Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa..
Mullainathan ja Sharif osoittavat lukuisin esimerkein, että ihmiset eivät ensin ole "heikompaa ainesta" ja siksi tule köyhiksi, vaan he tulevat ensin köyhiksi, ja alkavat sen seurauksena käyttäytyä kuin "heikompi aines." Toisin sanoen, jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun.
Jos ei ole koskaan ollut oikeasti köyhä, ei voi tietää millaista se on. Millaista on joutua harkitsemaan jokaista puhelinsoittoa, ettei saldoraja tule täyteen? Millaista on suunnitella jokainen bussimatka ja jokainen yksittäinen ruokaostos, jotta rahat riittäisivät kuun loppuun? Millaista on elää elämää, jossa lohjennut hammas tai pesukoneen hajoaminen tietää takuuvarmaa taloudellista katastrofia? Köyhän elämä on jatkuvaa laskemista ja laskelmointia; jos jätän tämän tekemättä, ehkä rahat riittävät muihin elämän välttämättömyyksiin.
Mullainathan ja Sharif osoittavat, että nämä köyhyyteen liittyvät huolet ovat kuin loinen, joka kaappaa käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Kun huolet täyttävät mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee. Näin köyhistä tulee eräänlaisia putkiaivoja. Heidän ajatuksensa ja energiansa kiertyvät niin tiiviille kerälle rahanpuutteen ja sen mukanaan tuomien ongelmien ympärille, ettei aivopoweria riitä muihin tehtäviin.
Teoksessa esitetään lukuisin esimerkein, miten köyhyys loisii ihmismielessä, mutta nostan tähän vain yhden. Siinä tutkijat haastattelivat intialaisia sokeriruokoviljelijöitä ja pyysivät heitä osallistumaan älykkyysosamäärää mittaavaan testiin ennen ja jälkeen sadon myymisen. Jujuna oli, että kuukausi ennen sadon korjaamista viljelijät ovat köyhiä ja heidän mielensä on täynnä taloudellisia huolenaiheita. Sadon myymisen jälkeen he ovat rahoissaan ja taloudelliset huolet hellittävät. ÄO-testien tulokset kertovat paljon siitä, miten köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Ennen sadon valmistumista ihmiset pärjäsivät testissä huonosti. Sadon myymisen jälkeen samat ihmiset kohensivat pisteitään huomattavasti. ÄO:n romahdus ennen satoa verrattuna sadon jälkeiseen tilanteeseen oli samaa luokkaa kuin mitä nähdään valvotun yön jälkeen.
"Tilanne on sama kuin istuisit tietokoneen ääressä ja ihmettelisit, miksi se on niin hidas", sanoo Mullainathan. "Sitten tajuat, että tietokone tekee raskaita päivityksiä, ja siksi se ei jaksa pyörittää käyttämääsi ohjelmaa."
Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi.
Mullainathan ja Sharif kirjoittavat, että köyhien ja rikkaiden ero liittyy nimenomaisesti tähän laajakaistaan. Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi.
Köyhyyden ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan siinä, miten suuren osan aivokapasiteetista köyhyyden loinen kaappaa itselleen, vaan mitä kaikkea se työntää ulos. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky itsehillintään heikkenee. He eivät kykene keskittymään, ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi.
Näin köyhyys alkaa näyttää kohtalolta. Köyhyyden aivomato heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat köyhiä suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.
Niiden puuttuessa ihmiset sortuvat nopeisiin ja impulsiivisiin ratkaisuihin, jotka usein vain syventävät heidän ongelmiaan. Moni sotkee siinä tuoksinassa elämänsä niin pahaan solmuun, ettei sitä avaa enää kuin korkeintaan Jeesus.
Mullainathanin ja Sharifin teos on todella tärkeä keskustelunavaus aikana, jolloin köyhiä syyllistetään estoitta omasta ahdingostaan. Samalla se herättää joitakin piinaavia kysymyksiä siitä, miksi me emme onnistu nostamaan köyhiä ahdingostaan.
Jos köyhät nimittäin ovat yhtä kyvykkäitä kuin hyvätuloisetkin, millaista inhimillisen pääoman, resurssien ja lahjojen tuhlaamista on, että heidät jätetään selviämään päivästä päivään yksinään, eivätkä he voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.
Vai onko todellakin jonkun intresseissä pitää heidät siellä jossakin, poissa silmistä, ja poissa parempien ihmisten juhlista?
http://www.hs.fi/tiede/a1379382081489?jako=02392522617a6a3147b3a63a4a52ffdf&ref=fb-share
Mullainathan ja Sharif osoittavat lukuisin esimerkein, että ihmiset eivät ensin ole "heikompaa ainesta" ja siksi tule köyhiksi, vaan he tulevat ensin köyhiksi, ja alkavat sen seurauksena käyttäytyä kuin "heikompi aines." Toisin sanoen, jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun.
Jos ei ole koskaan ollut oikeasti köyhä, ei voi tietää millaista se on. Millaista on joutua harkitsemaan jokaista puhelinsoittoa, ettei saldoraja tule täyteen? Millaista on suunnitella jokainen bussimatka ja jokainen yksittäinen ruokaostos, jotta rahat riittäisivät kuun loppuun? Millaista on elää elämää, jossa lohjennut hammas tai pesukoneen hajoaminen tietää takuuvarmaa taloudellista katastrofia? Köyhän elämä on jatkuvaa laskemista ja laskelmointia; jos jätän tämän tekemättä, ehkä rahat riittävät muihin elämän välttämättömyyksiin.
Mullainathan ja Sharif osoittavat, että nämä köyhyyteen liittyvät huolet ovat kuin loinen, joka kaappaa käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Kun huolet täyttävät mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee. Näin köyhistä tulee eräänlaisia putkiaivoja. Heidän ajatuksensa ja energiansa kiertyvät niin tiiviille kerälle rahanpuutteen ja sen mukanaan tuomien ongelmien ympärille, ettei aivopoweria riitä muihin tehtäviin.
Teoksessa esitetään lukuisin esimerkein, miten köyhyys loisii ihmismielessä, mutta nostan tähän vain yhden. Siinä tutkijat haastattelivat intialaisia sokeriruokoviljelijöitä ja pyysivät heitä osallistumaan älykkyysosamäärää mittaavaan testiin ennen ja jälkeen sadon myymisen. Jujuna oli, että kuukausi ennen sadon korjaamista viljelijät ovat köyhiä ja heidän mielensä on täynnä taloudellisia huolenaiheita. Sadon myymisen jälkeen he ovat rahoissaan ja taloudelliset huolet hellittävät. ÄO-testien tulokset kertovat paljon siitä, miten köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Ennen sadon valmistumista ihmiset pärjäsivät testissä huonosti. Sadon myymisen jälkeen samat ihmiset kohensivat pisteitään huomattavasti. ÄO:n romahdus ennen satoa verrattuna sadon jälkeiseen tilanteeseen oli samaa luokkaa kuin mitä nähdään valvotun yön jälkeen.
"Tilanne on sama kuin istuisit tietokoneen ääressä ja ihmettelisit, miksi se on niin hidas", sanoo Mullainathan. "Sitten tajuat, että tietokone tekee raskaita päivityksiä, ja siksi se ei jaksa pyörittää käyttämääsi ohjelmaa."
Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi.
Mullainathan ja Sharif kirjoittavat, että köyhien ja rikkaiden ero liittyy nimenomaisesti tähän laajakaistaan. Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi.
Köyhyyden ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan siinä, miten suuren osan aivokapasiteetista köyhyyden loinen kaappaa itselleen, vaan mitä kaikkea se työntää ulos. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky itsehillintään heikkenee. He eivät kykene keskittymään, ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi.
Näin köyhyys alkaa näyttää kohtalolta. Köyhyyden aivomato heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat köyhiä suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.
Niiden puuttuessa ihmiset sortuvat nopeisiin ja impulsiivisiin ratkaisuihin, jotka usein vain syventävät heidän ongelmiaan. Moni sotkee siinä tuoksinassa elämänsä niin pahaan solmuun, ettei sitä avaa enää kuin korkeintaan Jeesus.
Mullainathanin ja Sharifin teos on todella tärkeä keskustelunavaus aikana, jolloin köyhiä syyllistetään estoitta omasta ahdingostaan. Samalla se herättää joitakin piinaavia kysymyksiä siitä, miksi me emme onnistu nostamaan köyhiä ahdingostaan.
Jos köyhät nimittäin ovat yhtä kyvykkäitä kuin hyvätuloisetkin, millaista inhimillisen pääoman, resurssien ja lahjojen tuhlaamista on, että heidät jätetään selviämään päivästä päivään yksinään, eivätkä he voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.
Vai onko todellakin jonkun intresseissä pitää heidät siellä jossakin, poissa silmistä, ja poissa parempien ihmisten juhlista?
http://www.hs.fi/tiede/a1379382081489?jako=02392522617a6a3147b3a63a4a52ffdf&ref=fb-share
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luin lehdistä tuota juttua mielenkiinnolla.
Toisaalta huvittaa, toisaalta ärsyttää.
Suomessa kun uutiskynnys ylitetään vasta kun itsestään selvyyksistäkin on tehty jonkinlainen tynkätutkimus.
Jos sitä ei ole, se itsestään selvyyskään ei pidä paikkaansa.
Jos taas tutkimustulos ei miellytä sen hetken valtaapitäviä, se painetaan villaisella. Ja tämähän on yksi niitä uutisia, jotka eivät todella miellytä kaikkia.