Novelli hukassa, tunnistaako kukaan?

Ks. Evert Sievert

Esther katseli kiinnostuneena lasta. Tämä makasi kopassaan, leikki varpaillaan ja yritti kiinnittää katsettaan niihin. Hän väsähti pian touhuun, käännähti vatsalleen ja yritti tunkea itsensä kopan nurkkaan.
Esther ei kyennyt hymyilemään, mutta hän tunsi, kuinka täyttymyksen tunne vavisutti häntä. Siihen sekoittui joukko erilaisia muistoja: hurmion hetki, vähäinen surullisuus sen jälkeen, äskeinen synnytys. Ei sellaista saa sanoiksi, ei edes kunnolla ajatelluksi. Hän katsoi lasta vielä kerran. Pian, hän tunsi sen, pian hän olisi… Hänen mielessään häivähti jotakin, josta hän ei saanut otetta.
Lapsi kääntyi äkkiä kömpelösti ja alkoi huutaa. Ovi avautui sekunnissa ja hermostunut äiti kiirehti huoneeseen.
-Pikkuinen, äidin pikkuinen… Mikä itkettää? Hän otti lapsen syliinsä ja piti häntä rintaansa vasten. – Kuule, esther, eikös olekin tyhmää itkeä äitiä, vaikka esther on tässä?
Estherin olo tuntui huonolta.
-Hänen ensimmäiset polttonsa tulivat pian ja sitten synnytyksen riemu. On helppo suhtautua kyynisesti äidinrakkauteen, mutta se tulee kaikille heti uuden elämän alettua. Se näkyy siinäkin, kuinka katkeraa on, jos tuo elämä otetaan pois…
Myöhemmin Esther katseli taas lasta, nyt kateus sydämessään. Lasta oli taputeltu ja peitelty, eikä kukaan tiennyt, miltä Estheristä tuntui. Äiti oli lähtenyt huoneesta, ja Esther katseli lasta.
Hän nieliksi. Hurmion muisto oli haalistunut. Hänen päässään säntäili erilaisia ajatuksia. Hän muisti elävästi poltot ja uuden elämän kirkaisut. Ja ilon, joka katkesi niin äkkiä. Hän ei ymmärtänyt kuolemaa, ei sitä, miten se erosi elämästä ja jätti tyhjyyden sydämeen. Jos äiti olisi kysynyt häneltä jotakin, hän ei olisi kyennyt puhumaan.
Vihan ja kateuden hän tiesi. Vauva alkoi jokellella.
-Tule tänne, hänen katseensa sanoi, äläkä ole surullinen, Esther. En tiedä, mikä sinut tekee noin onnettomaksi, mutta ei se voi koko maailma olla. Sinä unohdat, niin kuin minäkin teen. Katso, kuinka minun jalkanikin on kasvanut… Kyllä minä tiedän, että äiti hermostuttaa sinua. Hermostuttaa se minuakin. joskus. Kuules nyt, Esther! Minä rakastan sinua. No, mitä sanot?
Esther tuijotti häntä ilmeettömästi, ja hän alkoi keinuttaa itseään.
Yhtäkkiä viha kupli yli. Äkkiä hän tiesi mitä tehdä. Hän kuunteli huolellisesti. Mistään ei kuulunut mitään.
Hän kääntyi lapsen puoleen ja katsoi tämän ilmettä. Hän ei ollut vielä varma, kuinka tulisi sen tekemään. Hän tiesi vain tahtovansa tätä enemmän kuin mitään koskaan elämässään.
Lapsen takamus liikkui ilmassa, kun tämä yritti puskea päätään kehdon seinään.
Esther sipaisi kynnen kärjellä huuliaan ja tunsi palan kurkussaan. Hän liikahti eteenpäin ja pysähtyi. Lapsi käännähti selälleen.
Hän yritti taas leikkiä varpaillaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat Estheriin. Hän alkoi äkkiä huutaa suureen ääneen, ja Esther kävi hänen kimppuunsa. Lapsi rääkyi. Esther kynsi häntä kaiken vihansa vimmalla.
Ovi lensi auki, ja lapsen äiti ryntäsi huoneeseen. Esther repäistiin lapsen kimpusta, ja häntä kuristi nainen, joka oli hukuttanut hänen vastasyntyneet poikalapsensa.

Kirjoittanut: David Alexander