Burnout arjen pyörittämisestä

Olen reilu 40-kymppinen yksinhuoltaja ja yrittäjä. Firma ei tuota tulosta, mutta en sitä konkurssiinkaan haluaisi tällä hetkellä vetää. Yritän nettikaupasta saada raavittua vielä vähän rahaa firmaan sisään, että saisin laskut hoidettua pois ja sen jälkeen laitan koko oy'n pöytälaatikkoon.

Itselleni en kahteen vuoteen ole saanut penniäkään palkkaa, joka luonnollisestikin kiristää pinnaa ja omaakin taloutta. Sossu ei auta, soviteltua työttömyysrahaakaan ei kuulemma saa ja tänään sain vielä epäävän päätöksen päivähoitomaksujen vapautusanomukseenkin eli koko korttitalo taitaa nyt kaatua varhaiskasvatus- ja opetustoimen palvelupäällikön ymmärtämättömyyteen ja protokollanrakkauteen.

Asumme lasten kanssa keskeneräisesti remontoidussa omakotitalossa, jonne jäimme ex'n muuttaessa pois. Ensimmäiset kaksi vuotta elimme yhdessä huoneessa, muun asunnon ollessa täysin riisuttuna pinnoista ja sähköistä. Tällä hetkellä koko talo on myös tavarakaaoksessa, sillä suljetun kivijalkaliikkeen tavarat ovat nyt pitkin asuntoa. Sen myyntiin laittaminen siis on melko mahdotonta monestakin eri syystä, eikä myyntihinta kattaisi edes parinsadantuhannen lainaa, jota raahaan mukanani.

Lasten isästä ei ole mitään hyötyä ja maksaa minimielatusmaksutkin silloin kun muistaa. Lapset siis elävät kanssani ja vastuullani 24/7. Myös yritys ja oma talous ovat yksin minun vastuullani.

Alan olla väsynyt, kiukkuinen ja masentunut, kun vaikuttaa siltä, ettei ulospääsyä tilanteesta ole. Vaikka kuinka säntillisesti ja taikurimaisesti olen onnistunut tässä tyhjätaskuisessa elämässä hoitamaan kaikki maksut ilman häiriömerkintöjä, näyttää tilanne nyt siltä, että nuo 1000€ kasaantuneet päivähoitomaksut lähtevät ulosottoon. Sellaisia rahoja ei vain ole kaiken muun päälle. Tuntuu, että ihan turhaan tässä olen kärvistellyt miltei viisi vuotta kipurajoilla, kun lopputulos on kuitenkin tuo.

Suomessa oletus on, että kaikki yrittäjät kylpevät rahassa ja niille ei mitään tukea tarvitse antaa. Kunhan yrittävät k***ttaa. Totuus vaan on ihan jotain muuta. Yksinhuoltajatkin kuulemma vaan vetelevät tukia ja juoksevat baareissa. Totuus vaan kohdallani on ihan jotain muuta.

Totuus on se, että kuolemakin alkaa pikkuhiljaa tuntua elämää paremmalta vaihtoehdolta. Olen puhki, olen tyhjä ja menettänyt toivon paremmasta. En osaa enää edes haaveilla normaalista elämästä. Lapset ovat ainoa hyvä asia, mutta samalla huonon omantunnon lähde. En pysty antamaan heille sitä tasapainoista ja omistautunutta äitiä, joka toisenlaisissa olosuhteissa voisin olla, sillä raha- ja arkiasioiden vatvominen vie kaiken ajan ja järjen.

En odota keneltäkään mitään ihmemetodia tämän tilanteen purkamiseksi. Oli vain saatava sanottua tuo kaikki ulos, edes tänne. Kiitos, jos jaksoit lukea.