Harmittaa TAAS! Minulla on sellainen ongelma, että sukset menevät jatkuvasti ristiin äidin ja siskon kanssa. Vaikka kuinka yritän varoa sanojani, äänensävyjäni ja ilmeitäni, onnistun aina suututtamaan toisen heistä. Ja kun yksi suuttuu, toinen tekee sen perässä, vaikka asia ei millään lailla koskisi häntä. Ja minä en muuta haluaisi, kun lämpimät välit heihin.
Tänään äitini ilmoitti (kuten useimmiten käy, kun jotakin on sovittu), että ei voikaan pitää sopimuksesta kiinni. Tällä kertaa asia ei ollut äidistä kiinni, ja sanoin ymmärtäväni. Sanoin, että en ole vihainen, mutta harmistunut, kun omat suunnitelmani menivät jälleen uusiksi. Luulin, että puhelu lopetettiin ihan sopuisasti.
Ei mennyt kauaa aikaa, kun sain siskoltani haukkumaviestin. Olin kuulemma pahoittanut äitini mielen. Olin joustamaton ja itsekäs.Ette ehkä pysty ymmärtämään, miten tuo tuntui todella pahalta! Tässä kun on taustalla pitkä historia henkistä alistamista, jota en lyhyesti ja selkeästi kykene teille selittämään =o(...
Kerran äitini ja siskoni pistivät välit poikki minuun, kun jouduin taloudellisiin vaikeuksiin äitini takia. Olin avannut hänelle puhelinliittymän, sillä luottotiedot menettäneenä hän ei sitä itse pystynyt tekemään. Kun äitini ei maksanutkaan laskuja, ulosottaja kävi tietysti minun kimppuuni. Huomautin äidilleni asiasta, ja kerroin olevani pettynyt. Se oli liikaa hänelle! Laskujen perintäänmeno ei tietenkään johtunut millään lailla äidistäni. Minä en vain ymmärtänyt asiaa! Hän laittoi minuun puoleksi vuodeksi välit poikki, koska en myöntänyt olevani väärässä. Tuona aikana sain kirjeen, jossa äitini kertoi katuvansa syntymääni. Sen toki olin kuullut jo lapsena useamman kerran =o(. Kirjeessä myös siskoni, jolle en ollut edes puhunut pitkään aikaan, haukkui minut. Voitteko kuvitella miltä se tuntuu, kun itselle tärkeät ihmiset tekevät noin.
Eikä äitiäni tunnu kiinnostavan myöskään lapsenlapset, joita on kaksi. Kerran hän oli lähtenyt ryyppäämään, kun menimme sovitulle vierailulle. Esikoiseni vähän ihmetteli mummon puuttumista. Nykyään lapset eivät voi mennä hoitoon mummolle, koska mummo hoivaa omaa uutta ihanaa koiranpentuaan.
Siskoni on esikoisen kummi. Äitini painostuksesta otin sisareni kummiksi, sillä tiesin, että häntä ei homma oikeasti kiinnosta. Vaikka siskoni asuu lähellä, hän ei juurikaan huomioi kummilastaan millään lailla. Sekin harmittaa.
Minä haluaisin siskooni lämpimät välit, mutta häntä eivät kiinnosta minun asiani, ja omiaan hän ei halua jakaa. Siskoni on kyllä minun vastakohtani. Hän on "hulivili", ja minä se tylsä ja vastuullinen. Sisareni tölväisi kerran minulle, että hyvähän minun on olla, kun olen kaiken saanut sormiani napsauttamalla! Minulla on hyvä mies, sisareni vaihtaa miestä muutaman viikon tai kuukauden välein. Mutta hänelle ei kelpaa kukaan "tavallinen", niin kuin minulle. Onko hänen onnettomuutensa minun vikani?
Sisareni ja äitini mielestä olen rikas, ja siksi kylmä ihminen, jos en lainaa heille rahaa ryyppyreissuihin. Minäkö rikas!?! Elän kotihoidontuella! Meillä on talo - ja lainaa kymmeneksi vuodeksi! Joka sentti lasketaan, ja siitä vähästä on säästetty pahan päivän varalle. Minä olen rikas!!! Miksi sitten kuljen reikäisissä rintaliiveissä, ja ehjiä sukkiakin on enää kolme paria...
Mitä minun pitäisi tehdä!?! Jos en taas pyydä anteeksi tämänpäiväistä käyttäytymistäni, minuun ja lapsiin pistetään välit poikki. Enkä koe tehneeni mitään väärää!
Haluaisiko joku sydämellinen aikuinen nainen itselleen "lapsen" ja "lapsenlapsia" ;o)? Minä voisin huolia itselleni "äidin", joka rakastaisi minua erimielisyyksistä huolimatta...
Tänään äitini ilmoitti (kuten useimmiten käy, kun jotakin on sovittu), että ei voikaan pitää sopimuksesta kiinni. Tällä kertaa asia ei ollut äidistä kiinni, ja sanoin ymmärtäväni. Sanoin, että en ole vihainen, mutta harmistunut, kun omat suunnitelmani menivät jälleen uusiksi. Luulin, että puhelu lopetettiin ihan sopuisasti.
Ei mennyt kauaa aikaa, kun sain siskoltani haukkumaviestin. Olin kuulemma pahoittanut äitini mielen. Olin joustamaton ja itsekäs.Ette ehkä pysty ymmärtämään, miten tuo tuntui todella pahalta! Tässä kun on taustalla pitkä historia henkistä alistamista, jota en lyhyesti ja selkeästi kykene teille selittämään =o(...
Kerran äitini ja siskoni pistivät välit poikki minuun, kun jouduin taloudellisiin vaikeuksiin äitini takia. Olin avannut hänelle puhelinliittymän, sillä luottotiedot menettäneenä hän ei sitä itse pystynyt tekemään. Kun äitini ei maksanutkaan laskuja, ulosottaja kävi tietysti minun kimppuuni. Huomautin äidilleni asiasta, ja kerroin olevani pettynyt. Se oli liikaa hänelle! Laskujen perintäänmeno ei tietenkään johtunut millään lailla äidistäni. Minä en vain ymmärtänyt asiaa! Hän laittoi minuun puoleksi vuodeksi välit poikki, koska en myöntänyt olevani väärässä. Tuona aikana sain kirjeen, jossa äitini kertoi katuvansa syntymääni. Sen toki olin kuullut jo lapsena useamman kerran =o(. Kirjeessä myös siskoni, jolle en ollut edes puhunut pitkään aikaan, haukkui minut. Voitteko kuvitella miltä se tuntuu, kun itselle tärkeät ihmiset tekevät noin.
Eikä äitiäni tunnu kiinnostavan myöskään lapsenlapset, joita on kaksi. Kerran hän oli lähtenyt ryyppäämään, kun menimme sovitulle vierailulle. Esikoiseni vähän ihmetteli mummon puuttumista. Nykyään lapset eivät voi mennä hoitoon mummolle, koska mummo hoivaa omaa uutta ihanaa koiranpentuaan.
Siskoni on esikoisen kummi. Äitini painostuksesta otin sisareni kummiksi, sillä tiesin, että häntä ei homma oikeasti kiinnosta. Vaikka siskoni asuu lähellä, hän ei juurikaan huomioi kummilastaan millään lailla. Sekin harmittaa.
Minä haluaisin siskooni lämpimät välit, mutta häntä eivät kiinnosta minun asiani, ja omiaan hän ei halua jakaa. Siskoni on kyllä minun vastakohtani. Hän on "hulivili", ja minä se tylsä ja vastuullinen. Sisareni tölväisi kerran minulle, että hyvähän minun on olla, kun olen kaiken saanut sormiani napsauttamalla! Minulla on hyvä mies, sisareni vaihtaa miestä muutaman viikon tai kuukauden välein. Mutta hänelle ei kelpaa kukaan "tavallinen", niin kuin minulle. Onko hänen onnettomuutensa minun vikani?
Sisareni ja äitini mielestä olen rikas, ja siksi kylmä ihminen, jos en lainaa heille rahaa ryyppyreissuihin. Minäkö rikas!?! Elän kotihoidontuella! Meillä on talo - ja lainaa kymmeneksi vuodeksi! Joka sentti lasketaan, ja siitä vähästä on säästetty pahan päivän varalle. Minä olen rikas!!! Miksi sitten kuljen reikäisissä rintaliiveissä, ja ehjiä sukkiakin on enää kolme paria...
Mitä minun pitäisi tehdä!?! Jos en taas pyydä anteeksi tämänpäiväistä käyttäytymistäni, minuun ja lapsiin pistetään välit poikki. Enkä koe tehneeni mitään väärää!
Haluaisiko joku sydämellinen aikuinen nainen itselleen "lapsen" ja "lapsenlapsia" ;o)? Minä voisin huolia itselleni "äidin", joka rakastaisi minua erimielisyyksistä huolimatta...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ole tyytyväinen että edes ilmoittaa ne sopimusten peruuntumiset. Minä olen eräänkin kerran ollut äitiäni vastassa rautatieasemalla, ja muoria ei vaan näy. Kun olen soittanut ja kysynyt, hän on kertonut, että onkin nyt toisessa kaupungissa, kun päätti mennä sittenkin sinne tai sitten on kotona, koska "alkoi tuntua siltä, että ...".
Nykyisin en enää vaivaudu asemalle vastaan vaan olen kotona ja teen jotain, minkä voin keskeyttää jos äiti pitää lupauksensa ja tulee. Mihinkään akuuttiin tilanteeseen en häntä pyydä esim. lasta hoitamaan, koska en voi luottaa että hän todella tulee. Välimme ovat tällä hetkellä ihan kohtalaisen hyvät, mutta etäiset.
Suosittelen, että otat reilusti etäisyyttä heihin. Jos äitisi katuu sitä että on sinut synnyttänyt, ei sinulla ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan. Älä pyydä heitä kylään, ja jos itse tarjoutuvat tulemaan, ole mahdollisimman etäinen, samoin puhelimessa. Älä kerro mitään omia asioitasi, mitä ei ole ihan pakko kertoa.
Et ansaitse tuollaista kohtelua,pahoitat mielesi joka kerta kun olet näiden kanssa tekemisissä.Erkane pikkuhiljaa elä omaa elämääsi,tiedän että se tuntuu toisaalta pahalta...kun sitä toivois että olisi "hyvät"välit sukulaisiin.Mutta sinähän olet yrittänyt, tehnyt kaikkesi,ja ehkä vähän liikaakin.Lopeta se miellyttäminen,ja pdä "tietty" etäisyys!
Luin kirjoituksesi ja mietin, miksi ihmisluonne on sellainen, että vielä monien pettymystenkin jälkeen haluaisi uskoa ja toivoa siihen, että ihminen, varsinkin läheinen, vielä jonakin päivänä on se lämmin ja läheinen ihminen, jollaista me kaikki tarvitsisimme elämäämme.
On hyvä, ettei anna periksi liian helposti, mutta jossain vaiheessa on hyvä lopettaa turha yrittäminen, jo oman hyvinvointinsakin vuoksi. Minusta tuntuu, että joudut olemaan "kynnysmattona" vuodesta toiseen, sillä tuskimpa äitisi tai sisaresi ainakaan parempaan suuntaan muuttuvat, jos olet kokenut heidän taholtaan vain pettymyksiä ja syyllistämisiä. Se on henkisesti todella raskasta.
Minun neuvoni on, että keskittyisit vain omaan perheeseesi.Elämäsi tulee olemaan tasapainoisempaa ja rauhallisempaa ilman äitiäsi tai siskoasi. Jos mietit järjellä etkä tunteella, niin oivallat sen kyllä itsekkin. Surullista, mutta totta.
Voihan olla, että äitisi ja siskosi kokevat, että yrität mielistellä heitä, ja kohtelevat sinua siksi niin huonosti.
Ota etäisyyttä, ja katso, muuttuko heidän suhtautumisensa sinua kohtaan, ja jos ei muutu, ota lisää etäisyyttä.
Jos olet puoli vuotta tapaamatta heitä ja pitämättä mitään yhteyttä, lukuunottamatta ehkä jotain joulukortin lähettämistä tms. ja sen jälkeen vielä kiusaavat, laita välit vähäksi aikaa kokonaan poikki.
Olen 19-vuotias tyttö.
Minulta löytyy nuorempaa ja vanhempaa sisarusta, asuvat vielä kotona. Olen ainoa katraastamme joka muutti pois. Olen aina ollut äidilleni "ongelma" eikä minusta ole kuulemma koskaan ollut mitään iloa hänelle ja hän katuu syntymääni myös. Osan sisaruksistanikin hän on kääntänyt minua vastaan. Kuulin jatkuvasti siitä kuinka olen lihava, saamaton, epäluotettava ja yhteistyökyvytön. Kerran kerroin naapurin tädille jota pidin luotettavana jostakin tapauksesta mitä kotona oli sattunut. Hän kertoi äidille joka sitten vastaisuudessa hakkasi minut hiljaiseksi.
Muistan tasan kerran äitini sanoneen minusta jotain positiivista, hän sanoi setäni kuullen (he keskustelivat piirtämisestä) että minä olen meidän talon paras piirtäjä. Eikä tuotakaan ollut tarkoitettu minun korviini.
En muista koskaan halanneeni äitiäni, en ole myöskään valokuva-albumeista (joita meillä on paljon) löytänyt yhtään kuvaa jossa minä olisin hänen sylissään, edes vauvana. Se tuntuu pahalta.
Jätin väliin oman lakkiaistilaisuuteni koulussa, perheeni ei halunnut tulla katsomaan. Vaikka poikaystäväni ihana äitipuoli tarjoutui tulemaan antamaan minulle ruusun, en halunnut mennä. Olisin vain alkanut itkeä kun kaikki muut halaavat perheitään ja saavat onnitteluja.
Tapasin ihanan pojan lukiossa, ja hän ihmetteli miksi aina "kaaduin pyöräillessä" tai "kompastuin portaikossa", ja aina minuun ilmestyi uusia mustelmia. Hän laski myös 1 1 kun en syönyt mitään oikeaa ruokaa, elin kekseillä ja karkella jotka tavallisesti oksensin.
Hän puolipakotti minut muuttamaan kotoa, vuokrasimme pienen kämpän. Nyt olemme kihloissa ja meille on tulossa vauva. Käyn katsomassa isääni joka on ainoa perheestäni jonka kanssa tulen jotenkin toimeen kerran kuussa. Kukaan kotona ei ole mitenkään noteerannut että olen kihloissa, joulukortin kuitenkin sentään laittavat.
Vauvallemme ei tule kuin yhdet isovanhemmat, en uskalla viedä lastani hoitoon kotiini, pelkään että hänkin saa syömishäiriön tai hakkaamisia.
Jaksan edelleen uskoa että vielä joskus tulen toimeen perheeni kanssa, vaikka tuntuu pahalta kun mieheni sukulaiset soittelevat hänelle silloin tällöin, eikä minulla ole perhettä ollenkaan.
Perustan oman. Minä, mies ja lapsi, koirakin on jo. Kyllä tämä tästä. Ainakin itse tiedän, mitä lapselleni EN tee.
Jos minullekin löytyisi jostain sydämellinen vanha pariskunta "adoptoimaan" minut ja saamaan "lapsenlapsia", olisin erittäin onnellinen.