En tykkää ihmisistä

Jep, hakeudu hoitoon.

Lisäksi kannataa suunnitella itselleen tulevaisuuden ammatti alalta, jossa ei joudu ihmislähtöiseen työhön ja jossa työ on enimmäkseen itsenäistä ettei tarvitse istua kaikenmaailman kokouksissa. Itsekään en liiemmin pidä ihmisistä, mulla on hyvin pieni sosiaalisuuden tarve, ne pari tuntia mitä ihmisiä koulussa näkee, riittävät mulle paremmin kuin hyvin. Kaveri yökylässä on suorastaan kidutusta kun sen kanssa pitäisi muka jaksaa olla vuorokausi putkeen. Jos illalla yritän saada vaikka edes pienen hetken lukemiseen, niin eihän siitä mitään tule.

Enimmän osan vapaa-ajastani vietänkin yksikseni ja se passaa mulle ihan hyvin. Tulevaisuus on suunniteltu niin ettei liian ihmisläheiseen työhön joudu ja olen oppinut olemaan välittämättä muista ihmisistä, siitä on paljon hyötyä:
1) kukaan ei pysty loukkaamaan kun et kerran välitä pätkääkään
2) et menetä uskoasi ihmiskuntaan vaikka lukisit feissarimokia
3) voit elää omaa elämääsi sen sijaan, että keskittyisin hautomaan ihmisvihaa.

Kannattaa mennä juttelemaan näistä asioista opon ja vaikka koulupsykologin kanssa, mullakin oli aikoinaan tommosia tunteita. Nykyään keskityn enemmän omaan napaani mitä tulee omiin tekemisiini (muut saavat elää omaa elämäänsä, heidän ei tarvitse kiertää minun napaani :D) ja olen paljon onnellisempi. Ei tarvitse olla muuta kuin on, ja osaa ottaa sopivasti etäisyyttä kaikkeen muuhun. Mulla oli tapana kuluttaa itseni loppuun kun yritin olla täydellinen ja mukava kaikille (vaikka siis todellisuudessa inhosin näitä ihmisiä). Kun en enää välittänyt muiden mielipiteistä, en enää välittänyt heistä muutenkaan (siis en enää jaksanut inhota heitä). Kukaan ei vieläkään pidä mua tyhmänä, eikä minua vihata enempää kuin ennenkään, joten tästä ei selvästikään ollut mitään haittaa.

En tiä ylemmän vastaajan tilanteesta, mutta itseki hakeudun enemmä omaan seuraani. Ihmisille puhuminen tulee tosi sujuvasti sillon, kun joku tulee jutteleen, mutten aloita koskaan itse keskusteluja. Pidän ihmisistä oikeastaan, en tiedä yhtään miksi teen näin. Viime viikol terapeutti sano: "ihmisille voi soittaa jos haluaa hengaa niiden kaa" ja olin ihan "wtf, miten mä en tota muistanu :DDD". En ole edes sarkastinen, koko ajatus ei ollut tullut mieleeni moneen vuoteen. Sillee eläny aika yksin n. 9 vuotta, en nyt eristyksissä, mutta sosiaalisesti köyhästi. No, mikäpä tässä, sain jo viikossa kavereita, kun tajusin sellaisia olevan olemassa :D

Sulla on vähän sama tilanne kuin mulla.
Päätin peruskoulun viime kesänä ja jäin vain kotiin istumaan, en siis mennyt jatko-opintoihin koska olisin joutunut soluasuntoon.

Olen jo itseasiassa hankkiutunut hoitoon, olen käynyt jo kauan psykologilla. Mutta ei tuo auta. Olen oikeastaan itsekkin ajatellut, että voisin päästää kokonaan irti sosiaalisesta elämästä ja elää ihan omaa elämääni. Olen tuossa viime vuonna ollut sellainen, mutta kun tulin uuteen kouluun, olen kyllä pitänyt yhteyttä kavereihin enkä ole juurikaan yksin. "Syrjäytyisin" taas, mutten halua menettää ystäviäni. Vaikeina aikoina paras ystäväni on auttanut minua selviämään ja meillä on ollut hauskaa, ja olisi kyllä aikas törkeää jättää ystäväni. Olen aikaisemmin sanonut, että tykkään olla enemmän yksin että jos voitais pitää vähemmän yhteyttä toisiinsa. Sitte se vaan suuttu ihan hirveesti ja lopulta rupes valittaa siitä että oon muuttunu... Mua niin paljon vituttaa kun nykyään ihmiset sanovat mulle tolla tavalla. Tottakai mä nyt jossain määrin aina muutun. Itse tuo kyseinen kaveri jätti minut koko kesäksi yksin koska oli löytänyt uuden kaverin ja olin koko kesän sitten ihan omissa oloissani. Sen jälkeen olen arvostanut yksinoloa todella paljon. Enemmän kuin koskaan kuvittelinkaan.
Joten ihan oma syynsä.

Mulle todettiin vaikea masennus tossa keväällä. Mielestäni kuitenkaan en ole vaikeasti masentunut, pänvastoin. Osaan arvostaa elämän kauniita puolia ja kulkea yksin omat tieni. Tämän johdosta käyn psykologilla. En tunne siihen kuitenkaan tarvetta, toivoisin että voisin lopettaa koulut ja muutta omilleni, omien ajatuksieni syövereihin ja hautautua niihin. Se ei kuitenkaan kuullosta aivan terveelliseltä, ja se on mahdotonta, koska kyllähän sitten kun muutan omilleni on pakko hankkia työpaikka yms. Monet on ruvennu myös vaittämään, että olisin jotenki tunteeton. Tunnen kyllä tunteet voimmakkaasti (toivoisin kuitenkin päinvastaista) mutten itke usein. Kun vanhemmat eros, en tuntenut mitään. Ikinä ei ole ollut tarvettaa miellyttää muita ihmisiä tai mitään. Ihmisviha on vain tullut.

Kiitos vastauksistanne.