Ajattelin tehdä ketjun henkilöille jotka kokevat että heillä on selkeitä syitä masennuksen puhkeamiseen tässä elämäntilanteessa. Jokainen voisi purkaa tänne vapaasti, mitkä asiat masentavat. Ehkä löydämme uusia näkökulmia jokaisen tilanteeseen, mitkä voisivat auttaa... Loppuun voisi myös sitten ajatella, onko mitään positiivista sanottavaa.
Itsellä masentaa
- Kaksi erästä kroonista vaivaa ja yksi sairaus joka nyt alkanut vaivata
- Tulossa olevat kaksi leikkausta (toinen isompi ja toinen pienempi)
- Päivittäinen kuumeinen ja sairas olo
- Olen menossa työhaastatteluun ja pelko siitä etten jaksa tulevassa työssä (haluan kuitenkin käydä töissä, koska olen tekevä ihminen ja nyt ollut 4kk työttömänä ja työ tekisi muuten hyvää)
- Taannoinen keskenmeno
- Taannoiset lapsettomuushoidot, jotka nyt ovat katkolla sairauksieni vuoksi.
- Tunne siitä ettei mitkään asiat etene sairauksieni vuoksi
- Olen täyttämässä 25 vuotta ja en kykene juhlimaan millään tavalla oloni vuoksi.
- Eräs henkilö kenen kanssa olen jutellut sairauksistani ja työllistymisestäni tyrmää kaikki opiskelu ja työsuunnitelmani ja häneltä löytyy aina parempia. Hän ei myöskään usko, että oloni on niin väsynyt kuin kerron sairauksieni vuoksi.
Jos tästä elämäntilanteesta jotain positiivista haluaa hakea, niin...
- Kuitenkin työhaastattelu tulossa ja aika 96% varmasti olen työllistymässä nyt syksyllä
- Olen pystynyt maksamaan lainani melkeen kokonaan ja kohta lähtee loput jos pääsen töihin
- Asunnon ostaminen miehen kanssa on ehkä ihan ajankohtaista lähivuosina
- On yksi harrastus josta saa jaksamista
Itsellä masentaa
- Kaksi erästä kroonista vaivaa ja yksi sairaus joka nyt alkanut vaivata
- Tulossa olevat kaksi leikkausta (toinen isompi ja toinen pienempi)
- Päivittäinen kuumeinen ja sairas olo
- Olen menossa työhaastatteluun ja pelko siitä etten jaksa tulevassa työssä (haluan kuitenkin käydä töissä, koska olen tekevä ihminen ja nyt ollut 4kk työttömänä ja työ tekisi muuten hyvää)
- Taannoinen keskenmeno
- Taannoiset lapsettomuushoidot, jotka nyt ovat katkolla sairauksieni vuoksi.
- Tunne siitä ettei mitkään asiat etene sairauksieni vuoksi
- Olen täyttämässä 25 vuotta ja en kykene juhlimaan millään tavalla oloni vuoksi.
- Eräs henkilö kenen kanssa olen jutellut sairauksistani ja työllistymisestäni tyrmää kaikki opiskelu ja työsuunnitelmani ja häneltä löytyy aina parempia. Hän ei myöskään usko, että oloni on niin väsynyt kuin kerron sairauksieni vuoksi.
Jos tästä elämäntilanteesta jotain positiivista haluaa hakea, niin...
- Kuitenkin työhaastattelu tulossa ja aika 96% varmasti olen työllistymässä nyt syksyllä
- Olen pystynyt maksamaan lainani melkeen kokonaan ja kohta lähtee loput jos pääsen töihin
- Asunnon ostaminen miehen kanssa on ehkä ihan ajankohtaista lähivuosina
- On yksi harrastus josta saa jaksamista
Vastaukset 31
Vanhimmat
- Epilepsia
- muisti ja keskittymiskyky hävinnyt
- järki on lähdössä päästä
- diabetes
- lisää vastuuta tulossa elämään
- jatkuva väsymys, huimaus, pahaolo
- olen pilannut elämäni tekemällä vääriä päätöksiä
- kiinnostus ja välittäminen on hävinnyt kaikkeen.
En hae huomiota, olen elämäni aikana sitä aivan riittävästi saanut 30-v ikään mennessä.
Minusta tuntuu että jokainen ihminen tietää lopulta milloin oma tarina päättyy. Ehkä kuoleman hetkellä tajuaa jotain uutta, en tiedä... Kun toi perhe on poissa niin kokeilen lähteekö taju hirttäytymällä ja lopulta kuristumalla kuoleminen. Oon niin vitun kyllästynyt kaikkeen. Mutta itsehän olen elämäni pilannut ja siitä pitää maksaa. Saanpahan tietää onko tämä maailma loppuen lopuksi edes totta.
Älkää kirjottako ainakaan mitään tsemppaus tai Jumala viestejä. Oon kyllästynyt kaikkeen.
Mulla myös päivittäin väsyttää, huimaa, oksettaa, väliin kävelykin vaikeaa... Huimaus kaikista pelottavinta. Mutta helpottaa tieto, kun tiedän mistä ne johtuu. Istun hetkeksi alas ja rauhoittelen, että ei sulta taju lähde vaikka onkin paha olla. Onhan näiden olojen kanssa painittu jo vuosi ja eipä ole kertaakaan filmi katkennut, vaikka sitä olen pelännyt että niin käy jossain julkisella paikalla ja ihmiset soittaa ambulanssin. Raitis ulkoilma loppujen lopuksi auttaa. Minun sairaudet ei ole sellaisia, että niitä voisi lääkitä. Täytyy vain odottaa leikkauksia ja toivoa parasta. Tulee mieleen kun sulla kuitenkin on epilepsia ja diabetes että ovatkohan minkälaisella hoidolla/lääkityksellä, vai johtuuko tuo olosi jostain muusta...
Sulla on kuitenkin perhe. Tarkoitus ei ole herättää syyllisyyttä, mutta ajattele heitä. Itse en kykenisi sitä miehelleni tekemään, että nyt tappaisin itseni (no, rehellisesti sanottuna en itsellenikään..)
Jokainen ihminen päättää lopulta itse, mutta toivoisin että olisi vielä joku keino selvittää sinun asiat... Saada fyysiset sairaudet tasapainoon ja sitä kautta henkinen jaksaminen.
Täydelliset vajiksen oireet..Kaikki menee yks yhteen varisnkin
se lapsettomuus oli se eka mikä herätti.Jos olet niitä jotka uskoo
lääkäreitä niin usko.
Itse käytin 16 duusaa menetin perheeni mut sain ainakin
mahdollisuuden taas normaali elämään.
Lääkärit on kaikista ihmisistä mölömpiä.
kilpirauhasen vajaatoiminta.
Ei ole kilpirauhasen kanssa mitään tekemistä. Olen lääkäreissä juossut enemmän kuin yhteiskunta sallii. Pikemminkin aivojen vajaa toiminta. Näin se vaan on että epilepsia ja ahdistuneisuushäiriö vie mennessään. Tähän kun lisää diabeteksen tuomat ongelmat niin...kiitos vaan.
Jännää kun tunteet hävinnyt. Maailma tuntuu vieraalta paikalta. Ihmiset ja niiden puheet alkanut vaan vituttaa ja ahdistaa. Psykologille sanoin etten jaksa enää jutella kun ei ole mitään kerrottavaa. Psykiatri suositteli jo osastolle jäämistä, mutta sanoin että tulen hulluksi siellä.
Mutta, ei puhuta minusta. Jakakaa muut lukijat ajatuksianne mikä teitä masentaa niin kuin ketjun aloittaja toivoi.
mullekin on ehdotettu sairaalaa mut sielä on aika niin pitkää että no thanks!
-pelkään että pää sekoaa
-lääkkeet ei mulla auta masennukseen
-elämässä tehdyt väärät valinnat:(
Totuus paljastuu....
kumpiko diabetes sinulla on 1 tai 2?
kakkosen parantaa ruokavalio ...sen varmaan tiesitkin
"Pikemminkin aivojen vajaa toiminta" eipä saisi nauraa mutta on sinulla ainakin
huumori tallella
2 tyypin ja ruokavalio sekä säännöllinen syöminen auttaa. Oot oikeassa. Usein tulee vaan yhtäkkisiä verensokerilaskuja ja alkaa voimat loppua kokonaan.
"Pikemminkin aivojen vajaa toiminta" ei ollut tarkoituksellinen vitsi vaan totuus. Epilepsia on vienyt muistin, ajatuksen juoksun ja ymmärtämisen. Kohta oon oikeasti aivokuollut.
Ei mitään, en mä suutu. Metformiinit jätin pois koska niillä oli mielestäni voimakas verensokeria laskeva vaikutus. Jostain syystä laskivat kokoajan jyrkästi. Pahemmin siis kuin nykyään.
OK tack!!
Masentuminen on "muotisairaus"...Normaaleja elämän vastoinkäymisistä "masennutaan" ja käydään itkemässä lääkärissä ja saadaan lääkkeitä ja ainoo muutos on lihominen ja taas on yksi "syy" masentua lisää.
Jos sota-aikana ja sodan jälkeisenä aikana,kun rakennettiin yhteiskuntaa olisi ollut ihmiset tämmösiä vässyköitä ja heikkoja, niin ei olisi ilmaisia lääkäreitä ja lääkkeitä.Ei kaupungin asuntoja ja sairaseläkkeitä näille vitun yhteiskunnan loisille.TE OOTTE HEIKKOJA!!!!!!
Kyllä normaali masennus alkaa kun alkaa elää hälläväli-tyyliä. Syö epäterveellisesti, alkaa lihomaan ja kunto heikkenee. Laiminlyö liikunnan. Pettää kumppaniaan, bilettää. Hylkää Luojansa. Ei lepää ja nuku riittävästi...päästää kyynisyyden valloille.
Totta. Olen heikko. Tunnen jatkuvan piikin lihassani ja ahdistuksen sydämessäni.
Ensin aamulla kun herään, sitten päivällä kun teutaroin toimettomana, taas illalla kun on yksi päivä takana ja uusi edessä..ja vielä yöllä kun suljen silmäni maailmalta ja koitan epätoivoisesti nukahtaa. Sama kierre taas seuraavana päivänä.
En tiedä kauanko jaksan tätä vielä..
Heikko olenkin ja yhteiskunnalle pelkkä rasite. Siksi lopetankin tämän tarinani tähän. Katsotaan mitä tapahtuu kun hirttäydyn leuanvetotankoon. Mikään ei tunnu enää miltään ja tunteet kaikkeen hävinneet. En tarvitse enää tsemppailuja ne ei auta enää vittuakaan.
onpa ajattelematonta täällä vähätellä masennusta, mutta ne luciferin voimat vai mitkä jyllää... älkää nyt siksi lannistuko
Taas..Sulla oli jo se kuvakin Aijaa.comissa siitä koiran talutushihnasta.
Et sää tuu rakas Kylmis ikinä tappaamaan itteäs..Oot tehnyt itsemurhaa jo
Öö..Kuinka kauan joku 11 vuotta tällä hetkellä =)
Ajattelin kirjotella tänne, kun itse olen sairastanut masennusta jo 10vuotta ainakin jos ei jo pidempääkin. Eli mulla se ei ole mikään trendi tai sellanen, kun en seuraa mitään trendejä muutenkaan vaan elän omaa elämääni. Nyt diagnoosini muutettiin vaikeaksi masennukseksi. Tänään viimeksi kerroin omalle hoitsulle itsemurha-aikeeni ja mulla on taas takana 2 viikon jakso suljetulla osastolla. Juurikin näiden itsemurha-aikeiden vuoksi. Selitin tänää omalle hoitajalleni tekotavat jne. Tänne kun niitä ei voi laittaa, viestit poistetaan.
Kyllä osa teistä on oikeassa, että itse aiheutettu väärillä valinnoilla ja omalla elämäntyylillään ja no osittain sit taas kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Entäpä jos elämässä menettää aivan kaiken eikä ole mitään syytä jatkaa? Työ, parisuhde, kaverit, ystävät, omat sukulaiset ja vanhemmat ei välitä eli aina yksin, kun muut pitää hauskaa. Tänää juttelimme, että ei mulla kaikki ole mennyt pieleen, onhan mulla asunto, jonka kuulemma hoidin hienosti ja se on hieno ja hyvä asunto, hyvä etten nauranu päin naamaa... Siinähän sitten ihmettelevät, kun mä katoan lopullisesti tästä paskasta ja nauran, mua ei kuolema pelota, se on helpotus.
Minä olen menettänyt mummon ja äidin. Isä ei ole koskaan välittänyt olemassaolostani. Ystäviä ei ole ollut sitten lapsuuden ja nuoruuden jälkeen, vain hyvän päivän tuttuja. Miehet on pettäneet. Sain kroonisia kiusaajia elämääni. Työttömyyttä on ollut, tuilla elämistä ja harvakseltaan töitä.
Kumma kyllä minä vaan vahvistun. Älysin sen, että jos kukaan muu ei ole minun kanssani, niin minä olen itseni kanssa. Hoidan itseäni hyvin. Ajan eläinten ja alistettujen asemaa. Ei tässä maailmassa kukaan oikeestaan välitä kuin oma äiti ehkä ja omat lapset äidistä tai huoltajastaan.
Mulle on todettu vakava masennus ja hankalin asia on ollut MYÖNTÄÄ ittelleen että nyt asiat ei ole ihan kunnossa. Mitä ihmettä pitää tehä ku elämä mennyt sellaseen kaaokseen että joka aamu kun herää oon niin vihainen siitä että on taas uus päivä eikä mikään muutu?? Että toivoo et keho olisi jotenki sammuttanut itteään ja ei olisi ikinä heränny uuteen päivään?
Se että ainoat tunteet mitkä on, on viha ja katkeruus. Heitä sekaan vähän epätoivoa,pelkoa, "miksi minulle kävi näin?" ajatuksia niin siinä mun arki. Mä teen väkisin asioita mitkä pelottaa mua koska silloin tunnen edes jotain. Tää tyhjyys ja ontto olo on sietämätöntä. Mä haluan vaan mun elämän takaisin.
Olen hukannut itseni. Enkä edes tiedä mistä suunnasta pitää alkaa etsii.
Osastohoito? Kokeiltu. Lääket? Juu on vaikka muille jakaa. Ihmisä jotka välittää? on. On työ, koti, kavereita, harrastuksia, lemmikki, fyysinen terveys. Olen 25 vuotias nainen ja minulla on kaikki mitä pitäisi ( paitsi parisuhdetta ) olla, mutta kuitenki olo on mikä on. Ei ole reilua mun mielestä.
Haisee ihan kilpirauhasen vajikselta.
Anyway..Ei muo muu masenna kun se että isommat
hakkaa muo enkä voi sille mitään, ja jos joskus voinkin
niin sitten sillä ei ole enää väliä.. Menetettyä aikaa ei pysty
antamaan kukaan takaisin mutta se on niin helppo viedä.
En jaksa edes selittää, koko elämä vain on niin käsittämättömän perseestä. Ei minulle riitä syyksi elää että on vanhemmat ja jotain idiootti kavereita. Ei paljon lohduta kun ei ole tyttöystävää eikä tule olemaankaan. Tekisin itsemurhan jos uskaltaisin.
Täytyy vielä sanoa että oikeasti ihmisen elo on vain merkityksetöntä ajan tappamista kuolemaa odotellessa. Samoja asioita vuodesta toiseen. Syöt, juot, käyt vessassa, käyt töissä (jos sinulla sellaisia sattuu olemaan), käyt kaupassa, hoidat kotia, käyt kavereiden kanssa ryyppäämässä, ym ym ym...
Joillekkin ihmisille ei vain tapahdu juuri mitään iloisia asioita josta saisi syyn jaksaa jatkaa elämäänsä eteenpäin. Helvetillistä kidutusta se on kärsiä vuosia jatkuvasta ahdistuksesta, pelkotiloista, paniikkihäiriöstä, väsymyksestä ja masennuksesta. Kyllä siinä on hermot pahasti koetuksella ja alkaa toisetkin ihmiset ärsyttämään eikä jaksaisi olla tekemisissä oikein kenenkään kanssa.
Pointtini olikin se että mitä ikinä sitten teetkin niin kaikki on loppujen lopuksi turhaa. Tämän tajusin jo vuosia sitten. Silti olen yhä elossa ihan vain oman pelkuruuteni takia ja ehkä sen takia etten halua tuottaa vanhemmilleni tuskaa tappamalla itseäni. Luultavasti kuitenkin tuotan heille eläessänikin tuskaa valittamalla siitä kuinka kurjaa elämä on.
Masentaa että masennuslääkkeet ovat mitä ovat ja voivat lisätä muiden sairauksien syntyä. Masennuksen hyvästä hoidosta voit saada diabeteksen. Elämä on p:tä täynnä.
Masentavia tekijöitä elämässäni:
- yksinäisyys:minulla ei ole ystäviä tällä paikkakunnalla ja ylipäätäänkin niitä on vain muutama joita näen pari kertaa vuodessa
- unettomuus: ahdistuneisuus vie yöunet
- työni on henkisesti raskasta ja työkaverit eivät ole samalla aaltopituudella
- elämälläni ei ole muuta tarkoitusta kuin käydä töissä
- perheeni ei ole kiinnostunut elämästäni
Masentaa:
- yksinäisyys, olen 28 nainen, eikä minulla ole koskaan ollut poikaystävää, ystävillä parisuhteet ja lapsia syntyy siellä ja täällä, joka lisää ulkopuolisuuden tunnetta, suurimmaksi osaksi istun kotona
- ulkonäkö, en pidä siitä miltä näytän, eikä ulkonäölle valitettavasti voi tehdä mitään
- keskittymiskyvyn häiriöt ja muisti on huonontunut, joka lisää ahdistusta siitä miten tulen selviämään töistä/opiskelusta
- lainat aiheuttavat ahdistusta
- sosiaalisten tilanteiden pelko
- terveysongelmat, ja energianpuute, olen uupunut jatkuvasti
- huoli tulevaisuudesta, ahdistaa ja pelottaa
-turtuminen kaikkeen
Kukaan tuttuni (perhettä lukuunottamatta) ei välttämättä osaisi yhdistää edellä mainittuja asioita minuun, sillä muiden edessä esiinnyn iloisena ja hyväntuulisena, ja olen kiinni näennäisesti tavallisessa elämässä, eli opinnoissa ja työelämässä. Kukaan ei tiedä, että tosiasiassa olen aivan rikki ja jokainen päivä tuntuu lähinnä taistelulta
-PAINEET MENESTYÄ ELÄMÄSSÄ, SAADA PALJON TEHDYKSI ENNEN TIETTYÄ IKÄÄ. >SUKULAISET PITÄÄ LUUSERINA
-EI TYÖPAIKKAA
-EI OMA ASUNTO
-EPÄSOSIAALINEN
Masentaa:
- yksinäisyys, olen 28 nainen, eikä minulla ole koskaan ollut poikaystävää, ystävillä parisuhteet ja lapsia syntyy siellä ja täällä, joka lisää ulkopuolisuuden tunnetta, suurimmaksi osaksi istun kotona
- ulkonäkö, en pidä siitä miltä näytän, eikä ulkonäölle valitettavasti voi tehdä mitään
- keskittymiskyvyn häiriöt ja muisti on huonontunut, joka lisää ahdistusta siitä miten tulen selviämään töistä/opiskelusta
- lainat aiheuttavat ahdistusta
- sosiaalisten tilanteiden pelko
- terveysongelmat, ja energianpuute, olen uupunut jatkuvasti
- huoli tulevaisuudesta, ahdistaa ja pelottaa
-turtuminen kaikkeen
Kukaan tuttuni (perhettä lukuunottamatta) ei välttämättä osaisi yhdistää edellä mainittuja asioita minuun, sillä muiden edessä esiinnyn iloisena ja hyväntuulisena, ja olen kiinni näennäisesti tavallisessa elämässä, eli opinnoissa ja työelämässä. Kukaan ei tiedä, että tosiasiassa olen aivan rikki ja jokainen päivä tuntuu lähinnä taistelulta
(Miksi ei ikinä tälläisiä naisia tule kohdalle. Tiiä vaikka oltais perfect match. En ole mikään mister ehdokas mut olen hyvin toimeen tuleva mies elikkä tulot on noin 3000€ kk.)
Rehellisesti sanottuna en oikeen tiedä miksi olen masentunut. Tiedän että yllättävä ero laukaisi masennuksen mutta en tiedä miksi en tahdo päästävtästä eroon vaikka nyt asiat on periaatteessa ihan hyvin.
Tuntuu naurettavalta ja säälittävältä valittaa näin 15-vuotiaana, pian 16-vuotiaana olevansa masentunut, vaikka on saanut kuitenkin elää hyvissä kotioloissa, perhe on kasassa, ei ole ollut erityisen traumaperäisiä tapahtumia menneisyydessä, kavereita on ollut ja muuta mukavaa.
Mutta asioita mitkä masentaa:
- koin ala-asteella kiusaamista, en osannut puolustautua ja se romautti itsetuntoni
- eräs henkilö valehteli 4:n vuoden ajan olevansa paras ystäväni, mutta sinä aikana hän löi minua, valehteli mulle, varasteli tavaroitani, puhui paskaa ja kertoi salaisuuksiani eteenpäin
- olin liian sinisilmäinen, ja annoin ihmisten tehdä ala-asteajoistani niin tuskallisia, että niiden jäljet ei oo vieläkää parantuneet
- olen hoitanut kouluni huonosti ja arvosanani ovat pudonneet
- vuonna 2012 syksyllä sytytin helvetin liekkeihin, kun aloin laihduttamaan sairaalla tavalla, aloitin kaloreiden laskemisen, vierailin pro Ana sivuilla ja muuta sairasta. Olin tuolloin jo valmiiksi alipainoinen, mutta jokin vinksahti päässäni. En ole tuon jälkeen pystynyt enää suhtautumaan ruokaan normaalisti
- syömisvammailuni aikana aloin vihata ja syytellä itseäni joka asiasta, ja päädyin viiltelemään 2013 puolivälissä
- samoina aikoina kun aloitin viiltelemään, mielenterveyteen heikkeni ja aistiharhat alkoivat vainota. Kaverini kutsuu tästä syystä mua hulluksi.
- ajattelen itsemurhaa, toivon joutuvani onnettomuuteen, mikään ei tunnu menevän oikein ja pienenkin asian tekeminen vaatii ponnisteluja.
- olen alkanut pelätä ihmisiä, inhosin ennestään jo läheisyyttä, mutta nyt koen suurta ahdistusta ihmisten lähellä olosta. Olen joutunut aamuisin tekeytymään kipeäksi, koska en ole ahdistukselta pystynyt menemään kouluun ja äitini ei ota ahdistustani tosissaan.
- en tunne kuuluvani tänne, en tunnu olevani oikeutettu elämään, en tiedä miksi. Kuolema houkuttaa, mutta on vielä muutama asia jotka pitävät mua täällä
Asioita jotka pitävät mua täällä:
- musiikki, kuulostaa kliseiseltä sanoa, mutta musiikki on tähän päivään asti ollut suurin tekijä, joka on pitänyt mut elossa
- perhe ja läheiset, en voisi kuvitella, että aiheuttaisin vanhemmilleni sen tuskan ja surun kun tappaisin itseni
- manga, oikeasti, keräilen mangapokkareita ja se tuo sisältöä elämääni ja tekemistä päiviin, jotka vietän yksin huoneessani
Näillä purkautumisilla tähän päivään, voimia kaikille!
Masennus on usein perinnöllistä, joillain on taipumusta synkkämielisyyteen.
Koulussa kiusattiin, olin yksinäinen koko kouluaikani ja se vaikutti itsetuntooni, joka
sai pysyviä arpia.
Stressaava työ, joka kuormittaa epätasaisesti, välillä joutuu rehkimään uuvuksiin, välillä on paljonkin vapaata.
Olen pienyrittäjä, kesken sesongin ei voi relata.
Työni on myös yksinäistä, kaipaan sosiaalisia kontakteja.
Olen myös aika erikoinen ihminen, joka ei helposti ystävysty ihmisten kanssa, vaikka haluaisi.
11v työhistoria vieraan palveluksessa toi yhden ystävän työkavereista, kouluajoilta ei jäänyt yhtään kaveria.
Harrastukseni ja mielenkiinnon kohteeni ovat sen verran valtavirrasta poikkeavia, ettei kontakteja pikkupaikalla loydy sitäkään kautta.
Useampi lapsistani on sairas, kovin pala aikuisiän kolhuista tähän saakka.
Masennuksen kuoppaan kun putosin, töistä selviytyminen on tullut vaikeaksi ja mielenkiinto harrastuksiin kadonnut.
Sain haettua tk:sta lääkkeet ja jutteluaikoja sairaanhoitajalle, hieman on olo helpottanut, mutta nyt on taas viikko tullut takapakkia.
Olen 25v mies, masennusta ollut n. 10 vuotta.
Ei ole yhtäkään ystävää, sosiaalisen jännityksen takia.
En tiedä mistä näin suuri jännitys on tullut, ei minua ole kouluaikoinakaan pahemmin kiusattu.
Pystyin käymään koulun loppuun, hankkimaan työn ja käymään armeijan jos noita jonain saavutuksian voidaan pitää. Pystyn olemaan suht koht normisti ihmisten seurassa, mutta en uskalla tehdä kenenkään kanssa mitään sen suurempaa tuttavuutta, itse en ikinä aloita keskustelua ja harva aloittaa minun kanssa. En osaa, enkä uskalla puhua mitään.
Itsemurha on pyörinyt mielessä joskus vakavamminkin, mutta ei viimeaikoina, suru on muuttunut, nykyään ei itketä vaan tunteet on turtunut.
Viimeisen 2 vuoden aikana on kiinnostus alkanut menemään kaikkeen, en saa mistään mitään mielihyvää, mutta ei ole niin paska olokaan, ei ole mitään tunteita, en ymmärrä miten ihmisiä jaksaa kiinnostaa kaikenmaailman asiat. Onhan täällä kaikkia harrastuksia yms. mutta ,kun ei vaan kiinnosta mikään.
Vapaa-aikana en tee juurikaan muuta kun nukun, syön, selaan nettiä ja katson telkkaria tai kävelen yksikseen ympäri maita ja mantuja ja kaikki nämä ovat täyttä tuskaa, puuduttavaa ja tylsää, en vain tiedä mitä haluan. Normielämän, mutta mikä on normaali elämä?
Kaikenmaailman pillereitä on syöty ja lääkäreillä ja psykiatreilla käyty. Tämän hetken ryhmäterapiakin on jo loppupuolella, eikä mitään apua ollut siitäkään, rahaa meni vaan täysin turhaan. Mielisairaala on vielä kokematta, mutta en ole tarpeeksi sekaisin vielä.
Olenkin jo todennut tämän olevan jokin aivovamma pään sisällä mihin ei mikään auta.
Vähäisiä tuttavia, (Vanhemmat, veli) ei kiinnosta tämä, vähättelevät vain, mikä saakin olon tuntumaan vielä toivottomammalta.