Olen 19-vuotias nainen.
Nyt parin vuoden ajan kaikki on tuntunut turhalta, aina kun yritän jotain, se menee pieleen, eikä tee mieli enää edes yrittää.
Käyn töissä ja asun vielä vanhempieni luona. En ole saanut omaa asuntoa, vaikka olen yrittänyt sitä hakea, ja se on turhauttavaa. Rahaa olen säästänyt omaa asuntoa varten, mutta näemmä olen säästänyt turhaan.
Työt rasittavat paljon, olen siis pikaruokalassa töissä ja tuntuu, että en muuta työtä tule ikinä tekemäänkään. Kävin lukion riman ali menemällä, koska vanhempani olisivat pettyneet jos olisin jättänyt sen kesken. Nyt ei kuitenkaan ole mitään alaa, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan.
Minulla on ystäviä, mutta tuntuu, että heillä on jo omat elämänsä johon minä en enää mahdu. He ovat jo saaneet rakennettua hyvät parisuhteet ja opiskelevat, asuvat itsenäisesti ja tietävät mitä haluavat tehdä tulevaisuudessa. Minulla ei ole mitään tietoa noista. Aina, kun olen kiinnostunut jostain ihmisestä, tämä aluksi leikkii kanssani kunnes hylkää. Minulle ei vain riitä rakkautta keneltäkään.
Olen ihan tyytyväinen sinkkuuteen, ei ole kiirettä saada parisuhdetta. Silti samaan aikaan tuntuu, että olisin siihen niin valmis enkä voi käsittää, mikä minussa on vikana kun kukaan ei halua edes yrittää välittää minusta. Kelpaisin ainoastaan seksileluksi, tällaista ehdottelua saan paljon sekä baareista että kaveriporukan miehiltä, koska ulkoisesti olen miesten makuun (en tietenkään täydellinen, mutta kehuja tulee paljon). En kuitenkaan harrasta yhdenillanjuttuja. Paria miestä olen vakavasti tapaillut, mutta he odottivat vain sitä, että saavat minut kaadettua sänkyyn. En enää luota keneenkään ja haluan vain olla.
En yleensä valita muille, olen hauska ja jaksan heittää paljon läppää, ihmiset myös luottavat minuun. On ärsyttävää kuulla jokaisen suusta, etteivät he ymmärrä miten olen onnistunut pysymään sinkkuna koko elämäni kun olen niin mukava ja kaunis. Ilmeisesti minulta puuttuu jotain.
En ole ikinä satuttanut itseäni tai pystyisi edes kuvittelemaan itsetuhoisuutta, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin toivon että kaikki vain pysähtyisi ja saisin lähteä pois. Olisi helppoa vain hypätä junan alle, jotta ei enää tuntisi mitään. En ole kuitenkaan lähdössä tätä ihan heti toteuttamaan.
Tulee kausia, jolloin haluan vain maata sängyssä päivästä toiseen enkä jutella kenellekään. Olen myös monesti aikonut ottaa loparit töistä, sillä en jaksaisi enää lähteä sinne. Olen yrittänyt ajatella järjellä, että kannattaa pitää työpaikkani, mutta silti ahdistaa. Työpaikallani on paljon ilkeitä ihmisiä, enkä jaksa enää työpäiviä heidän kanssaan.
En haluaisi hakea apua, koska en usko sen auttavan. Voiko joku toinen ihminen saada minuun takaisin sen elämänilon ja tulevaisuuden suunnittelemisen, jos en itsekään sitä taida? Täytyykö minun tyytyä elämääni tällaisena tasainena tylsyytenä ja masennuksen valtaamana, vai voiko ihminen oikeasti saada elämäänsä enää kuntoon?
Tunnen monia masentuneita, jotka ovat hakeneet apua ja hymyilevät nykyään, mutta nään sen olevan feikkiä. Heihin sattuu, vaikka kuinka hymyilevät ja nauravat. En halua itse yrittää olla iloinen, jos en sitä ole. Olisi mukavaa olla jälleen onnellinen, mutta se tuntuu mahdottomalta monien yritysten ja pettymysten jälkeen. Pari masentunutta tuttuani ovat myös kertoneet, että eivät ole onnellisia, mutta tyytyvät elämään surkeaa elämäänsä. En halua sellaista. Mieluummin lähden kokonaan pois, kun herään joka aamu miettien, että ei enää.
Juon paljon ja olen sitä koittanut vähentää, mutta jotenkin olen iloinen ainoastaan juodessani. Minulla on juoppokavereita, joiden kanssa nään aina kun haluan kännin päälle, emme muuten oikein juttele. Sen takia heidän kanssaan on helppoa lähteä ryyppäämään, koska he eivät tiedä minusta mitään eikä heitä edes kiinnosta. Nämä illat ovat nykyään ainoita, joita odotan.
Tunteet ottavat minusta liikaa valtaa, en jaksa enää ikävöidä ja rakastaa kun en saa mitään kuitenkaan takaisin.
Nyt parin vuoden ajan kaikki on tuntunut turhalta, aina kun yritän jotain, se menee pieleen, eikä tee mieli enää edes yrittää.
Käyn töissä ja asun vielä vanhempieni luona. En ole saanut omaa asuntoa, vaikka olen yrittänyt sitä hakea, ja se on turhauttavaa. Rahaa olen säästänyt omaa asuntoa varten, mutta näemmä olen säästänyt turhaan.
Työt rasittavat paljon, olen siis pikaruokalassa töissä ja tuntuu, että en muuta työtä tule ikinä tekemäänkään. Kävin lukion riman ali menemällä, koska vanhempani olisivat pettyneet jos olisin jättänyt sen kesken. Nyt ei kuitenkaan ole mitään alaa, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan.
Minulla on ystäviä, mutta tuntuu, että heillä on jo omat elämänsä johon minä en enää mahdu. He ovat jo saaneet rakennettua hyvät parisuhteet ja opiskelevat, asuvat itsenäisesti ja tietävät mitä haluavat tehdä tulevaisuudessa. Minulla ei ole mitään tietoa noista. Aina, kun olen kiinnostunut jostain ihmisestä, tämä aluksi leikkii kanssani kunnes hylkää. Minulle ei vain riitä rakkautta keneltäkään.
Olen ihan tyytyväinen sinkkuuteen, ei ole kiirettä saada parisuhdetta. Silti samaan aikaan tuntuu, että olisin siihen niin valmis enkä voi käsittää, mikä minussa on vikana kun kukaan ei halua edes yrittää välittää minusta. Kelpaisin ainoastaan seksileluksi, tällaista ehdottelua saan paljon sekä baareista että kaveriporukan miehiltä, koska ulkoisesti olen miesten makuun (en tietenkään täydellinen, mutta kehuja tulee paljon). En kuitenkaan harrasta yhdenillanjuttuja. Paria miestä olen vakavasti tapaillut, mutta he odottivat vain sitä, että saavat minut kaadettua sänkyyn. En enää luota keneenkään ja haluan vain olla.
En yleensä valita muille, olen hauska ja jaksan heittää paljon läppää, ihmiset myös luottavat minuun. On ärsyttävää kuulla jokaisen suusta, etteivät he ymmärrä miten olen onnistunut pysymään sinkkuna koko elämäni kun olen niin mukava ja kaunis. Ilmeisesti minulta puuttuu jotain.
En ole ikinä satuttanut itseäni tai pystyisi edes kuvittelemaan itsetuhoisuutta, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin toivon että kaikki vain pysähtyisi ja saisin lähteä pois. Olisi helppoa vain hypätä junan alle, jotta ei enää tuntisi mitään. En ole kuitenkaan lähdössä tätä ihan heti toteuttamaan.
Tulee kausia, jolloin haluan vain maata sängyssä päivästä toiseen enkä jutella kenellekään. Olen myös monesti aikonut ottaa loparit töistä, sillä en jaksaisi enää lähteä sinne. Olen yrittänyt ajatella järjellä, että kannattaa pitää työpaikkani, mutta silti ahdistaa. Työpaikallani on paljon ilkeitä ihmisiä, enkä jaksa enää työpäiviä heidän kanssaan.
En haluaisi hakea apua, koska en usko sen auttavan. Voiko joku toinen ihminen saada minuun takaisin sen elämänilon ja tulevaisuuden suunnittelemisen, jos en itsekään sitä taida? Täytyykö minun tyytyä elämääni tällaisena tasainena tylsyytenä ja masennuksen valtaamana, vai voiko ihminen oikeasti saada elämäänsä enää kuntoon?
Tunnen monia masentuneita, jotka ovat hakeneet apua ja hymyilevät nykyään, mutta nään sen olevan feikkiä. Heihin sattuu, vaikka kuinka hymyilevät ja nauravat. En halua itse yrittää olla iloinen, jos en sitä ole. Olisi mukavaa olla jälleen onnellinen, mutta se tuntuu mahdottomalta monien yritysten ja pettymysten jälkeen. Pari masentunutta tuttuani ovat myös kertoneet, että eivät ole onnellisia, mutta tyytyvät elämään surkeaa elämäänsä. En halua sellaista. Mieluummin lähden kokonaan pois, kun herään joka aamu miettien, että ei enää.
Juon paljon ja olen sitä koittanut vähentää, mutta jotenkin olen iloinen ainoastaan juodessani. Minulla on juoppokavereita, joiden kanssa nään aina kun haluan kännin päälle, emme muuten oikein juttele. Sen takia heidän kanssaan on helppoa lähteä ryyppäämään, koska he eivät tiedä minusta mitään eikä heitä edes kiinnosta. Nämä illat ovat nykyään ainoita, joita odotan.
Tunteet ottavat minusta liikaa valtaa, en jaksa enää ikävöidä ja rakastaa kun en saa mitään kuitenkaan takaisin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mene vaikka Aa han.Jos sulla kuitenkin työ.Se kannattaa pitää ja muutamat ystävät.Parempi kuin ryyppyseura.Puhu propleemeistasi,eihän tämä elämä niin ruusuista kenellekään,luulen,parempi kun huolehdit itsestäsi kuin ryhdyt ryypylle.Masennussuossa myös tarpoen ja terapia apuja hakien yks täti.