Olen sairastellut parikymmentä vuotta ja elämää on rikastuttanut myös työttömyys, köyhyys ja lähiomaisten kuolemat. Kaksi ystävistä kesti melkein kymmenen vuotta, kolmas, se viimeinen, hyytyi nyt, kun jouduin hengenvaaralliseen leikkaukseen ja neljän seinän sisälle kolmeksi kuukaudeksi.
Se viimeinen ystävä teki pesäeron 45 vuoden ystävyyden jälkeen ilman etukäteistä vihjettä kertaheitolla ja reippaasti blokkaamalla puheluni ja lopettamalla sähköposteihin vastaamisen.
Ymmärrän täysin, että kukaan ei jaksa olla ikuisesti tukena ja surkeuden kaatopaikkana, joten olen yrittänyt säästellä ystäviä kauheimmilta uutisilta ja olla pyytämättä konkreettista apua useammin kuin kerran vuodessa. Käytännössä tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että en ole päässyt kotiutumaan sairaalasta, kun asun yksin eikä löydy ketään saattajaa edes taksilta kotiovelle, saati jotakuta hakemaan lääkkeet apteekista.
Toisaalta minunkaan elämäni ei ole 24/7 silkkaa ruikutusta ja avunpyyntöä vaan minäkin lähtisin mielelläni ystävän kanssa shoppaamaan, reissaamaan, ulos syömään tai tekisin jotain kivaa yhdessä jonkun kanssa, mutta ex-ystävät ilmeisesti enemmän pelkäävät ruikutuksen mahdollisuutta kuin "nauttivat" seurastani.
"Ei ystävällä ole velvollisuutta auttaa" totesi uskovainen naapurini, joka sitten kävi apteekista hakemassa kipulääkkeet leikkauksen jälkeen. Yksinäisyyden tunne on musertava, mutta tämä konkreettinen yksinäisyys sairastaessa on kyllä todella raskasta. Mietin usein, olisiko minulla edelleen ystäviä, jos en olisi sairastanut niin paljon...
Se viimeinen ystävä teki pesäeron 45 vuoden ystävyyden jälkeen ilman etukäteistä vihjettä kertaheitolla ja reippaasti blokkaamalla puheluni ja lopettamalla sähköposteihin vastaamisen.
Ymmärrän täysin, että kukaan ei jaksa olla ikuisesti tukena ja surkeuden kaatopaikkana, joten olen yrittänyt säästellä ystäviä kauheimmilta uutisilta ja olla pyytämättä konkreettista apua useammin kuin kerran vuodessa. Käytännössä tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että en ole päässyt kotiutumaan sairaalasta, kun asun yksin eikä löydy ketään saattajaa edes taksilta kotiovelle, saati jotakuta hakemaan lääkkeet apteekista.
Toisaalta minunkaan elämäni ei ole 24/7 silkkaa ruikutusta ja avunpyyntöä vaan minäkin lähtisin mielelläni ystävän kanssa shoppaamaan, reissaamaan, ulos syömään tai tekisin jotain kivaa yhdessä jonkun kanssa, mutta ex-ystävät ilmeisesti enemmän pelkäävät ruikutuksen mahdollisuutta kuin "nauttivat" seurastani.
"Ei ystävällä ole velvollisuutta auttaa" totesi uskovainen naapurini, joka sitten kävi apteekista hakemassa kipulääkkeet leikkauksen jälkeen. Yksinäisyyden tunne on musertava, mutta tämä konkreettinen yksinäisyys sairastaessa on kyllä todella raskasta. Mietin usein, olisiko minulla edelleen ystäviä, jos en olisi sairastanut niin paljon...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eihän ne mitään ystäviä olekaan, jotka hylkäävät. Ruikuttaminen voi vähentää yhteydenpitohalukkuutta, mutta mielestäni todellinen ystävä ei silti pidä liian pitkää katkoa, vaan auttaa jos voi ja ihan pyyteettömästi.
Ei noihin "ystäviin" ja tuttaviin voi todellisesti luottaa, pitkätkin tuntemiset katkeavat. Ehkä ihmisiä ei vain liikuta kuin oma napansa tänä päivänä.
Totta on, että ystäviä riittää, niin kauan, kuin heille voi olla jotenkin avuksi, sen olen huomannut.
Oman yritykseni kautta olen saanut tosi paljon "ystäviä", joita voi aina auttaa, kun he apua tarvitsevat, mutta en koskaan kutsua kotiinsa esimerkiksi saunomaan, syömään tai muuta vastaavaa, apu on aina yksipuolista.
Olenkin tässä miettinyt, että kunhan jään kohtapuoliin eläkkeelle ja myyn yritykseni, enää ei takuulla kukaan kaipaa, niin ovat "ystävät" kadonneet sen sileän tien.
kypsätäti.
Voisimme vaihtaa mielipiteitämme vaikka loppuikämme...sehän juuri on elämää
Haluatko??
Tietenkin ysävyys on aina vapaaehtoista: ei ketään voi vaatia olemaan ystävä ja tekemään sen piikkiin palveluksia. Tuo uskovainen ystävä on sanonut niin kuin asia on, mutta kyllä ihmisyyteen kuuluu moraalinen velvollisuus auttaa toista, vaikka ei olisi edes ystävä.
Perheenjäsenillä ja aviopuolisoilla on velvollisuus auttaa ja olla omaisen roolissa ja velvollisuudessa, mutta ystäviltä emme voi tällaista vaatia.
Missä päin Suomea asut? Olen itse pitkäaikaissairas (työkyv.eläkkeellä) ja myös ilman ystäviä ja apuja. Silti, tai ehkä juuri siksi, en epäröisi auttaa lähimmäistä tosi tarpeessa.
Toivotan Sinulle parempia aikoja edessäpäin. Pikaista toipumista!
Tänään on taas rankka päivä pääkaupungissa. Olen rääkynyt kivusta, huomannut unohtaneeni kauppatilauksesta leikkeleen leivän päälle ja olevani siksi pelkällä leivällä lauantaista eteenpäin keskiviikkoon asti, kuntoillut kävelemällä hiljaa ympyrää kotona 10 minuuttia munakellon tikittäessä, kun ei ole ketään, joka lähtisi kanssani ulos. Kauppaan pääsen vasta kun jaksan kävellä ja seisoa yhdenjaksoisesti tunnin ja sitten saan tuoda kaupasta kilon painoisen tavaran. Kahdeksan viikkoa jäljellä sairauslomaa, pääsenköhän oikeasti vielä joskus kuntoon, töihin ja ihmisten ilmoille? Niin pimeä päivä tänään.
En ole koskaan ymmärtänyt ilmaisua "velvollisuus auttaa".
Velvollisuus liittyy "ei-vapaaehtoiseen" vastuuseen: vanhempi on vastuussa lapsensa hyvinvoinnista, joten hänellä on velvollisuus auttaa lasta tai työtehtävät voivat velvoittaa auttamaan työkaveria tai asiakasta. Velvollisuus tuntuu yhdistyvän pakkoon: kun olet tietyssä asemassa tai roolissa, sinun tulee toimia tietyllä tavalla, huolimatta omista haluistasi tai toiveistasi, toimia jopa vastoin omaa etuasi, uhrautuen ja kärsien ja vaivaa nähden.
Jos ajatuksissaan yhdistää auttamisen ja velvollisuuden, auttaminen todellakin on sen jälkeen aina itseltä pois, hirveä ponnistus ja uhraus, jotain, jolla kerätään pisteitä.
Minä en ymmärrä, miksi auttaminen mielletään velvollisuudeksi. Miksi ei auttaisi aina kun voi? Useimmiten se auttaminen kun on jokin pienen hetken vievä juttu itselle, mutta avun saajalle se voi olla todella suuri asia.
Minä autan aina kun voin eli riittää, kun satun olemaan paikalla ja minulla on käytössä auttamiseen tarvittavat resurssit. Tein vuosia vapaaehtoistyötä ja sain siitä paljon iloa. Edelleen autan automaattisesti: uimahallissa pientä tyttöä, joka renklaa hädissään avainta saamatta pukukaappia auki, naapuria, joka joutuu menemään töihin ja jättämään sairaan koiran yksin kotiin, tuttua, joka kipeän selän takia ei saa rikkaruohoja nyhdettyä. Parista minuutista puoleen tuntiin juttuja, joihin minun päässäni ei mitenkään yhdisty sana "velvollisuus"...