Millaisia ovat lapset, jotka ovat kiertäneet koko lapsuuden kodista toiseen, ja mahdollisesti vielä mummolat ja kummilat? Miten lapset ovat kestäneet ja miten muuttuneet?
Kun vertaa lapsiin, jotka asuvat vain yhdessä kodissa, niin miten kiertolais lapsi on sopeutunut ja muuttunut?
Uskon että joitain erilaisuutta on.
Onkö häirikkökäyttäytyminen lisäättynyt vilkkaasta muuttamisesta kun ei ole sitä rauhoittumisen aikaa ja vakituista kotia.
Onko yhden kodin lapset rauhallisempia kuin nämä muuttaja lapset.
Kun vertaa lapsiin, jotka asuvat vain yhdessä kodissa, niin miten kiertolais lapsi on sopeutunut ja muuttunut?
Uskon että joitain erilaisuutta on.
Onkö häirikkökäyttäytyminen lisäättynyt vilkkaasta muuttamisesta kun ei ole sitä rauhoittumisen aikaa ja vakituista kotia.
Onko yhden kodin lapset rauhallisempia kuin nämä muuttaja lapset.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minä en ollut sellainen kiertolaislapsi, että olisin sahannut kahden kodin väliä säännöllisesti. Äiti jätti minut isän hoiviin kun olin ala-asteella, ja otti luokseen kylään epäsäännöllisesti, ei koskaan yhtä yötä kauemmaksi ajaksi.
Isä tapasi pian uuden, mutta eivät muuttaneet minun takiani yhteen. Olisin kuulemma ollut hankala ja tiellä. Monet viikonloput isä oli kumppaninsa luona ja minä yksin kotona, yläasteikäisenä. Tein omat ruokani ja kävin kaupassa, siivosin ja pesin pyykkini ja hoidin kissani ihan yksin. Äiti soitteli joskus kännissä isän kumppanille ja kumppani syytti asiasta minua, ei voinut sietää minua silmissään.
Kun muutin pois 16-vuotiaana, isä ja kumppaninsa muuttivat heti sen jälkeen yhteen. En päässyt auttamaan muutossa, enkä pelastamaan loppuja tavaroitani, vaan iso osa nuoruusmuistoistani heitettiin roskiin. Lapsuusmuistoni oli heitetty jo silloin kun vanhempani erosivat - olihan ne lelut ja piirustukset turhaa krääsää. Isäni on kerran humalassa sanonut, ettei olisi välittänyt saada lasta mutta äiti painosti. Äiti taas ei ollut hyvä äiti mutta kun lapsi piti olla niin adoptoivat sitten minut kulissiksi.
Rikkihän minä olen nyt aikuisena, 30-vuotiaana. Ei sukua tukena, ei vanhempia tukena, itsetunto rakentunut sen varaan mitä minulle sanottiin (sinusta ei koskaan tule mitään, sinua ei koskaan kukaan halua, sinä et osaa yhtään mitään) ja miten minua kohdeltiin. Käyn terapiassa, yritän olla hyvä itselleni. En ole koskaan sortunut päihteisiin enkä huonoihin suhteisiin, olen suojellut itseäni tällaisilta. Olen ollut piilossa yhteiskunnalta vain.
Jos olisin isäni kumppani (nainen siis, mutta en osaa sanoa äitipuoli tai muuta vastaavaa), en kehtaisi katsoa itseäni peilistä. Jos olisin kohdellut jotain LASTA kuten minua kohdeltiin, häpeäisin niin etten liikkuisi kotoani enää mihinkään.
Upea kirjoitus. Kun kysytään asianomaiselta itseltään, tulee totuudet esiin.
Ei sen lapsen elämä mitään onnellista ole, vaikka täällä uusikko yrittää niin kovin vakuuttaakin, jotkut siis. No aika monet.
Itse on monen lapset silloin selviydyttävä hyvin pienenä, onko se onnellista lapsuutta? No ei ole.
Turhaan niitä asioita kaunistellaan ja peitellään, totuus tulee joskus ilmi kuitnekin, ainakin silloin kun lapsesta kasvaa aikuinen. Ei ne traumat ikinä jää mielestä,.
Kiitos. Lisään vielä sen, että en ollut mikään häirikkö missään. Olin koulussa alisuoriutuja ja lintsasin koska häpesin niin paljon omaa tyhmyyttäni. Mutta en häiriköinyt, pitemminkin menin piiloon kaikelta. Elämääni ei osunut yhtään välittävää aikuista siis. Äitini äiti, mummini hoiti minua lapsena paljon, mutta hän alkoi sairastua dementiaan niihin aikoihin, kun yläasteella meni huonosti ja kun olin joko yksin kotona tai alkoholistiäidin luona.
Nyt jälkeen päin ajateltuna tuntuu kamalalta. Olin yksin, siis ihan yksin! Muistan soittaneeni terveyskeskukseen myös, ihan itse, kun alkoi tuntua siltä että angiina uusii taas.
Mitään en saanut tehdä, en harrastaakaan sillä ei ollut rahaa sellaiseen. En uskaltanut hakea töitäkään, kun en pärjännyt koulussa ja äiti oli jo toitottanut kymmenisen vuotta että minusta ei ole mihinkään. Istuin kotona viikonloput, luin kirjoja ja odotin, että joku aikuinen olisi huomannut minut ja auttanut. Lapsellista, tiedän, mutta en osannut muutakaan.
*
Edelleen muuten pelkään "aikuisia", eli omien vanhempieni ikäluokan ihmisiä. Menen lukkoon kun lapseni hoitaja onkin äitini ikäinen eikä hymyile minulle. En tiedä mitä sanoa, alan hävetä itseäni. Jostain syvältä sisältä joskus kumpuaa uskomaton kipu ja kaipuu tulla hyväksytyksi, varsinkin niin että joku äitini ikäinen nainen hyväksyisi. Mutta en osaa hakea huomiota, menen piiloon. Lakkaan olemasta. Häpeän.
Ja ihan selvennökseksi, en syytä tätä isäni kumppania kaikesta, mutta hän myös oli äärimmäisen välinpitämätön ja kylmä, vaikka minä yritin olla äärimmäisen ystävällinen, kohtelias ja huomaamaton. Julmaa, eikö?
Tämä oli yksi tällainen kirjoitus. Emme voi mitenkään tietää pitävätkö kirjoituksen asiat yhtään paikkaansa. Tarina voi olla täysin keksitty tai se on aloittajan multipersoonan komppaus . Netissä voi kirjoittaa ihan mitä tahansa tarinoita, mielikuvitus on rajaton. Tämä voi olla totta tai ei.
Mutta olen lukenut myös monta uusperheessä eläneen, nyt aikuisten kirjoitusta. He ovat tasapainoisia, onnellisia ihmisiä. Saivat perheessän rakkautta, tukea ja välittämistä. Kukaan ei heitä "haukkunut ja mollannut" vaan olivat tärkeitä perheenjäseniä.
Ja nämä tarinat lissu ja multipersoonansa lyttäsivät valheeksi. Joten ei ole ihme että tähän yksittäiseen kurjaan tarinaan uskot (koska lissu/lissun sivupetsoona olet).
Minun oma kokemukseni uusperheistä on tämä.
Äitini ja isäni erosivat minun ollessani 6 vuotias. Ero oli riitaisa alusta asti, koska isäni ei meinannut millään ymmärtää miksi äitini halusi erota isäni lukuisista syrjähypyista huolimatta.
Meni jokunen aika ja äitini tapasi uuden muehensä, johon minä ja veljemme tykästymme. Hän oli meille kiltti, huolehtivainen, turvallinen ja leikki kanssamme paljon. Isäpuoleni muutti meille ja jatkoimme elämää mikä myös toimi hyvin. Isäni taas ei hyväksynyt äitini suhdetta vaikka jatkoi suhdettaan naisen jonka kanssa petti. Isäni oli siis mustasukkainen, katkera ja itsekäs. Hän uhkaili usein äidilleni meidän kuullen kidnappaavansa minut ja veljeni koulumatkalta, niin ettei äitini enään ikinä näkisi meitä. Kirjoitteli kauheita kirjeitä ja usutti sossun tantat meille kotiin nuuskimaan.
Tantta tuli ovellemme kun olimme juuri tulleet koulusta kotia ja äiti ja isäpuoli olivat töissä. Eli olimme veljeni kanssa kahden kun ovikello soi, avasin oven ja sanoin, että tule sitten kun äiti on kotona, jolloin tantta iski jalkansa oven väliin ja tuli sisälle väkisin. Tutki jääkaapin haistellen kinkkumakkarat, tutki pyykkikorin ja vaatekaapit. Luki kirjeeni jonka olin saanut ystävältäni ja kierteli koko kodin tutkien ja nostellen tavaroita. Itse silloin olin 11 vuotias. Tällä tavoin isäni kiusasi ja aiheutti turhaa pelkoa meissä lapsissa useita vuosia jatkuvasti teini ikään asti. Vaan ja ainoastaan siksi kun oli katkera ja mustasukkainen kun äidilläni oli uusi mukava mies joka oli kiltti myös meille lapsille.
Tänä päivänä noin 26 vuotta aikaa eteenpäin, mietin lapsuutta joka oli silti onnellinen ja hyvä, rakastavaiset vanhemmat ympärilläni ja meistä kasvoi tasapainoisia aikuisia eikä traumojakaan aiheutunut. Isäpuolellani ja meille lapsille on muodostunut lämmin isäsuhde ja koen hänet äitini veroiseksi vanhemmaksi. Ei siis mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin!
En ole kokenut uusperheyttä mitenkään huonoksi tai pahaksi. Se voi myös joskus olla parempi vaihtoehto ydinperheeseen verrattuna. Aina ei se biovanhempi ole lapselle hyvä. Täällä kun taas dissataan kaikki uudet naiset tai uudet miehet täysin hirviöiksi, mutta oma kokemukseni kertoo ihan muuta.
Nyt odotan vauvaa ja vauvaa saa ihanat isovanhemmat, mummon ja papan
Kaikki hyvät tarinat ovat uskottavia, mutta yksi huono ei ole koska joku lissu on olemassa? Ei ole pakko uskoa. Itse opin jo aika nuorena että aikuisilla on tapana sulkea korvat ja silmät ja sanoa, että "se on vain sinun kokemuksesi". Sinäkin mieluummin uskot johonkin sivupersoonan provoiluun kuin siihen, että joku lapsi todella joskus on kokenut kuten kirjoitin.
Minäkin tiedän monta ihmistä joista kasvoi normaaleja ja välittäviä aikuisia vaikka vanhemmat erosivat. Tiedän ihmisiä joista tuli normaaleja vaikka vanhemmat joivat ja tappelivat koko sen ajan kun kotona asuivat.
Minusta ei tullut normaalia, en kai sitten ollut sitä alusta alkaenkaan. Voisin kirjoittaa kokemuksistani enemmän, mutta minulla ei ole voimia kohdata kaltaisiasi "pics or it didn't happen" - ihmisiä.
Aina on olemassa hyviä ja huonoja ihmisiä joka kategoriassa.
Mutta siitä lähdetään, että lapsi elää omien vanhempien kanssa.
Minusta on sääli täällä ne ihmiset, jotka lyttäävät aina sen miehen exänja lapset. Kun miettii, mitä heidän elämänsä kuuluu sille uusikolle, ei yhtään mitään. Se on miehen velvollisuus lapsista huolehtia. Mutta valitettavasti tämä uusikko itse tunkee siihen sväliin, ja sitten syyttää sitä miehen exää että hän tukee ne lapset isän luokse! Sitä niinkuin ei voi käsittää.
Useinhan sen naisen lapset asuu siellä uusikon luona, mutta mies on ilman omia lapsiaan. Sekä on sallittu ja oikein?
Yhtä lailla se mies kaipaa omia lapsia, mutta harvoin ne mahtuu sinne isän luokse, koska uusikon valta on mieheen niin suuri.
Ja lasteko vika se on, ettei saa olla omien vanhempien kanssa, ja erotilanteeessa ei saa nähdä isää, kun uusikko niin sanoo.
Pöh. Ei se ole sen "uusikon" vika, jos ei mis saa olla lastensa kanssa. Kyllä se vain niin on, että se usein on lasten äidin, eli miehen exän vika.
Miksi halveksit uusperheitä, ja erityisesti sitä, jos mies eronsa jälkeen löytää uuden rakkauden?? Mielestäni koko termi "uusikko" on todella halventava. Ei se ole tämän uuden rakkauden vika, että mies on eronnut. Toki on tapauksia, joissa ero on johtunut pettämisestä, mutta useammin kyllä on niin, että mies erottuaan tapaa uuden naisen, johon rakastuu. Miksi (uutta) naista pitää rangaista halventavalla nimellä "uusikko" vain siksi, että hänen rakkaansa on ollut ennenkin naimisissa?!
Vastaisitko AP, kiitos.
Eikö? Miksi sitten miehet hylkää lapsensa kun uusi suhde tulee kuvioihin?
Sinä vaan haluat uskoa niin, tai olet itse se uusio, joten ethän nyt voi itseäsi vastaan samoa mitään.
No tuohan on selvä ettei uusikkoja saa koksaan haukkua eikä moittia, ei koskaan, mutta exiä ja lapsia saa haukkua niin paljon kuin lystää.
No, huomaatko nyt, miski ne lapset ei halua mennä isän luokse?
Lyojalle kiitos, ettei omat lapset ole joutuneet tuohon leikkiin mukaan. Ovat saaneet turvallisen ja erittäin hyvän lapsuuden, ei kukaan ole pakottanut heitä koskaan elämään huonoa elämää eikä tapaamaan miehen naikkosia. Huh huh.. monelta surulta olemme säästyneet.
Kuka haukkuu ja ketä. Lissu isän sutturoita. Copy-pasteako taas lissu käytit?
"Miski" sinä Lissu kirjoitat nimimerkilläni? Käytä omaasi...!!!!
Olen monesti kuullut että ne aikuiset jotka ovat asuneet moisessa pyörityksessä, eivät koskaan suo omille lapsileen samaa kohtaloa.
Kun erotaan, lasten ei pidä joutua kärsimään aikuisten omista ongelmista.
Kun tekee lapsia, pitää luvata se että antaa lapselle parhaan mahdollisen lapsuuden, siihen ei kuulu epätietoisuus siitä, missä lapsi lapsuuden viettää, missä on hänen koti, ja kuka huolehtii.
'Se ptiää olla itsestään selvää, että lapsi ei joudu pelinappuloiksi.
Onko sulla omakohtaisia kokemuksia?
Meillä isä ja äiti erosi, kun olin eskarissa. Äiti löysi uuden ja kaiketi isälläkin oli joku ennen kuin erosivat ainakin riidoista päätellen. Ero oli riitaisa ja kerran jopa kaupungilla ollessamme äitin hyökkäsi isäni kimppuun, kun näki tämän jonkun naisen kanssa.
Äitillä kiersi pari miestä, isäni löysi uuden naisen. Nainen oli todella nuori, en koskaan oppinut pitämään häntä äitipuolena. Hänestä tuli minulle isosisko. Kerroin kaikki huoleni, pahat oloni, onnistumiseni ja syvimmät salaisuuteni hänelle. Meillä oli myös sama harrastus johon "isosiskoni" minua kuskaili.
Samalla äiti löysi itselleen uuden miehen. Miehestä ei koskaan tullut minulle isäpuolta, kutsuin häntä aina nimellä. Vaikka välimme olivat lämpimät, ei siitä koskaan tullut samanlaista kuin "isosiskoni" kanssa.
Nyt olen 24 ja pidän itseäni tasapainoisena nuorena naisena. Minulla on työpaikka, aviomies ja lapsi suunnitteilla. Minulla on kaksi perhettä, jotka tukevat minua täysin. Lapsellani tulee olemaan kolme eri mummolaa/pappalaa jossa käydä.
Vaikka minun kokemukseni on hyvä tiedän kyllä, että kaikilla ei ole. Oma, entinen paras ystäväni eli perheessä, jossa eron sattuessa kaikki unohtivat hänet - äiti, isä, suku ja vanhempien uudet osapuolet. Hän jäi yksin ja on tänäkin päivänä yksin, koska apu ei enää yllä häneen.
Meidän mies hylkäsi lapset kun joku tyhmä blondi sanoi että hän ei pidä lapsista. Siihen jaäi isän ja lasten tapaamiset. Viimeksi on isä lapsiaan muistanut 2008 eikä sen jälkeen kukaan ole kuullut miehestä mitään.
Ilman tätä blondia ei mies olisi lapsiaan ikinä jättänyt.
Juu tulihan tuota jo tuloksia, riippuu tietty miten lasketaan. Yksi lääkäri, yksi ekonomi, diplomi-insinööri ja bittinikkari. Yksi tiedemies on viel tulollaan kun aikuiseksi saadaan. :)
Samoin täällä, minun poikani, toinen tuleva insinööri ja toinen poliisi ja mieheni poika palomies ja yhteinen tyttäremme lukion ekalla ja hän haluaa sairaanhoitajaksi.
Meillä lapset vanhin lapkimies, toinen lentäjä, kolmat tyttö yliopiston rehtori, neljäs poika yritysjohtaja/omistaja, ja viimeinen lukee juuri presidentiksi.
Bhahahaaa lapkimies onko se klapimies siis tekee klappeja ja myy ihmisille?
Presidentiksi ei voi lukea, vaan kansa valitsee sen vaaleissa.
Vanhempani erosivat, kun olin 8 vuotias. Sain tavata isääni niin paljon kuin halusin. Vanhemmillani ei ollut riitaisa ero. Olin noin 12 vuotias, kun molemmille vanhemmille tuli uudet puolisot. Olin kyllä kohtelias ja tavallaan hyväksyinkin ne, mutta en silti ollut koskaan läheinen. Enkä ole sitä vieläkään.
Muistan lämmöllä joulut ja muut juhlat, kun kokoonnuimme suvun kanssa saman katon alle. Kun vanhempani erosivat, niin alkoi juokseminen vuodesta toiseen jokaisen luona. Sain omia lapsia ja juokseminen jatkui, kunnes vaan väsyin. Nykyisin vietän juhlat kotona lasteni kanssa. Päätin joskus, että omille lapselleni en samaa elämää halua, mutta toisin kävi. Nyt juoksee minun lapset. Isänsä luona toisinaan, välillä mummolassa ja joskus kotona. Jää varmaan karmeat muistot. Minulle ainakin.
Olen nyt 40. Hyväksyn kyllä vanhempieni eron, mutta silti haluaisin vieläkin, että oltaisiin perhe. Oikea perhe. Olisi vain yksi paikka, jossa olisi äiti ja isä. Oireilin pahasti murrosikäisenä. En tiedä, johtuiko se vanhempieni erosta. Hankalaa vain oli. Erot on perseestä. Ja se jättää aina jäljen pieneen lapseen.
Minun vanhempien ero ei jättänyt minuun mitään jälkeä. Hyväksyin eron ja äidilleni uuden miehen, jonka kanssa olemme läheiset. Eikä minun tarvinnut juosta mihinkään toiseen kotiin, sain olla omassa kotona :) Enkä koskaan mitenkään ole oireillut, olin täysin normaali teinari. Nyt olen 41 ja elämä kunnossa kaikin puolin :)
Miehet hyväksyy naisensa lapset paremmin kuin naiset miehen lapsia. Ei miehet hauku ja kohtele lapsia huonosti, senhän täälläkin olemme saaneet lukea, että kyllä ne on naiset jotka inhoaa miehen lapsia.
Tuo on hyvä uutinen ettei sinun ole tarvinnut muuttaa talosta toiseen, eikä olla heittopussina. Olet saanut elää ja oll auhdessä paikassa arvokkaan lapsuuden. Se on hienoa. Se on tärkeää, ettei lapsi joudu maksamaan vanhempien erosta. Kyllä ne vanhemmat saavat muuttaa paikasta toiseen, eikä laittaa lasta asialle.
Sulla ollut fiksut vanhemmat.
Näin meilläkin, ei koskaan lapset ole joutuneet isän heittopusseiksi, eikä muuttamaan, vaan ovat kotona saaneet olla ja kasvaa. Vaikka isän menettikin koonaan, se on pieni hinta siitä, että lapset ovat säästyneet pompottelulta ja mielenvikaisuudelta, järjissään ja hyvä lapsuus ilman isää korvaa sen että isä hylkäsi ja vaitoi naisiin omat lapset. Mutta se on sanottava, ettei mies sitä itse keksinyt hylätä lapsiaan, kyllä se vapaa lapseton eukko on kaiken takana, sillä niin hyvä mies kun hän oli, ei itse hylkäsi lapsiaan ellei joku umpikiero ihminen sitä siihen kannustanut.
"...kyllä se vapaa lapseton eukko on kaiken takana, sillä niin hyvä mies kun hän oli, ei itse hylkäsi lapsiaan ellei joku umpikiero ihminen sitä siihen kannustanut. "
Ei hän ollut hyvä mies. Jos hän olisi hyvä mies ja isä, ei hän olisi jättänyt vaimoaan ja lapsiaan vaikka kuinka joku olisi siihen kannustanut. Kannustaa voi vaikka kuinka, mutta pakottaa ei kukaan aikuista ihmistä voi mihinkään vastoin tahtoaan. Jos sinun ex-miehesi olisi hyvä mies ja isä, hän olisi sanonut tuolle naiselle, että "ei kiitos, minulla on vaimo ja rakastan häntä, ja minulla on hyvä avioliitto ja ihana perhe, en luopuisi heistä sinun vuoksesi". Mutta hän päätti ITSE tehdä toisin. Asia oli HÄNEN käsissään, aikuisella on valta tehdä valintoja elämässään, ja sinun miehesi valitsi sen tien minkä valitsi.
Ja tähän varmaan vastaat tuttuun tapaasi "ainahan se mies valitsee helpon ja vapaan lapsettoman elämän kuin lapsensa", ja vastaan siihen samantien:
Ei pidä paikkaansa. Jos mies rakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja elää onnellisessa avioliitossa onnellista perhe-elämää, ei hän valitse mitään vapaata lapsetonta elämää.
Hän on sellaista joskus jo elänyt, ja jos hän on sitoutunut perheeseensä ja on hyvä isä, hän ei vaihda sitä mihinkään. Toki voi kaivata joskus lapsetonta helppoa elämää, kenelläpä ei joskus kävisi mielessä kun heijaa koliikkivauvaa sadannen kerran yöllä, että voi kun silloin ennen sai nukkua milloin halusi, mutta se on normaalia ajatustasolla. Ei se kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä koliikkilastansa rakastaisi niin että sydämeen sattuu ja että hänestä haluaisi luopua.
Sinun miehesi lähti aivan itse, omin jaloin. Toki joku saattoi häntä siihen kannustaa, mutta väkipakolla ketään ei viedä. Sinun miehesi punnitsi mielessään, ja teki valinnan. Hän olisi voinut valita toisin.
Amen. Osuvasti kommentoitu. Meni lissu hiljaiseksi.
Kuules Lissu, en pidä ajattelumaailmastasi yhtään! Vaikka vanhempani ovat eronneet ja minun ei ole tarvinnut olla "heittopussina" olisin varmasti saanut ihan yhtä hyvän kasvatuksen isäkin luona, mutta kun isäni asui kaukana oli sitten tämä ratkaisu.
Itse asun nyt uusperheessä. Opiskelu aikoina olimme mieheni kanssa pitkään yhdessä, mutta sitten opinnot veivät meitä erilleen. Minä muutin toisaalle ja mieheni (silloin poikaystävä) muutti ulkomaille jatkamaan opintojaan. Emme siis koskaan ns. eronnu, pitkä eroaika ja välimatka vain tuli väliimme. Jatkoimme elämää molemmat tahoillamme eteenpäin. Kunnes sitten vuosien päästä törmäsimme sattumalta. Hän oli ollu naimisissa ja saanut 2 lasta ja nyt oli eronnut. Ja minä olin pitkästä suhteestani juuri eronnut. Nyt olemme olleet yhdessä muutaman vuoden ja on yhteinen lapsikin. Kaikki toimii meidän perheessä, miehen lapset ovat meillä sovitusti ja tykkäävät kovasti olla myös sisaruksensa kanssa. Kukaan ei polje ketään, kaikki olemme tasavertaisia. Eli sinun ajatusmaailmasi ja toimintaperiaatteesi ei kohtaa minun maailmaa yhtään. Olen elänyt lapsesta uusperheessä johon kuului äitini ja isäpuoleni ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Nyt elän omassa ydinperheessäni jossa 2 miehen lasta kuuluu kuvioihin.
En siis voisi missään nimessä elää kuin sinä, enkä ole saanut lapsena sellaista sairasta esimerkkiä omilta vanhemmiltani.
Joten älä tule taputtelemaan "olalleni"!!!!
Ei tarvikkaan pitää, en minkään pidä kaikkien ajatusmaailmasta.
Mutta kokemusksesta voin sanoa, että kun lapsille kertoo totuuden eikä kaunistele asiita, vaikka kuin olisi isä, niin se helpottaa kummasti lasten maailmaa.
Kun me sanoimme että suttura tuli väliin ja käski isän vaihtaa lapsensa heidhin niin se sattui meitä kaikkia kauan muta siitä selvittiin.
Mutta jos olisimme valehtdelleet että äidin vika että isä hylkäsi teidät lapset, niin sehän olisi ollut valhe, ja se olisi tullut selville ennemmin tai myöhemmin, sitten olisin myös minä ollut roisto.
Minulla ei ollut osuutta eikä arpaa siihen että suttura vei lapsiltani isän. Ilman sutturaa meillä olisi edelleen isä.
Kun lapset tietää totuuden osaavat suhtautua kaikeen oikein.
Me emme hyväksyneet sutturoiden meille tuloa, eikä lapset ikinä ole niitä nautoja halunneet nähdä. Siksi he ovatkin onnellisia tänä päivänä, kun kukaan vieras ulkopuolinen ämmä ei ole päässyt enää heitä enempi satuttamaan.
Minä olen lasten silmissä sankari, ei se mies eikä varsinkaan se suttura.