Mä oon ihan hukassa. Olen 16-vuotias, ja käyn nyt ammattistarttia. En mennyt opiskelemaan siis mihinkään ns. "Kunnolliseen paikkaan". Tunnen itteni niin typeräksi.
Vihaan opiskelua, eikä mulla oo ainuttakaan kaveria koulussa, eikä vapaa-ajalla. Mua ei oikeestaan kiusata koulussa, mutta yksin olen. Perjaatteessa omakin päätös, koska pelkään ihmisiä. En luota kehenkään, ja jos mua koskettaa (esim halaa tai hipaisee) niin säikähdän ja muutun. haluan olla yksin, enkä halua olla kenenkään seurassa - varsinkaan sen koskijan. (Lapsuuden traumat, perheväkivalta ym liittyy ehkä tähän) eristäydyn ihmisistä, enkä tiedä onko se hyvä vai huono. En haluu tutustuu ihmisiin, ne on pelottavia! Mut en mä ihan yksinkään (ehkä) tahtois olla. Mä en tiedä!
Mut siis. Haluisin lopettaa tän ammattistartin. En koe, että tästä on mulle yhtään apua. Päinvastoin! Oon tosi ahdistunut koko paskasta. Itken joka ilta, aamu ja koulupäivän jälkeen. Ketään ei ota mua tosissaan kun sanon, etten tahdo, en jaksa, en halua. Terapeutti, sisarukset, vanhemmat, sukulaiset. Ketään ei tajua! Mitä teen? Mitä vaihtoehtoja mulla on? Ei mitään muuta kun tämä (tai kuolema)?
Olis helpompaa vaan kuolla pois. Itsekästä? Ei. Se ois kaunis lahja kaikille muillekkin.
Vihaan opiskelua, eikä mulla oo ainuttakaan kaveria koulussa, eikä vapaa-ajalla. Mua ei oikeestaan kiusata koulussa, mutta yksin olen. Perjaatteessa omakin päätös, koska pelkään ihmisiä. En luota kehenkään, ja jos mua koskettaa (esim halaa tai hipaisee) niin säikähdän ja muutun. haluan olla yksin, enkä halua olla kenenkään seurassa - varsinkaan sen koskijan. (Lapsuuden traumat, perheväkivalta ym liittyy ehkä tähän) eristäydyn ihmisistä, enkä tiedä onko se hyvä vai huono. En haluu tutustuu ihmisiin, ne on pelottavia! Mut en mä ihan yksinkään (ehkä) tahtois olla. Mä en tiedä!
Mut siis. Haluisin lopettaa tän ammattistartin. En koe, että tästä on mulle yhtään apua. Päinvastoin! Oon tosi ahdistunut koko paskasta. Itken joka ilta, aamu ja koulupäivän jälkeen. Ketään ei ota mua tosissaan kun sanon, etten tahdo, en jaksa, en halua. Terapeutti, sisarukset, vanhemmat, sukulaiset. Ketään ei tajua! Mitä teen? Mitä vaihtoehtoja mulla on? Ei mitään muuta kun tämä (tai kuolema)?
Olis helpompaa vaan kuolla pois. Itsekästä? Ei. Se ois kaunis lahja kaikille muillekkin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Asioliia on tapana järjestyä. Tietysti tuota ei ole helppo uskoa kriisin keskellä. Olen nyt yli kolmekymppinen ja minullakin on viime aikoina ollut vähän samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla. (Teen muuten gradua) Uskotaan nyt siihen, että elämä kantaa ja paistaa se päivä välillä risukasaankin :-)
Kun oikein kurjalta tuntuu, muistakaa kaikki, että aika ei silloinkaan lakkaa kulumasta. Näillä kurjien olotilojen huipennuksilla on sellainen ominaisuus, etteivät ne pysy pitkään ajankulun vauhdissa.
Lujahermoisuutta kannatta siis kehittää, ja katsoa kumman kantti kestää paremmin, sen kurjan olotilan vai itsensä. Ja tämä keino myös kasvattaa lujahermoisuutta.
Kuulostaa tutulta tuo eristäytyminen ja ihmispelko. Minunkin on vaikea saada uusia ystäviä ja meinaan aina jäädä yksin koska en uskalla päästää ihmisiä kovin lähelleni. En vaan oikein osaa olla ihmisten kanssa luontevasti oma itseni. Minua on rankka menneisyys ja mua on myös koulukiusattu. Ehkä johtu siitäkin. Nyt olen 21 ja tuntuu että tämä sosiaalinen pelko seuraa mukanani joka paikkaan. Aloitin tänä syksynä yliopiston ja vähän pelkään että miten onnistun solmimaan ystävyssuhteita vai eristynköhän taas.
eristyt
Minusta opiskelun parissa ei tarvitse solmia kummempia ystävyyssuhteita. Riittää, kun hoitaa opiskelunsa.
Ystävyyssuhteita voi syntyä missä vain ja koska vain. Niitä ei voi kuitenkaan pakottaa. Moni pärjää oikein hyvin muutaman tuttavuuden varassa ja usein "moi" on kaikki, mitä päiväkausiin sanotaan.
Minua oikeasti hieman huvittaa sellaiset ihmiset, jotka pystyvät hädin tuskin vessaan menemään ilman kaveria.