Miska oli 10v ja muutaman kuukauden päälle vielä maanantaina 16.09.13.Miskalla oli epilepsia,kovaa ummetusta,hammasongelmia,ontumista elämän varrella.Viimeisenä viikkona alkoi tosi levottamaksi,ramppasi koko ajan läähätten edes takaisin,oli yliaktiivinen,haki turvaa selvästi minusta.Takapää alkoi lyhistyä ja jalat täristä...määrättiin kipulääkitys hermosärkyyn joka ei tepsinyt ollenkaan.Sain päätöksen tehtyä läheisten tuella ja vein Miskan lopetettavaksi.Nyt alkoi itsesyytökset,mitä jos...,ikävä,ahdistus kaikki mahdollinen.Kissakin ikävöi isoveljeään.Pelkään myös että odotin liian pitkään,teinkö kaikki niinkuin piti ymsyms.Kaikkea hullua että kuoliko hän piikkiin varmasti ettei herää haudassaan..En saa nukuttua,töihin en ole mennyt...en jaksa mitään.Kaikki muistuttaa rakkaastani.Miten eteenpäin?
Koiran lopetus ja suru.
Sanna<3Miska
121013
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Koirasi kärsi. Koirat ovat eläimiä, joiden elämän kulmakiviä ovat hyvä liikunta kyky, vapaus tehdä asioita kivuitta ja omistaja, joka ymmärtää päästää irti ja ajatella asiaa eläimen kannalta.
Itse jouduin lopettamaa nuoren koiran erinäisten liikuntakykyyn vaikuttavien sairauksien vuoksi. Ei ole tarkoitettu, että koiraa leikellään ja lääkitään jatkuvasti, eikä se siltikään voi elää kivuista vapaata, liikunnan täyteistä elämää.
Olet tehnyt aivan oikean, epäitsekkään päätöksen. Ihmisen luopumisen tuska ei saa olla syynä eläimen tuskan pitkittämiseen. Nykyään ihmiset, tahattomasti varmaankin, rääkkävät eläimiään turhaan ja pitkään koska eivät pysty luopumaan. Meidän ihmisten käsissä on se, että karvaiset ystävämme saavat elää arvoistaan elämää, hyvää elämää. Jos tämä hyvä elämä ei ole mahdollista, on armeliasta päästää koira pois. Kuitenkin on muistettava, että eläimen eutanasia on kivuton ja rauhallinen tapahtuma.
Itsekin mietin päätöksen jälkeen juurikin näitä mitä jos- kysymyksiä, mutta tällä tavalla ajattelemalla laittaisimme eläimemme kärsimään koekaniineina jos ehkä saimimme vielä pitää heidät kauemmin kanssamme. Mielummin annetaan eläimelle rauha liian ajoissa kuin liian myöhään. Kuolema korjaa meidät kaikki joskus, eläimet ovat etuoikeutettuja eutanasiaan.
Teit oikean päätöksen kun päästit koirasi pois...itse jouduin lopettamaan 13-vuotiaan seropini (en edes tiennyt mitä rotuja siinä oli aivan kuin suden kaksoisolento). Hänellä oli ollut pitkään nivelrikko ja lopulta viikossa tuli tennispallon kokoinen syöpä eläinlääkäri sanoi, että Se kärsi joten oli päästettävä pois..
Kiitos vastauksista.Ikävä on kova ja tippa linssissä jos vähänkin joku muistuttaa asiasta.Hankalia paikkoja...toisinaan tiedän että tein oikein toisinaan epäilen.Järki ja tunne kun puhuvat eri kieltä.
Siitä on nyt tasan vuosi kun itse jouduin lopettamaan 9v koirani. Sillä oli todella, siis todella monia sairauksia, esim epilepsia ja allergia, söi 9 eri lääkettä päivässä. Oli koko elämänsä tosi iloinen, ja uskon että myös kivuista vapaa, koira. Päätin jo aikaisessa vaiheessa niin kauan pidän ystäväni kun sen olo lääkkeillä pysyy vielä hyvänä. Viimeisenä sairautena tuli sydänvika johon aloitettiin lääkitys myös.
Eläinlääkäri antoi 6kk-1v elinaikaa mutta 1kk toteamisen jälkeen koira meni niin huonoksi että teimme lopetuspäätöksen. Ei syönyt, jaksanut kunnolla käydä pihalla, nestettä kerääntyi keuhkoihin eikä suuri annos nesteenpoistajiakaan enää tehonnut, makasi vain ja tuijotti. Mutta viimeiseen asti tuli häntä heiluen ovelle vastaan siltikin.
Koira vietiin piikille koska koin että nyt on se hetki jota olen pelännyt ja odottanut monta vuotta (no nuoresta asti arveltiin että koira ei ole pitkäikäinen, tosin oli kyllä keskikokoinen rotu että siihen nähden taisi elää suht normaalipituisen elämän).
En MISSÄÄN vaiheessa, en nyt vieläkään, katunut sitä että luovuin siitä koska tiesin tasan tarkkaan että hetki oli nyt käsillä. Uskon sydämestäni että teit oikean ratkaisun. Itse tiedän antaneeni Hugolle hyvän elämän ja armollisen kuoleman missä sen ei tarvinnut kitua. Koirasi elää kanssasi aina, muista se. Itken vieläkin Hugoa, koin sen kanssa niiin paljon ja se oli paras ystäväni koskaan.
Voimia sinulle, hauvasi nukkuu nyt hyvää unta eikä sille ole mikään enää vaikeaa.
Jaksamista vaan Hugolle ja Isännälle. .. Itse itken sitä luopumisen tuskaa jo pentu sylissäni. Sitähän se taitaa olla koko elämä. Itkeä ja vatkata. Ja kuvitella ettei tämän koiran kanssa sitä hirveätä erontuskaa tulekaan. Itse olen luopunut jo 12 koirasta ja pikkuhiljaa siihen luopumiseen tottuu. Rakkaita ne kaikki ovat kuitenkin olleet ja iän myötä luopumisen vaikeus, kuten myös luopumisrealiteetit, kuitenkin vahvistuvat.
Kommentointi estetty????
No toimiipahan nyt...
Kk kulut ja melkein päivittäin itken,viimeistään nukkumaan mennessä tulvii muistot mieleen.Toista koiraa en ota,ns. laastaria,en jaksa luopua.Kissa kohta vuoden ikäinen ja hänellä keuhkoissa jotain hämärää...toivottavasti hänestä ei vielä pitkään aikaan tarvitse luopua.Hugon elämä kuulosti kärsimiseltä,onneksi uskalsit luopua.Meillä myös viimeisenäkin päivänä häntä heilui ja pussailtiin,sekin vaikeutti päätöstä kun eleet olivat ristiriitaisia,lääkärin mukaan koira koitti peittää kivun...tiedä sitten.
Saat itkeä. Itken minäkin vielä vuoden jälkeen.
Niinhän ne väittää että koirat ei kipua aina näytä, hugollakaan ei ollut yhtäkään sairautta mitä ei lääkkeillä saanut pysymään kurissa. Sydänvika oli ainoa mihin ei lääkkeet tehonneet, tai tehosivat ekat pari viikkoa.
Sydänvikaa todetessa lääkäri huomasi myös että kaikki sisuskalutkin olivat ihan loppu, että ihme että koira oli niin hyvässä kunnossa ulospäin. Vaikka sisältä ihan rikki.
Nämä on näitä meidän taistelijoita, usein paljon rohkeampia kun ihmiset, vaikka olis kuinka huono olla.
Niinpä,taistelijoita.Meidänkin koira koki elämässään monia suuria muutoksia ja aina hienosti sopeutui ja urheasti esim. matkusteli vaikka arka,säikky tapaus olikin.Taisi tietää että mamma pitää huolen tapahtui mitä vaan :) Pahinta on nyt ajatella että enää ikinä et saa nähdä toista.
Jaksamisia sulle, hyvä ystävä säilyy muistoissa erittäin pitkään. Aina oikeastaan. Ei sitä kuulukaan unohtaa. Itseäni on lohduttanut ajatus siitä että koira voi nyt hyvin, niin paljon huolia silläkin oli elämänsä aikana.
Se oli paras ystävä ikinä, nyt meillä on taas 2 koiraa mutta aina se ensimmäinen on vaan kaikkein paras ja rakkain.
Kiitos :) Ja samoin.
Onko tiedossa mitään vertaistukiryhmää tai yhteisöä esim. sosiaalisessa mediassa epilepsiakoirien omistejille??