Uneton yö taitaa olla tiedossa. Alkoi ahdistaa ja itkettää, kun jälleen kerran sorruin tutkiskelemaan facebookin ihmeellisessä maailmassa entisten luokkalaisten profiileja. Mietin, että mitäköhän entinen ihastukseni puuhailee nykyään (huom. mitään ei tapahtunut, koska en koskaan uskaltanut jutella hänen kanssaan) ja no, hyvin sillä näyttää menevän - saanut paljon ystäviä (mikä on tietenkin hieno juttu...) ja opiskelee omaa alaa, tekee omaa juttuaan.
Kohta mulla päättyy työharjoittelujakso ja saan valmistumispaperit käteen koulusta, jonne lähdin opiskelemaan täyttä huttualaa. Motivaatiopuutteen takia valmistun 1.5 vuotta myöhässä kuin alunperin oli tarkoitus. Ja mä en tiedä, mitä vittua mä sitten teen. Ahdistaa niin saatanasti, kun työpaikkaa ei ole tiedossa, eikä ihmisiä, joiden kanssa hengailla vapaa-aikoina. Päivät pitkät datailen koneella - eli tekemättä yhtään mitään itseni tai kenenkään muun hyväksi.
En vaan perkele jaksa tätä! Elämä sattuu aivan liikaa. Kuuluuko sen oikeasti tehdä näin kipeää, että hyperventiloi ja tärisee välillä öisin, kun menee maate nukkumaan.
Ei tää yksinäisyys aina kuitenkaan satu. Silloin jos en näe ihmisiä saati kuule, miten hyvin joillakin menee ja miten hauska viikonloppu oli joillakin, niin ei tee yhtään kipeää. Mutta mene sitten katsomaan ja aistimaan, miten hyvin jotkut ihmiset tulevat toistensa kanssa toimeen, nauttivat seurastaan ja uusista kokemuksistaan toistensa kanssa - silloin päässäni vain napsahtaa ja alkaa sattua ihan helvetisti. Silloin haluaisin ystäviä, joiden kanssa kävellä vaikka pimeässä metsässä lauantaiyönä pikku humalassa kohti kesämökkiä, jonka vuokrasimme viikon ajaksi hauskanviettoon. Tai käydä torstai-iltana lainaamassa kirjastosta kirjoja ja sen jälkeen juomassa mukilliset kaakaota hämärässä kahvilassa. Ihan vittu mitä vaan, kulkea bussilla kaatopaikasta stadiin syöttämään sorsia.
Kieltämättä vähän outoa... en päässyt porukoihin mukaan peruskouluaikoina, enkä lukiossakaan. Enkä nyt tässäkään koulussa. Oikeesti, millaista se on, kun kuuluu joukkoon? Kun käytävällä sulle moikataan, hymyillään ja kosketaan? Pidetään ihmisenä, sinuna itsenäsi?
Voi jumalauta. No aamulla terapiaan kuulemaan tuomio näistäkin kiittämättömistä pohdinnoistani.
Kohta mulla päättyy työharjoittelujakso ja saan valmistumispaperit käteen koulusta, jonne lähdin opiskelemaan täyttä huttualaa. Motivaatiopuutteen takia valmistun 1.5 vuotta myöhässä kuin alunperin oli tarkoitus. Ja mä en tiedä, mitä vittua mä sitten teen. Ahdistaa niin saatanasti, kun työpaikkaa ei ole tiedossa, eikä ihmisiä, joiden kanssa hengailla vapaa-aikoina. Päivät pitkät datailen koneella - eli tekemättä yhtään mitään itseni tai kenenkään muun hyväksi.
En vaan perkele jaksa tätä! Elämä sattuu aivan liikaa. Kuuluuko sen oikeasti tehdä näin kipeää, että hyperventiloi ja tärisee välillä öisin, kun menee maate nukkumaan.
Ei tää yksinäisyys aina kuitenkaan satu. Silloin jos en näe ihmisiä saati kuule, miten hyvin joillakin menee ja miten hauska viikonloppu oli joillakin, niin ei tee yhtään kipeää. Mutta mene sitten katsomaan ja aistimaan, miten hyvin jotkut ihmiset tulevat toistensa kanssa toimeen, nauttivat seurastaan ja uusista kokemuksistaan toistensa kanssa - silloin päässäni vain napsahtaa ja alkaa sattua ihan helvetisti. Silloin haluaisin ystäviä, joiden kanssa kävellä vaikka pimeässä metsässä lauantaiyönä pikku humalassa kohti kesämökkiä, jonka vuokrasimme viikon ajaksi hauskanviettoon. Tai käydä torstai-iltana lainaamassa kirjastosta kirjoja ja sen jälkeen juomassa mukilliset kaakaota hämärässä kahvilassa. Ihan vittu mitä vaan, kulkea bussilla kaatopaikasta stadiin syöttämään sorsia.
Kieltämättä vähän outoa... en päässyt porukoihin mukaan peruskouluaikoina, enkä lukiossakaan. Enkä nyt tässäkään koulussa. Oikeesti, millaista se on, kun kuuluu joukkoon? Kun käytävällä sulle moikataan, hymyillään ja kosketaan? Pidetään ihmisenä, sinuna itsenäsi?
Voi jumalauta. No aamulla terapiaan kuulemaan tuomio näistäkin kiittämättömistä pohdinnoistani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oletkos koittanut jättää kirjeystävät / etsin täkuulutus / treffipalstalle viestiä josata selviäsi, että olet etsimässä kaveria? Sinulta näyttää tuo kirjoittaminen luonnistuvan, niin ehkäpä löytäsit ratkaisun sieltä ongelmaasi? Ja kyllähän niitä uusia tuttavuuksia ja kavereita löytyy, kunhan valmistuttasi löydät jonkun työpaikan....tai pääset työkkärin "mahtaville" kursseille. Anonyyminä se on helppo jutella netissä ihmisten kanssa, joten varmasti löydät jonkun joka on samalla aaltopituudella kanssasi. Tarpeeksi ahkerasti vain koitat onneasi, niin kyllä sieltä joku löytyy...vaikka myönnettäköön, että sivustolla paljon ns. "trolleja" pyöriikin.
Elähän murehi kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu :)
Eipä sinne lärvikirjaan kannata mennä laumasieluja seurailemaan. Eikä ne ihmisten sadat naamakirja"kaverit" kerro välttämättä mitään asioiden todellisesta laidasta. Monet haalivat vaikka tuntemattomia ihmisiä kaverilistalleen jotta se oma sosiaalinen elämä näyttäisi muiden silmissä kukoistavalta. Joskus sillä yritetään vakuuttaa ja lohduttaa jopa itseään. Naamakirjassa kuka tahansa voi saada itsensä näyttämään siltä miltä haluaa muiden silmissä näyttää. Totuutta sillä ei kuitenkaan voi muuttaa. Unohda koko naurettava sivusto äläkä suotta kiusaa itseäsi katselemalla entisten ihastusten profiileja. Keskity omaan elämään ja unohda massojen trendit.
Juuri noin. Minulle on eräs ihminen lähettänyt kaveripyynnön, nyt huutelee pitkin poikin ympäri kahta kaupunkia, kun en ole hyväksynyt. Miksi olisin hyväksynyt kaverikseni ihmisen jonka kanssa en halua olla tekemisissä, enää koskaan ? Tiedän syyt miksi minua on pyytänyt, haluaa olla suosittu joka paikassa, aikoinaan lähti joka juopon mukaan baarista jne. eli on ns. jakorasia, muuten joo ihan sama, mutta mies ja lapset odotteli äitiä kotona....
FB on aika pinnallinen paikka koska tiedän yhden jolla on reippaasti 500 kaveria vaan yksin hän näyttää silti aikansa viettävän hienosta ulkokuoresta huolimatta. Älä mieti liikaa muiden juttuja vaan keskity luomaan omia polkujakin. :)
Minäkin olin yksinäinen opiskeluaikoina. Pahimmalta tuntui se, kun huomasi miten muut halusivat jättää ulkopuolelle. Kaikenlisäksi kyseessä oli sosiaalialan oppilaitos, jossa olisi luullut olevan enemmän empatiakykyä ihmisillä.
Joskus sain jonkun armopalan ja minutkin kutsuttiin johonkin illanviettoon, seuraavana päivänä taas käännettiin selkä. Olipa kiva fiilis.
No, mä uskon Jumalaan ja joku kesäloma sit rukoilin, että en jaksa enää jos en saa ketään kaveria. Kesäloman jälkeen menin uuteen asuntolaan ja huonekaveriksi tuli uus opiskelija jonka kanssa sitten ystävystyttiin ja olo helpotti vaikka sainkin olla edelleen koulussa yksin, mut oli ainakin illalla sit seuraa.
Mut pääosin tuo opiskeluaika oli aika tuskaa. Monesti kyyneleet silmissä kävelin kouluun. Kuuntelin kun linnut sirkutti ja ajattelin, että ne on mun kavereita.
Opiskelujen jälkeen sit alkoi elämä muuttua, kun tutustuin eri paikkakunnalla enemmän omanlaisiin ihmisiin.