jos on näkymätön?
Kun vaan ruoka on pöydässä, huusholli suht siisti ja jos tarvii apua rakennushommissa, muuten ei nähdäkään. Olisi halua jo omaankin elämään, kun lapsetkin on jo omillaan. Mistä saa tän ikäinen rohkeutta elää omaakin elämää? Kun on huoli siitä toisestakin.
Kun vaan ruoka on pöydässä, huusholli suht siisti ja jos tarvii apua rakennushommissa, muuten ei nähdäkään. Olisi halua jo omaankin elämään, kun lapsetkin on jo omillaan. Mistä saa tän ikäinen rohkeutta elää omaakin elämää? Kun on huoli siitä toisestakin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Säväytä, väväytä.
Hanki rakastaja, värjäytä hiuksesi, hanki korkkarit, ala päivätanssimaan.
Tee ukostasi mustasukkainen.
Älä tee kuin aina ennen. Uudistu peloittavasti.
Vedä omatunto alan vessanpöntöstä! Ala olemaan itsekäs!
Nyt olet liian tuttu ja turvallinen. Itsestäänselvyys.
Hanki uskallusta!
Jos sulla on tarpeeksi selkärankaa ja omaa tahtoa niin onnistuu ilman muuta.
Tässä iässä pitää jo pystyä tekemään muutakin kuin peesaamaan muita, siis ajattelemaan omilla aivoillaan ja tekemään omia juttuja jos kerta haluaa.
Mieti mitä haluat tehdä ja TEE SE !!! Muuta neuvoa ei voi antaa. Sen toisen äiti (tai isä?) et ole joten hoitakoon itsensä, lienee täysiikäinenkin?
Karmeen tuttu tilanne...Kun on saanut lapset omilleen, niin sitä luuleet et nyt tässä alkaa jo helpot olot,.....mutta, mutta, jos sulla on myös näin ett ukko ruppee nyt apua tartteen, ei paljon mutt kuitenkin tuntuu että huolehtia häätyy.
Niin , kerääppä siinä taas uusia voimia ,kun haluais jo helpommalla päästä, mitäs teet....................................................................
Juu, semmoiset koryiy sattuivat täälläkin, ensin vanhempien kurinalaisesa hoivassa, sitten anopin, puolison, ja nyt omaishoitajana loppuelämän..tässä se oli, mutta minkäs teet karkuun et pääse.
t -kirjain muuttuiki y -kirjaimiksi..no jospa tuosta..
p.s. ja itse aiheeseen lisään, että kiitän taivaita kun en itse ole mieheni asemassa, omaishoidettava.
Pirrelle
Puhut viisaita,siin vaihees kun puoliso muuttuu hoidettavaksi se kasvattaa rintakarvoja.
Toisten velvollisuuren tunto laittaa jatkamaan loppuun asti toiset valitsee helpoimman tien ja pysyvät omalla mukavuusalueellaan.
Itte kun ajattelee niin koskaan en anteeks ittelleni antas jos kipeen jättäisin tienposkeen ja itte jatkaisin .
Jokanen menee tavallaan ja tekee tiliä omatuntonsa kanssa sulle toivon vilpittömästi voimia .
Te joilla on kokemusta omaishoidosta saatteko riittävästi tukea yhteiskunnalta tai omaisilta? Millaiset päiväohjelmat teillä on?
Jokainen huomaa ikääntyessään kuinka ei jaksa enää kuten nuorena. Omaishoitajien työtaakka tuntuu kohtuuttomalta . Omaishoidettavia on tietenkin monenlaisia tauteja sairastavia.
Ei ainakaan suvulta saa, he, joilla sitä ei ole.
Vakavalle paikalle.
Olin monissa verisissä taisteluissa kelan kanssa kun hoidettiin nuorempaatytärtä.
Aivan käsittämättömiäja mielivaltaisia päätöksiä ja lääkärintodistusten tulkintoja ,liikaa valtaa ilman vastuuta päätöksistään.
Kunnan vammaispuolen ihmiset oli suorastaan suurenmoisia olen vieläkin valmis suutelemaan maata heidän jalkojen juuressa..
Loppuajan hoitohommat oli koko päiväisiä ja sairaalassa oloa ,raskasta aikaa .
nyt mietitään oliko nykyisen vapauden hinta kohdallaan.
Kiitos k/k, ja niinhän se on, vaikka kuin rieposi välillä tämä kytkyyssä olo, niin avutonta ei jätetä, - ihan loppuun asti mennään vaikka nenä maata viistäen, siis jommankumman loppuun, eihän se ole sanottu kumpi sortuu ensin :/.
Sitten jos homma käy fyysisesti liian raskaaksi, silloin on pakko miettiä muita hoito vaihtoehtoja, mutta päivä kerrallaan.
Mukava se oisi lentää, perhosena pois, mutta syyllisyyden ketju jalassa ei se lento kepeää ois.
Parkinsonia sairastaa (15v. dg), vielä omin jaloin töpöttää, mutta pukea pitää, pestä, ja pian syöttäkin, lusikka ei taho enää nousta, ja nielemis ongelmiakin jo on, mutta kyl hän on tässä maalimassa täysijään, ja pitää huolen että palvelu pelaa :), ja takertuu minuun, ei saisi käydä missään jne.
Vielä voin jättää lenkin, n. tunti,ajaksi yksin kun istuallaan on ja katsoo talkkaria nukkuen.
En tiedä noista yhteiskunnan tuista kun en saa miestäni mihinkään järjestettyihin juttuihin lähtemään, tai ainakan tähän mennessä en ole saanut, - huomenna tulee kunnasta joku ihminen jolta aion kysellä päivätoiminta mahdollisuuksia, että voisin vaikka muutaman tunnin olla ilman huolta vaikka kaupoilla.
Omaishoitajan vapaitten 3 vrk/kk ajaksi mies pääsee perhehoitoon tähän samaan kaupunkiin, ja tykkää olla siellä, ainakin kun ei anna vaihtoehtoja.
Tuolla joku sanoi omaishoitajan palkoista, palkkio se on ja pieni, verojen jälkeen 270 euroa, ei semmoiset rahat ole kelleen syy tehä tätä omaishoitajuutta, mutta onhan se lisänä niinku rikka rokassa, mutta ymmärtämättömyys tuo kateutta ja sanoisinko ilkeys.
Itse koen omaishoidosta jäävän huomattavasti enemmän käteen, myös finanssipuolella. Puolisoni eläke on omaishoidontuen lisäksi taloutemme käytössä, jos hän olisi laitoksessa niin en millään pärjäisi näissä puitteissa omalla pienellä eläkkeelläni.
Tietysti laitoshoito maksaisi enemmän meille- kuin yhteiskunnallekin, molempien yhteenlasketuista tuloista so. eläkkeistä menisi n. puolet laitoshoitomaksuihin, itse tulisin toimeen taloudellisesti, mutta näin toistaiseksi mennään, päivä kerrallaan.
"Pirre*"
Miksi omais-hoito näyttää olevan raha-kysymys?
Välillähän siitä kirjoitellaan nyyhkien ja elämää hellien.
Mutta aina kaatuvat kaarteet lopulta samaan ojaan.
Erilaisilla jaarituksilla vain.
H.
Ai kenelle, ei minulle ainakaan ole, mutta toisaalta etkös sinä jo tuohon ikkään tiedä että rahakin on tärkeä elämän edellytys nykypäivänä, ilman rahaa ei vaan tule toimeen.
Ihmisiä monenlaisissa tilanteissa taloudellisestikin, jos esim. on vielä velkaa tjms., on pakko laskea kuinka niistä selvitään..jne., eläkä tyhmiä kysele, iso mies.
rupisammakon näkönen ja muutenki huono luonteinen ei saa rakastajaa
se on taattu
luonneki kuin pirulla, saa raivokohtauksen jos mies ei pystykkää ku naaman näkee,
on tosi
on koettu omakohtaisesti,
parasta tyytyä omaansa hän voi olla loistava löydös
Hyi häppii vanha ihminen tuollaisia....
Kas kun ei käytä vielä kynsiään.
Tympiihän se ketä vaan tuommoinen vieraissa hyppivä.
Tyydy vaan siihen minkä olet saanut.
Minulla on lähes kokonaan vain omaa elämää.
Saisin tehdä mitä haluan, tällä iällä terveys asettaa rajoituksia. Onneksi ei ole mitään lopullista, vain epäonnistunut vasaravarvasleikkaus. En olisi ikimaailmassa uskonut millaisen riesan voi parin varpaan takia saada.
Kun saa aina tehdä mitä haluaa, sekin menettä osittain arvoaan. Työelämässä ollessa vapaat olivat kultaakin kalliimpia.
Uskoisin että kuusikymppisenä on aika vaikea tehdä radikaalia elämänmuutosta, mutta ei se mahdotonta ole.
Aloita varovasti, lisää vähitellen jos tuntuu oikealta ja hyvältä. Ei sinullakaan ole kuin ainokainen elämäsi.
Riippunee siitä mitä haluat "omalta elämältä".
Kahden aikuisen huushollissa ja ruanlaitossakaan ei mene 24/7. Olisiko aika miettiä mikä itselle on tärkeää, mukavaa, iloa tuottavaa ja kurkoitella niitä kohti?
Ota vastuu omasta tyytyväisyydestäsi ja hyvinvoinnistasi, ei sitä voi kenenkään toisen harteille sälyttää.
Pitkässä suhteessa sitä usein tapahtuu näin, toisesta tulee näkymätön.
Tai jos kumppanillasi on samanlainen tunne mutta pakenee muihin asioihin. Onko sitä pakko lähteä asumaan erilleen jos yhdessä voi elää kavereina?
Olisiko teillä mahdollisuutta johonkin yhteiseen harrastukseen, vaikka bridgen pelaamiseen? Eihän sitä ole pakko olla naamat vastatusten pelaamassa, ottaa toisen kumppanin ja kilpailee sitten toisiaan vastaan.
Niin, sitähän se tuntuu olevan. Kun elämä on mallillaan, pitää etsiä siihen ns säpinää, ts ongelmia....
Kun luin ketjua, tuli mieleen kuinka monta mielipidettä on, tavallaan oikeassa suurin osa.
Sinun lauseesi on paras tässä ketjussa. Juuri noin usein käy. Eräs ystävätär etsi aina "äksöniä" kun pääsi irti, jos lähdettiin yhdessä jonnekin.
Toisaalta ymmärrän ihmistä joka on ollut vaikkapa vuosikausia omaishoitaja puolisolleen.
Varmaa kaipaisi muutakin kuin hoitajan roolia puolisoltaan.
Se on ihmisen osa.
Miun on vaikea ymmärtää muualle kuikuilua koska jos joku vika miussa on niin tinkimätön lojaalisuus siihen mihin kerran olen erehtynyt sitoutumaan. Sekin johtaa toisinaan kestämättömiin kriiseihin.
Voin sanoa, että ei hyvältä tunnu ja näkymättömäksi tulin, vaikka en paljon apua tarvinnutkaan, kun puoliso näytti ovea yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Uutta virtaa sai vähäksi aikaa ja sitten terveysongelmia alkoi tulla hänelle. Säpinä ei tässä iässä oikein aina onnistu - mutta tiedän joitakin hyväkuntoisia eronneita jotka ovat löytäneet vielä hienon ystävyys-,rakkaus suhteen. Onnekkaita ovat.
Nooo... itsekin näytin ovea exälle joskus vuosikymmen sitten, eikä sekään syyttä tapahtunut (myönsi itsekin).
Enkä saanut uutta virtaa vaan jatkoin itsekseni, toki jälkikasvusta huolehtien kuten ennenkin. Terveysongelmiakaan ei tullut koska muutin elämäntapojani jos mahdollista vielä aikaisempaakin terveellisemmiksi.
Seuraakin on löytynyt vaikken sitä ole itse etsinyt, joten itsestä on kiinni jatkanko yksin vai samanhenkisen parin kanssa, varmaa kuitenkin on etten etsimälläkään parempaa seuraa löydä...
Ootko varma että haluat erota? Kun sulla on huoli toisesta, eli jotain tunteita jäljellä.
Eihän se rakkaus aina kukoista. Se elää ihan samoja vuodenaikoja kuin luontokin, vähän eri kellon mukaan.
Itse olen eronnut, ja toisinaan kaipaan toista aikuista. Mutta en jaksa enää yhtään seurustelua! Väkisin kyhnyttelyä. Mun puolesta sopisi sellainen ukko kuin sulla on, nähtäis ruoka-aikana ja peiton alla, muuten kumpikin puuhaisi omiaan. Niin että ei sulla välttämättä niin huonosti ole asiat?
Eronnut minäkin olen pitkän liiton jälkeen. Yksin ollut koko tämän ajan, harrastelen muutamia juttuja, läheisyyttä ja kunnon halia kaipaan - haikeaksi yksinäisyys tekee.
Aloittajalla on minunkin mielestä ihan hyvä tilanne, ehkä...........
Ikäkriisejä on kymmenen vuoden välein ja ihmiset vaihtaa puolisoa jopa kuuskymppisetkin vielä - jokaisella on tietysti vain yksi elämä. Tässä iässä moni miettii varmasti jo sitä, että yhteisiä vuosia ei ole kymmenittäin ja panostaa siksi uuteen puolisoon, suhde on erilaisella pohjalla ja varmasti hienoa kun sellaisen löytää.
Rohkeus on kyllä koodattu jokaisen ihmisen sisimpään, toiset vain jostain syystä painavat sen piiloon ja tavoittamattomiin. Joten kaivele, kyllä se sieltä löytyy. Aloita vaikka miettimällä omia, ihan ikiomia toiveita, haluja, haaveita ja unelmia.
Sitten vain rupeat ottamaan vaikka kuinka pieniä askeleita sitä kohti muistaen, että "tuhannen peninkulman matka alkaa yhdellä askeleella".
Se, että sinulla on omaa elämää, auttaa jaksamaan myös siitä toisesta huolehtimisesta. Ja ymmärtämään, että huolen kantaminen on turhaa, elämä kantaa, jos antaa sen kantaa. Oma elämä, kun kenenkään muun elämää ei voi elää.