ja soitelleet. Hänen kanssaan pystyin puhumaan kaikesta ja soittamaan vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntui. Meistä tuli hyviä kavereita keskenämme.
Noin kuukausi sitten olimme tuttavapariskuntamme kanssa viettämässä iltaa. Olin ottanut melko paljon ja yhtäkkiä minulle tuli kova tarve nähdä tämä miespuolinen kaverini. Soitin hänelle ja sovin tulevani hänen luokseen. Jätin kaverini ja mieheni baariin, tilasin taksin ja matkustin miehen luo. Ilta päättyi siihen, että erehdyin sänkyyn hänen kanssaan. Se oli ihan älytöntä kännisähläystä, josta molemmille tuli huono fiilis. Nyt tämä mies on ilmoittanut olevansa niin järkyttynyt käytöksestäni, ettei halua enää olla kanssani tekemisissä. Kuulemma ajatuskin minusta saa hänet ahdistumaan. Haluaisin pyytää häneltä anteeksi, mutta hän ei ole siihen halukas. Poden älytöntä syyllisyyttä ja kadun käytöstäni. Tapahtunut teki hallaa jo ennestään alhaiselle mielialalleni ja ahdistus on välillä ihan suunnatonta. Koen taas epäonnistuneeni ihmisenä. Mielessäni on käynyt jopa itsetuhoisia ajatuksia, kun tuntuu, etten jaksa enää. En kuitenkaan ole oikeasti toteuttamassa niitä, mutta välillä tuntuu, että olisi parempi, jos minua ei olisi. Onneksi saan voimia uudesta ihanasta työstäni.
Olen pohtinut lääkäriin menoa, mutta asioista puhuminen tuntuu jotenkin niin vaikealta :( Enkä ole kovin mielelläni lääkitystäkään aloittamassa. Mikä voisi tuoda voimia jaksaa eteenpäin?
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Opiskeluaika oli toisaalta ihanaa ja toisaalta kammottavaa. Olin usein itkuinen ja ahdistunut. Ihastuin erääseen opiskelukaveriini, jonka kanssa minulla oli salainen seksisuhde. Lopulta suhde päättyi siihen, että kyseinen mies kävi kimppuuni. Tämä romahdutti minut täysin ja minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Olin ahdistunut tapahtuneen johdosta ja lääkäri määräsi minulle Diapameja. En kuitenkaan syönyt niitä kuin muutaman. Kävin terapiassa muutaman kerran, mutta sekin päättyi, koska valmistuin ja muutimme mieheni kanssa toiselle paikkakunnalle.
Uusi kaupunki ja työelämä veivät huolet mennessään. Ostimme asunnon ja olin elämääni tyytyväinen noin puolitoista vuotta. Vuosi sitten päätin vaihtaa työpaikkaa ja aloitin erittäin haastavan työn. Olin työstä stressaantunut ja uupunut, mutta nautin kuitenkin elämästäni. Alamäkeni alkoi kuitenkin viime keväänä ilman mitään tiettyä syytä. Pikku hiljaa aloin menettämään mielenkiintoani asioita kohtaan ja keskittyminen alkoi myös olla hankalaa. Välillä oli kuitenkin päiviä, jolloin elämä tuntui äärettömän hyvältä ja onnelliselta. Kesä oli lähes kokonaan yhtä helvettiä. Aloitin uuden liikuntaharrastuksenkin siinä toivossa, että se piristäisi minua, mutta jaksoin innostua siitäkin vain hetken, jonka jälkeen harrastukseen menemisestä alkoi tulla pakkoa. Ystävien tapaaminen auttoi, mutta sekin vain hetkellisesti. Parin päivän päästä olo oli taas surkea.
Minulla on takanani pitkä parisuhde, joka on täysin nuupahtanut. Emme tee yhdessä mitään eikä minua edes kiinnosta yhteinen tekeminen. Seksielämämmekin on olematonta ja lähinnä mieheni tyydyttämistä silloin, kun hän sitä haluaa. Olen ehdottanut miehelleni eroamista, mutta hän ei halua päästää irti minusta. Viime keväänä tutustuin kavereitteni kautta erääseen mieheen, jonka kanssa minulla synkkasi heti. Olemme tässä kevään ja kesän aikana nähneet kaveriporukan mukana muutaman kerran (hän asuu eri paikkakunnalla), jutelleet facebookissa ja soitelleet. Hänen kanssaan pystyin puhumaan kaikesta ja soittamaan vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntui. Meistä tuli hyviä kavereita keskenämme.
Noin kuukausi sitten olimme tuttavapariskuntamme kanssa viettämässä iltaa. Olin ottanut melko paljon ja yhtäkkiä minulle tuli kova tarve nähdä tämä miespuolinen kaverini. Soitin hänelle ja sovin tulevani hänen luokseen. Jätin kaverini ja mieheni baariin, tilasin taksin ja matkustin miehen luo. Ilta päättyi siihen, että erehdyin sänkyyn hänen kanssaan. Se oli ihan älytöntä kännisähläystä, josta molemmille tuli huono fiilis. Nyt tämä mies on ilmoittanut olevansa niin järkyttynyt käytöksestäni, ettei halua enää olla kanssani tekemisissä. Kuulemma ajatuskin minusta saa hänet ahdistumaan. Haluaisin pyytää häneltä anteeksi, mutta hän ei ole siihen halukas. Poden älytöntä syyllisyyttä ja kadun käytöstäni. Tapahtunut teki hallaa jo ennestään alhaiselle mielialalleni ja ahdistus on välillä ihan suunnatonta. Koen taas epäonnistuneeni ihmisenä. Mielessäni on käynyt jopa itsetuhoisia ajatuksia, kun tuntuu, etten jaksa enää. En kuitenkaan ole oikeasti toteuttamassa niitä, mutta välillä tuntuu, että olisi parempi, jos minua ei olisi. Onneksi saan voimia uudesta ihanasta työstäni.
Olen pohtinut lääkäriin menoa, mutta asioista puhuminen tuntuu jotenkin niin vaikealta :( Enkä ole kovin mielelläni lääkitystäkään aloittamassa. Mikä voisi tuoda voimia jaksaa eteenpäin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yksinkertaisesti hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet nyt ja menneisyydessä. Arvaa onko mullakaan helppoa tota lausetta kirjoittaa kun itsen ratkon menneitä asioita sekä murehdin miltein mahahaavaan asti asioita? Ei vaan yritän hiljalleen sisäistää tota sanaa ja olla armollisempi itselleni. Jokainen meistä on päivän päätteeksi ihmisiä jotka toimii omilla geeneillään ja luonteillaan kuten toimii, toiset paremmin ja osa taas huonommin. Jotkut sairastuu masennukseen helpommin kuin toiset herkyytensä vuoksi tai taustoistaan johtuen.
Itse koen saaneeni neuroosini äitini kautta joka lapsena hermoili ja kuvitteli harhoja pienistäkin jutuista, oli piilojuoppo töiden jälkeen ja söi mieliala lääkkeitä. Elin ja hengitin sitä ilmapiiriä pienestä pitäen. Nyt kun olen aikuinen ja asun omillani on oudon vapautunut olo vaan samalla tyhjä.
Kaverit ovat muuttaneet muualle ja facessa on lähinnä pinnallisia tuttavuuksia listoilla. Iloa kuitenkin tuo mun projekti koirat ja muutama jyrsijä joita välillä ''laittelen''näyttelyitä varten sekä käyn samalla tapaamassa saman henkisiä ihmisiä.
Toi jyrsijä harrastus on aika hauska siinä mielessä että paljon uusia ihmisiä kokoontuu saman katon alle jännitämään oman lemmikinsä tulosta sekä oppimaan uutta. Ilmapiiri ei ole kireä vaan päinvastoi uteliaisuutta kihelmöivä ja avoin.
Toki olen saanut tutuilta naurun tyrskähdyksiä varsinkin tuosta jyrsijä jutusta vaan en välitä. Jos tuo pieni puuhastelu pitää mun mielen veikeänä ja iloisena miksi luopuisin siitä? Harrastan itsekin liikuntaa vaan en voi verrata sitä tuohon puuhasteluun koska kuntoilu jää usein kotitasolle ja yksin väkertämiseksi. Onhan noita juoksu ja kuntoilutapahtumia toki ryhmissä mitä löytää netistä vaan en ole sinne asti vielä saanut itseäni rohkaistumaan.
Älä aseta paineita liikaa vaan elä päivä kerrallaan. Jokaiselle meistä on se oma juttu mikä saa jatkamaan osalle kudonta ja toisille nuo eläimet vaikka sitten jyrsijöiden muodossa :)
Älä petä miestäsi. Se ei ole oikein. Olet ailahtelva ja toimit hetken milijohteesta.
28. Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. matt11
Jassoo... Eipä siis kannata tältä palstalta vertaistukea hakea... Täällä ei näemmä pyöri ku moralisoijia ja uskonnon tyrkyttäjiä. Kohta varmaan joku tulee saarnaamaan terveellisen ruokavalion ja liikunnan merkityksestä.