Itsariajatukset

Kuulostaa oudolta, että pitäisi jotain epämiellyttävää tehdä. Itse suosittelisin pikemminkin päinvastoin, joku hyvä biisi soimaan tai telkkarista hauskaa komediaa. Äidin menetys on aina kova paikka ja vuosi on suhteellisen lyhyt aika sellaisen menetyksen jälkeen. Valoisammat ajat ovat varmasti edessä, toivon jaksamista sinulle.

Moi.

Itsellä on takana 10vuoden hoitojakso ja 3 kertaa suljetulla osastolla ja joka kerta lääkemäärät vaan nousee mulla ja nyt diagnoosi muutettiin mulla vaikeaksi masennuksesi. Itsekkin käyn psykiatrilla, joka on täys urpo. Käyn myös avohoitopuolella joka viikko jossa on muita potilaita. Sekä saan keskusteluapua joka viikko kaiken lisäksi, mutta tuntuu myös ettei oo mitään apua mistään...

Mulla on vain yksi tavoite mielessä, että tehä itsari, ei vaan jaksa enään. Oon ajatellut tehdä sen ensi syksynä, koska on asioita joita pitää vielä hoidella tässä ennen sitä, vaikka ei ois mitään väliä, mut haluan tehdä tarkkaa jälkee kaiken suhteen ja niin edelleen, mietin sitä joka päivä ja kuoleman jälkeiset asiat vaivaa mua erittäin paljon, että mitä sitten tapahtuu, mutta onko silläkään mitään väliä? Mua mietityttää miten paljon mua kiusataan sitten helvetissä itsemurhan tehneenä jos semmonen on olemassa , kun en tiedä tosiaan mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, saako sillonkaan helpotuksen asioille?

Seuraava saattaa tuntua tyhmältä mitä kirjoitan. Oletko koskaan käynyt hautausmaalla kävelemässä tms? Mä olen käynyt yhdellä hautuumaalla, joka vetosi muhun syvästi, aistin siellä jotain mitä en oo koskaan aistinut. Ensinnäkin siellä oli tavattoman rauhallista ja tuntui, että sielu lepää kaikista murheista. Sitten siellä oli jääkylmää hautojen päällä, vaikka oli kesähelle jota en vieläkään käsitä.. Voiko siis olla kuoleman jälkeistä elämää? Mistä voi olla varma, että sielu pääsee ikuiseen rauhaan? Pitää miettiä tosissaan ja haluan sitten päästä tuolle kyseiselle hautuumaalle lepään, mutta miten sekin järjesyisi, kuka hoitaa mut sinne? Niin olen 35v mies ja en millään tavalla uskovainen, olen hevari ja kuuntelen metallia ja palvon saatanaa:D

Samankaltaisia ajatuksia on ollut ja on edelleen myös minulla, mutta koskaan en ole uskonut minkään lääkkeen voimaan. En ole niitä myöskään käyttänyt, enkä tule käyttämään. Aamuisin en onneksi ole tuollaiseen törmännyt, mutta yöheräämiset ovat pahimpia minulle.

Onko nyt niin että sinulla on aamuisin edessä tyhjä tai ainakin mitään sanomaton, "kiireetön" päivä? Silloin saattaa jäädä liikaa aikaa murehtia turhia asioita, vähän niin kuin minulla se on öisin. Itse en oikein usko, että pääsen koskaan täysin yli näistä ajatuksista, mutta ne ovatkin jo tavallaan osa minuutta. Se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö joku muu voisi päästä itsetuhoisesta ajattelustaan eroon. Pyrkiä siihen tietysti pitäisi, mutta konsteja ei taida olla kovinkaan montaa. Uskomattoman ahkerat ja aikaansaavat ihmiset eivät jouda miettiä mitään toisaikaista itsaria. Ehkä he juoksevatkin koko ajan pakoon näitä ajatuksiaan, koska pelkäävät seisahtua.

Ajatukset itsarista tai yleensäkin kuolemasta pyörivät tosi usein, lähestulkoon päivittäin päässä. Ja tätä on kestänyt jo kauan, varmaan pari vuotta. Tiedän, etten ole tekemässä mitään, korkeintaan viiltelen todella pahoina hetkinä, mutta ne ajatukset ovat ja pysyvät, kiertävät kehää. Jotenkin lohdullista ajatella että jos tilanne menee niin pahaksi ettei enää kestä, täältä pääsee pois heti kun haluaa. Haluan pitää itsemurhan eräänlaisena takaporttina, ihan varmuuden vuoksi.

Olen ainakii sen huomannu jos on esim työpäivä ajatuksia ei ole.Joskus oon ajtellu että onko mulla pakkoireinen häiriö, ko eikös siihen kuulu ns.pinttyneet pakkoajatukset?agressioita mulla on ainakii.se ihmetyttää kun ennen äididin kuolemaa olin 2 v terveen papereilla ja joskus itken sitä että ei äitä mulle näin ois halunnu käyvän.mä oon tosi herkkä ja äidin kuoleman jälkeen muhun jäi "tyhjiö" no onneksi mulla on perhe:))

hei! mulla pyörii joka ikinen sekunti kun olen edes vähänkään hereillä, tai ihmisten ilmoilla, mutta ei ole ajankohtainen, vaikka suunnitelma tiedossa...

sanoin siitä psykiatrille, ei laittanut osastolle (onneks) kun kieltäydyn kun sanoin ettei ole ajankohtainen, mutta ajatus pyörii jatkuvalla syötöllä., kielätydyn ottamasta enää mielialalääkkeitä kun ei ne sovi, pistää vaan tukalammaksi.

eikait täs muuta.

Mä ajattelen itsemurhaa päivittäin. Psykiatri tietää ja haluais työntää mut laitokseen.. Elämä vaan tuntuu niin turhalta. Eikä kukaan muutenkaan välittäis. Yks ihminen vähemmän tuhlaamassa näitä kallisarvoisia luonnonvaroja..
Mä en ole mitenkään masentunu, enkä mitää, viitteitä bipolaarisuudesta kyllä on, mutta ei sekään kovin vahvana. Mun haaveena olis päästä armeijaan, mutta eihän sinne mitään hulluja oteta..

Itselläni ei ole mitään masennusta diagnosoitu, olen 14-vuotias ja itsetuhoisuustaustaa löytyy parin vuoden verran.
Yleisimmin iltaa kohden kaikki alkaa vaan tuntumaan niin turralta ja väsyttävältä, joka ilta mietin, että mitä mä edes teen täällä enää. Koulu menee hyvin, kavereita on - ystäviä ei kumminkaan - ja saan yleisesti arjesta hyvin irti. Silti osaan paisuttaa pienet epäkohdat, paineet itseäni ja tulevaisuutta kohtaan niin hyvin, että ahdistaa melkein kokoajan. En ole ikinä puhunut psykiatreille/koulun kuraattorille tms. tästä mitään, koska tiedän, että kaikki tämä paska tullaan kumminkin selittämään iällä. Viiltelystä ja muusta pahasta olosta pidän jatkossa turpani kiinni, sen verran oon saanut niitä "kerro vaan, mä lohdutan ja taputan olkapäälle vittujee" -kavereita järkytettyä jo.

Mutta ongelmana on, että aina nukkumaan mennessäni kuuntelen jotain rauhallista musiikkia (stressi ei paina niin pahasti ja saan helpommin unen), mieleen tulee aina väkisinkin jotain "fantasioita" suurelta sillalta, katolta tai muulta hyppääminen kuolemaan. Se vain jatkuu ja jatkuu, erilaiset tavat päästä pois täältä, niitä on mielessäni varmaan kymmeniä.. Itkettää, enkä tiiä enää mitä pitäis tehdä. Onko se nuorten puhelin luotettava, eikä varmasti näy missään puhelinlaskussa tmv? Olisin kiitollinen jos joku vastais! :c

Hei sinule juu apua.Etkö voisi keskustella vanhempiesi kanssa?Jos nyt saat nuorella iälläsi apuja sinulla varmasti elämä hymyilee tulevaisuudessa!jos soitat auttaviin puhelimiin ne ovat yleensä ilmaisia ja ei näy puhelin laskuissa.Häpeetkö jotenkin sitä että jos oletkin masentunut?unohda häpeä se on "nyky kansantauti".kehoottaisin kuitenkin juttelemaan vanhempiesi kanssa tai käänny esim koulupsygologin tai terkan puoleen...ÄLÄ JÄÄ YKSIN!!!!!!!!!!!et ole ainut nuori joka kärsii masennuksesta.siihen kun valitettavasti kuuluu halu kuolla koska sitä kulkee ikään kun laput silmillä.Toivottavasti tästä oli jotain jeesiä:) voima hali!

Masennus tuli hiipimällä hiljaa tunnistin sen kurjan olon ja ahdistuksen vuosia olin sairaala hoidossa monet kerrat ja lääkkeitä kokeiltiin olin vihainen kaikelle ja mikään ei kiinostanut ajatuksen kiertivät kehää kuolema oli vain mielessä ja toivottomuuden syvä tunto mitenkä tästä selviäisi,nukuin paljon ja kävin hoitajani luona psykoterapiassa vuosia,olo oli kurjaa pitkän aikaa vuosia aikaa kului ja minä kävin ihanan naisen luona juttelemassa kaikesta,hiljaa paraneminen alkoi lääkkeet ovat erittäin sopivat seronil ja mirzapin illalla antaa hyvät yö unet ja ajatus maailmani muuttui pikku hiljaa positiiviseksi ja nyt olen eläkkeellä ja tyytyväinen elämään ,kohdallani oli kai hyvä onni että ylleensä jaksoin elää ja otin avun vastaan ja minua auttoi monet ihanat naiset olen kiitollinen avusta ja elämästä näille ihmisille,tunne taso on vain muuttunut jonkin verran joulut ja juhlat ovat saman tekevää ja pitää elää tasaisesti ettei karkaa käsistä olla jotain työn alla harrastus, nyt kun selvisi masennuksesta jotenkin niin nyt tuli melanooma syöpä ,se ei minua enää lannistanut yhtään koska ajattelin niin paljon kuolemaa masentuneena ja onneni oli vielä ettei se syöpä ollut levinnyt nyt elän rauhallisin ja hyvin mielin ja ota asiat vastaan mitenkä ne vaan tulevat ja autan muita kaikessa,annan takaisin hyvinä tekoina ja saan siitä rauhan itselleni ei tarvitse pelätä mitään viimeisellä tuomiolla