Kai kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Joka tapauksessa nyt olisi työnhaku ajankohtaista ja tunnen etten kyllä kykene menemään yhteenkään työhaastatteluun, juuri tällaisen jonkun sortin paniikin takia. Mietin jos jollain ihmeellä saisin töitä niin miten ihmeessä työpaikalla, kun kaikki kontaktit vieraisiin ihmisiin on näin vaikeita?? Tuntuu järkyttävältä jo ajatuksena mennä lääkäriin valittamaan tällaista..en taida saada itseäni myöskään sinne vaikka järki sanoisi muuta. Tällaisesta tulee viimekädessä tosi, tosi surulliseksi. Onko kukaan kokenut samanlaista? Miten selvisitte?
Kellään samanlaista?
Voihan ....
112176
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
mulla on itelläni ollu sama ongelma, tai siis on edelleen, mut ei enää niin pahana. kaikki alko esiintymisjännityksestä ja sit pelkäsinki yhtäkkii kaikkia sosiaalisia tilanteita. tajusin onneks mennä puhumaan ongelmasta psykologille, jolta sitten sain seroxat-nimistä mielialalääkettä. kuulostaa monen mielestä ehkä järjettömältä popsia joitain pillereitä, mutta niist oli tosissaan apua. mä söin niitä joku 2 vuotta ja siit on nyt reilu vuosi ku lopetin ne. ongelma ei siis enää oo läheskään yhtä paha. kannattaa tosiaan hakea apua, ja jos mitään lääkitystä ei haluu, niin sekin jo auttaa ku saa puhua asiasta.
kaikkea hyvää sulle! :)
Rohkeasti vaan lääkarille pyytämään reseptiä betasalpaajaan. Ei synnytä riippuvuuutta ja auttaa todella hyvin jänniytksen fyysisiin oireisiin.
niin, mutta betasalpaajahan mun tietääkseni vaikuttaa vaan niihin oireisiin, joita sos. tilanteiden pelosta tulee. siis punastuminen, käsien tärinä, sydämen tykytys...
mielialalääkkeet sen sijaan vaikuttaa siihen itse pelkoon. eikä ne aiheuta riippuvuutta, ei niitä muuten niin helposti määrättäis. ite en siis ainakaan huomannu mitään sellasta...
Minulla myös aika paha sos.tilanteiden pelko.Söin noin kolme vuotta seroxatia 1tap.päivä,nyt enää pieni esto lääkitys.Omalla kohdallan (monien kokeilujen jälkeen) ainut joka auttoi,sitä ei voi oikein kuvata sitä tunnetta kun EI tarvitse jännittää.Hae apua älä kärsi turhaa,elämä ei tarvitse olla kärsimystä,hyvää syksyä!
Itsellä tietyissä tilanteissa on ollut kauheaa panikointia. Menin rohkeasti lääkärille ja se kannatti, sain beetasalpaajaa (propral). Lääkäri aivan asiallisesti kyseli kaikkea ja minä vastailin. Jos kerran sinullakin on vain tiettyjä tilanteita missä jännittää liikaa niin lääke auttaa. Itseänikin jännitti kun menin lääkärille puhumaan asiasta, nyt kun olen sen kokenut niin voisin mennä vaikka uudestaan =) Sitä paitsi se on terapeuttista kun saa vähän "avautua"!
Mua on alkanut kiinnostaa toi lääkityspuoli. Itse olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä koko elämäni ja tähän asti olen tyytynyt ajattelemaan, että se on osa mun persoonaa. Mutta nyt olen tullut siihen pisteeseen, että elämänlaatu paranisi ihan hirveesti, jos ei tarvisi pelätä punastumista ja kärsiä "rytmihäiriöistä" sydämessä ihan normaalin elämän yhteydessä! Mun mielestä kaikilla on oikeus elää elämäänsä rauhaisin mielin ilman kauheita ponnisteluja.
Mä olen kuitenkin toisaalta sosiaalinen siinä mielessä, että olen saanu aina töitä, olen opiskellut jo yhden sosiaalisen ammatin ja tällä hetkellä opiskelen sosiaalisessa mielessä ehkä vieläkin haastavampaa ammattia. Mulla on ihana mieskin. Voi olla, että sen tähden mua onkin alkanu äärettömästi ahdistamaan tämä ahdistus ja haluan päästä siitä eroon. Kärsin joskus.. ja etenkin viime aikoina aika isosta masennuksesta tämän jännittämisen takia.
Haluaisin vain tietää, että kuinka se lääkärilläkäynti sujuu? Myöntääkö ihan tavallinen lääkäri noita lääkkeitä vai pitääkö mennä psykologille? Kuinka pitkäksi aikaa lääkkeitä myönnetään kerrallaan? Kuinka lääkärit muuten suhtautuu - Onko siinä kauhea tenttaus ja viimeiseen asti yritetään kehitellä muuta apua? Mä olen yrittänyt kaikenlaista itseni psyykkamista, muttei siitä ole mitään apua. Pelkään vaan, että lääkäri toteaa, että miksi olen ryhtyny tällaiseen ammattiin, jos olen näin ujo tms. Mua vain kiinnostaa olla tekemisissä ihmisten kanssa ja haluan uskaltaa!!! Ei kai siinä ole mitään pahaa, että haluaa olla NORMAALI!!!
Menet siis ihan tavalliselle lääkärille. Minä olen käynyt jännittämisen takia jo pari kertaa. Ei lääkäri sinua kiusaamaan rupea! Kyselee minkälaisia oireita sinulla on ja missä tilanteissa jne. Sen perusteella sitten määrää jotain lääkettä joka voi tehota ongelmaasi. Sitten on olemassa se stressihermon salpaus leikkaus joka on aika kallis (www.privatix.fi).
Lääkärit ovat tavaneet vähintään kymmeniä kaltaisiasi potilaita!
Ensinnäkin ihan tavallinen lääkäri määrää myös mielialalääkkeitä, niitä et todellakaan psykologilta saa, sillä psykologilla ei ole lääkärin oikeuksia eikä siten oikeuksia määrätä yhtään mitään lääkkeitä! On se kumma että ihmiset ei tätä käsitä. Psykiatri taas on erikoislääkäri jolla on lääkärin 6-vuotinen peruskoulutuspohjalla ja siihen päälle toinen 6 - vuotta erikoistumiskoulutusta...että siltä pohjalta. (Ps. Psykologin koulutus kestää 5 vuotta)
ja pilaa elämääsi. Voin kokemuksesta sanoa, olen 47v.ikuinen jännittäjä, justiin samanlainen kuin sinä. Vähän työelämässä olleena, näistä asioista johtuen. Olen vuosikaudet ollut terapiassa, saanut serotoniinilääkityksen ja elämä on tullut paljon helpommaksi, ei ainoastaan näistä syistä, vaan pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Olenkin lukenut kirjastossa alan kirjallisuutta ja opetellut ajattelemaan eritavalla. Minulla on työnvälityksen kautta erittäin hyvät työnsaanti mahdollisuudet, kun olen rehellisesti sanonut pelkääväni sosiaallisia tilanteita. Siellä ymmärretään, monien eri instanssien kautta olen nk. kuntoutusryhmässä ja tälläkin hetkellä työelämässä. Asun ruotsissa. Hae apua ystävä hyvä. Se kannattaa.
Kaikille vastanneille :). Lohduttaa tietää ettei ole yksin tällaisen ongelman kanssa. Pitää yrittää päästä sinne lääkäriin vaikka se ei ole helppoa minulle.
Jeps - oon samanlainen!
Mulla on itseasiassa kahvikuppineuroosi joka alkoi jo kaks vuotta sitten. Silloin vain työtilanteissa: lounailla jne. Soppaa ei voinut syödä kun lusikka tärisi, juoda ei voinut kun lasi vapisi!
Lopulta tilanne paheni niin että menin myös lekurille. Ensin sain (ilman tenttauksia! Oli hyvin ystävällinen terkkalekuri.) Propralia, sitä vihreetä, sitten se vaihdettiin roimasti siihen vahvimpaan 80 g:seen. Se jo alkoi vähän helpottaa.
Vähän: en edes yksin kotona uskaltanut viedä soppalautasta tai teekuppia pöydälle ilman tärinää.
Ajattelin että tää on jo tosi sairasta!
Masennuslääkkeet sitten on lopulta auttaneet yhdessä Propralin kanssa. Nyt oon syönyt helmikuusta Efexoria ja tilanne hiukka helpottaneet. Psykiatri kyllä sanoi että joudun varmaankin syömään lääkkeitä kolmekin vuotta kun ahdistus on päässyt noin pahaksi. Ahistaa!
Suosittelen siis lämpimästi myös lekuria sullekin.
Vaikka se vaikeeta onkin, tiedän.
Odotan itsekin tässä sitä päivää kun voin kohottaa lasin yhdellä kädellä kippikseen työkavereiden kanssa lounaalla - kai se joskus tulee...!
t: apu ei ole kaukana, ainakaan fyysisesti...