Julkisuudessa on ollut keskustelua vanhoillislestadiolaisäideistä, jotka kokevat väsymystä. Jotkut kokevat myös, että he eivät saa tukea liikkeen sisältä. Mitä tällainen sitten johtuu?
On varmasti paljon äitejä, joilla menee ihan hyvin. Heillä on läheisiä uskonystäviä, joiden puoleen kääntyä huolissa. Mutta on myös paljon äitejä, jotka kokevat olevansa aivan yksin taakkansa kanssa. Nämä äidit tahdotaan unohtaa.
Oman kokemukseni mukaan monet äidit eivät uskalla avautua huolistaan omassa yhteisössään. Keskustelu kun menee helposti sille kanavalle, että pitää uskoa. Ikäänkuin uskomalla on huolet pois pyyhkäisty. Ja että Jumala ei anna suurempaa taakkaa kannettavaksi, mitä kukaan jaksaa kantaa. Eli on ikäänkuin loukkaus Jumalaa kohtaan, jos et jaksa.
Väsynyt ihminen ei jaksa puhua opillisista asioista eli "uskonasioista" kovinkaan paljon. Hän vain kaipaa ihan konkreettista helpotusta taakkansa kantamiseen. Harvassa on ne tapaukset, kun rauhanyhdistyksen esim. poikamiehet ja tytöt lähtevät pyyteettömästi auttamaan raskautettuja äitejä.
Sitten hieman vielä vieroksutaan ammattiauttajan hyödyntämistä. Vanhoillislestadiolainen kun opetetaan luottamaan kaikessa Jumalaansa ja yhteisöönsä. Ulkopuolinen maailma maalataan seurapuheissa synkäksi ja katkeraksi, ei sieltä voi apua hakea. "Armosta osaton" ammattiauttaja ei varmaankaan edes ymmärrä ihan kaikkea, eikä kaikki edes hänelle kuulu, näin ajatellaan.
Haluan rohkaista väsyneitä matkaajia kuitenkin kääntymään sellaisen ihmisen puoleen, joka kuuntelee ja ymmärtää. Oli hän sitten oikeassa uskossa tai ei. Täällä "maailmassa" on paljon todella hyviä ihmisiä, jotka oikeasti rakastavat lähimmäistään. Itselläni on hyviä kokemuksia.
On varmasti paljon äitejä, joilla menee ihan hyvin. Heillä on läheisiä uskonystäviä, joiden puoleen kääntyä huolissa. Mutta on myös paljon äitejä, jotka kokevat olevansa aivan yksin taakkansa kanssa. Nämä äidit tahdotaan unohtaa.
Oman kokemukseni mukaan monet äidit eivät uskalla avautua huolistaan omassa yhteisössään. Keskustelu kun menee helposti sille kanavalle, että pitää uskoa. Ikäänkuin uskomalla on huolet pois pyyhkäisty. Ja että Jumala ei anna suurempaa taakkaa kannettavaksi, mitä kukaan jaksaa kantaa. Eli on ikäänkuin loukkaus Jumalaa kohtaan, jos et jaksa.
Väsynyt ihminen ei jaksa puhua opillisista asioista eli "uskonasioista" kovinkaan paljon. Hän vain kaipaa ihan konkreettista helpotusta taakkansa kantamiseen. Harvassa on ne tapaukset, kun rauhanyhdistyksen esim. poikamiehet ja tytöt lähtevät pyyteettömästi auttamaan raskautettuja äitejä.
Sitten hieman vielä vieroksutaan ammattiauttajan hyödyntämistä. Vanhoillislestadiolainen kun opetetaan luottamaan kaikessa Jumalaansa ja yhteisöönsä. Ulkopuolinen maailma maalataan seurapuheissa synkäksi ja katkeraksi, ei sieltä voi apua hakea. "Armosta osaton" ammattiauttaja ei varmaankaan edes ymmärrä ihan kaikkea, eikä kaikki edes hänelle kuulu, näin ajatellaan.
Haluan rohkaista väsyneitä matkaajia kuitenkin kääntymään sellaisen ihmisen puoleen, joka kuuntelee ja ymmärtää. Oli hän sitten oikeassa uskossa tai ei. Täällä "maailmassa" on paljon todella hyviä ihmisiä, jotka oikeasti rakastavat lähimmäistään. Itselläni on hyviä kokemuksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joka neljäs suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen, joten tämä tilasto ei mitenkään voi ohittaa lestadiolaisuutta. Viime aikojen keskustelu lestadiolais-äitien jaksamisesta on aika absurdi ja vähä-älyinen. Ikäänkuin suomessa masennusta olisi vain lestadiolais-äideillä.
Masennukseen sairastumisen syy ei ole kuormittumisessa, vaan enemmän joutilaisuudessa. Tämän hetken pahin ryhmä on todennäköisesti yksinäiset vanhukset. Olkaa siis iloisia jos ette ole yksin.
"Viime aikojen keskustelu lestadiolais-äitien jaksamisesta on aika absurdi ja vähä-älyinen"
En teidä oletko itse vl tai oletko koskaan ollut. Kommenttisi "Olkaa siis iloisia jos ette ole yksin." viittaa, että olisit vl.
Mutta tässä keskustelussa ydin lienee siinä, että vl-äideillä on käytännössä synnystyspakko. Yhteisö ja oppi niin vaatii. Eli on tasapainoiltava jatkuvan synnyttämisen, kodin- ja lastenhoitamisen ja sitten jaksamisen välillä. Kukaan ei auta. Uskosta luopuminen kun on se viimeinen vaihtoehto.
Eli luulisi että jos yhteisö vaatii, yhteisö myös auttaa. Tällä hetkellä apu on ollut lähinnä surkuhupaisia huulenheittoja.