hyvää apua tarvitaa..!!!!!!!

mä voin kyl kuvitella et sul on helvetin vaikeeta.ei tossa tilanteessa voi enää kukaan muu auttaa ku s o s i a a l i työntekijä. mikset sä vaikka menis puhumaa koulupsykiatrin tai terkkarin kanssa.ei tollaset tilanteet niille mitenkään uusia ole.tai sitten sun täytyy puhua vanhempiesi kanssa, mut koita nyt kestää.mulla itelläni on kans ollu ongelmia perheen kanssa ja se johti huumeiden käyttöön ja rikoksiin.että omasta kokemuksesta suosittelen kyllä puhumista ammattilaisen kanssa.

Älä ala ainakaan viiltelemään itseäsi. Itse olin samanlaisessa tilanteessa tos 7 vuotta sitten. Kaikki perhasuhteeni olivat solmussa, ja tuntui, ettei kukaan välitä. kaveri porukka oli mitä oli, eikä koulu kiinnostanut... Dokattiin ja sekoiltiin... pikkuhiljaa myös viiltely ilmestyi kuvioihin. se alkoi pikku viilloista.. mutta pikku hiljaa homma riistäytyi käsistä. lopullisen "herätyksen" koin siin vaiheessa kun heräsin rajun ryyppyputken jälkeen sairaalasta teholta.. olin maannut siel 4 pv tajuttomana. syy; viiltely, jonka seurauksena olin viiltänyt itseäni valtimoon..

kun pääsin sairaalasta, menin ensimmäisenä perheeni luokse, ja pyysin anteeksi kaikkea sitä huolta ja murhetta, jota olin toilailluillani aiheuttanut. Se oli kova paikka. Vaikka tiesin, kuinka paljon vanhempani ja siskoni minua rakastavat, niin silti en pystynyt katsomaan heitä silmiin. Hävetti todella paljon.

nyttemmin välit perheeseeni on palautuneet kuntoon ja olen saanut itseäni sen verran niskasta kiinni, jotta opiskelen haluamaani ammattiin. vaikka välillä tuleekin masentavia kausia, niin vilkaisu käsiin muistuttaa, ettei viiltely kannata. en pysty kulkemaan kesällä julkisella paikalla t-paidassa, sillä jäljet rumentavat käsiäni...

yritä jutella asiasta perheesi kanssa. kerro rehellisesti miltä sinusta tuntuu.

Vuosia sitten minulla oli samanlainen tilanne, en uskaltanut viiltelä mutta itsaria yritin. Kaikki eivät ihan tuntenet välittävään. Minulla ei ollut kavereita yhtään eikä kenen kanssa puhua. Äiti oli aina töissä ja isä kännissä, isosiskokin muuti pois kodista. En tiedä miten kaikki oikein tapahtui, se tuli aika nopeasti. Se alkoi siitä kuin aloin tehdä kaikkeja testeja ja lukea paljon palstoja naisten lehdistä. Tai no minä oikeasti luin niitä internetistä, harmi vain että tälläisiä sivuja ei löydy suomenkielisinä. Aloin lukea foorumissa kaikkeja ongelmia ja huomasin että hei, noilla ihmisillä on paljon enemmän pahempia huolia kuin minulla. Joten rupesin auttaman niin paljon kuin vain pystyin niitä ihmisiä, äiti tietenkin kiroili että olen liika netissä ja bla bla bla, mutta en välittänyt. Jatkoin auttamista ja myöhemmin tyrmäsin kirkon-aiheisen sivuun jossa oli myös nettipappi. Joten rupesin myös rukoila! Ja se auttaa ihan oikeasti! Luin raamatun ja kaikkea... ehkä sinä odotit jotain muuta lohdutusta ja ajattelet että taas näitä Jeesustelioita... Mutta ei voi mitään nyt minusta on tullut se mikä olenkin ja olen ylpeä siitä. Aloin otta kaikki irti elämästä! Kun heräsin niin hymyilin koska ulkona oli hyvä sää ja vaikka olisikin huono sää niin ajattelsin -jes nyt voin laittaa ne ihanat lapaset jonka ostin kaksi vuotta sitten! Se auttaa ja oikeasti! sain paljon kavereita kun puhuin ja nauroin aina kun oli mahdollisuus. Auta luokkatoveriasi vaikka kun tule tiukka paikka niille ja saat heti huomiota ja kunnioitusta.
Ps. tämä ei ole mitään ammatti autamista ;) eikä sitä raamutua ole pakko lukea kokonaan mutta kuin innostuin siitä =)

niine ttä lueppa siletä