Olemme nippanappa yli nelikymppinen pari. Minulla on kolme lasta miehelläni yksi.Yhdessä olemme olleet lähes kuusi vuotta.
Mieheni on koko ajan toivonut yhteistä lasta. Kerran olinkin raskaana, mutta sain keskenmenon. Viime keväänä kävin sterilisaatiossa, koska en halua enää lasta. Olen koko ajan tuntenut olevani yksinhuoltaja, vaikka olemmekin naimisissa. Rahat ovat erikseen, enhän voi vaatia häntä elättämään minun lapsiani. Harrastuksiin hän ei osallistu, ei kuljetuksiin eikä talkoisiin(lasteni isä taas asuu toisessa kaupungissa). Oman lapsensa kanssa hän höösää liiankin kanssa. Jos esim. komennan tytärtä niin kuin omiani, niin heti näytetään nyrkkiä ja uhataan erolla. Hän itse kyllä on ollut hyvä komentamaan minun lapsiani, muuten hän ei puhu heidän kanssa.
Sterilisaation jälkeen mieheni ilmoitti, että hän alkaa etsimään uutta naista, kenen kanssa voisi saada lapsen. Kun hän kolmannen kerran mainitsi asiasta, kävin katsomassa itselleni uutta asuntoa. Sen jälkeen hän perui puheensa. Nyt tilanne on rauhoittunut. Mutta en usko, että vauvakuume on kokonaan mennyt ohi.
Nyt on kuitenkin paljon helpompi olla. Ei tarvi enää mietti jaksanko vielä vauvan kanssa. Eikä mielestäni ole oikein, hankkia lasta, jos itse sitä ei halua. Mieskin on nyt paljon rennompi, puhuu minunkin lasten kanssa eikä höösää niin kauheasti omansa kanssa.
Mieheni on koko ajan toivonut yhteistä lasta. Kerran olinkin raskaana, mutta sain keskenmenon. Viime keväänä kävin sterilisaatiossa, koska en halua enää lasta. Olen koko ajan tuntenut olevani yksinhuoltaja, vaikka olemmekin naimisissa. Rahat ovat erikseen, enhän voi vaatia häntä elättämään minun lapsiani. Harrastuksiin hän ei osallistu, ei kuljetuksiin eikä talkoisiin(lasteni isä taas asuu toisessa kaupungissa). Oman lapsensa kanssa hän höösää liiankin kanssa. Jos esim. komennan tytärtä niin kuin omiani, niin heti näytetään nyrkkiä ja uhataan erolla. Hän itse kyllä on ollut hyvä komentamaan minun lapsiani, muuten hän ei puhu heidän kanssa.
Sterilisaation jälkeen mieheni ilmoitti, että hän alkaa etsimään uutta naista, kenen kanssa voisi saada lapsen. Kun hän kolmannen kerran mainitsi asiasta, kävin katsomassa itselleni uutta asuntoa. Sen jälkeen hän perui puheensa. Nyt tilanne on rauhoittunut. Mutta en usko, että vauvakuume on kokonaan mennyt ohi.
Nyt on kuitenkin paljon helpompi olla. Ei tarvi enää mietti jaksanko vielä vauvan kanssa. Eikä mielestäni ole oikein, hankkia lasta, jos itse sitä ei halua. Mieskin on nyt paljon rennompi, puhuu minunkin lasten kanssa eikä höösää niin kauheasti omansa kanssa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mikä ihmeen erottelu teillä on "nämä on minun lapset ja nämä on sinun lapset"-tyyliin? miten kummassa koskaan olet ikinä moiseen suhteeseen ryhtynyt jossa sinun omat lapsesi eivät saa ansaitsemaansa huomiota ja rakkautta?!?! muistan vielä hyvin silloin kun olin itse yksinhuoltaja, en olisi koskaan voinut kuvitellakaan alkavani suhteeseen miehen kanssa joka ei hyväksyisi lastani AIVAN yhtä tärkeäksi osaksi perhettämme, kuin muutkin siinä ovat! oletko koskaan ajatellut miltä lapsistasi moinen erottelu mahtaa tuntua?!?! et varmaankaan, kunhan äiti saa "rakkautta" (jos siksi haluat sitä kutsua) ja joka perjantaisen panonsa. kuinka raivostuttavaa että tällaisia äitejä löytyy tästä maailmasta.. tee heille palvelus ja anna lapsesi parempaan perheeseen....
Lasten erottelu ei ehkä ollut asian ydin. Olen itse avioeroperheestä. Isäpuoleni oli minua kohtaan ihan ok. Äitini on jälkeen päin sanonut, että hän on vain minun takiani nainut miehen, koska hän oli minua kohtaan hyvä.Muuten nahjus ja saamaton. Nyt aikuisiällä on kyllä jo huomattu, että kyllä se heidän yhteinen lapsensa eli velipuoleni on aivan eri asemassa kuin minä. Jopa hänen avovaimonsa lapset ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin minun lapseni.
Minä en koskaan aio syyllistää lapsiani miesvalinnoistani.
Olen lapsieni kanssa puhunut koko ajan tilanteesta. Asumme hyvällä asuntoalueella, nätissä talossa. Emme elä sosiaaliavustusten varassa, emmekä haluakaan elää. Nykytutkimusten mukaan äidin elämänasenne vaikuttaa eniten lastenkin valintoihin koulutuksessa ym. Lapseni eivät halua, että eroamme. Heille taloudellinen hyvinvointi on tärkeämpi kuin yks mörökölli mies.
Joten enpä anna lapsiani mihinkään. He ovat yllätys yllätys tyytyväisiä elämään ja eteenpäinpyrkiviä. Olen saanut pelkkää kehua lasteni käyttäytymisestä opettajilta ja kavereiden vanhemmilta.
No ei voi vaatia ketään tekemään enempää lapsia. Oma äitini ilmoitti aikoinaan ihan selkeästi (seuraava raskaus olisi varmaan tappanut äidin, sen verran oli komplikaatioita ja ikää siellä neljänkympin kieppeillä) että jos enempiä lapsia haluat, niin ole hyvä ja hommaa itsellesi uusi nainen. No eipä hommannut :)
Meitä on kanssa toisen omat ja yhteiset, mutta ei meitä ole kyllä kohdeltu mitenkään eri tavalla. Nykyään voidaan kaikki jopa kahden perheen voimin osallistua sukutapahtumiin.
Minusta tuo todistaa vaan aika pitkälle siitä, että kotoa ne tavat todella opitaan... En nyt lähde tuomitsemaan toisten valintoja, itse en tosin tuollaista kiukuttelijaa kauaa katselisi.