Mitä mieltä olette oikean maailman yhdistelemisestä fiktiiviseen tekstiin? Että ihmiset käyvät Starbucks- kahvilassa oman keksimäsi kahvilaketjun sijaan, laukku on Vuittonin sen sijaan että keksisit oman suunnittelijan. Katu ja kaupunki, jossa asuvat, ovat oikeasti olemassa sen sijaan, että ne olisivat mielikuvituksesi tuotetta.
Kummasta pidätte enemmän? Haluaisin käyttää mielikuvitustani ja keksiä itse kaikki ketjut ja brändit ja julkkikset ja musiikit, jotka tulevat tarinassa esille kaupungeista puhumattakaan. Mutta latistaako se tekstiä, kun lukija ei tiedä? Vai pitäisikö vain käyttää noita oikeita ketjuja ja pikaruokaravintoloja tai Brad Pittejä. Toisaalta en ole määritellyt, missä maassa tarina tapahtuu, niin voiko kuvitteellisen ympäristön ja todellisen ympäristön sotkeminen sekoittaa entisestään?
Miten itse teette? Käyvätkö hahmot McDonaldsissa vai jossain omassa hampurilaisravintolassa? (typerä esimerkki, mutta...) Miten haluaisitte itse lukea? Onko se parempi, että yritetään tehdä uskottavuutta, vai että käytetään mielikuvitusta? Yksi ongelmistani oli myös, etten halua määritellä kaupunkia, jossa kaikki tapahtuu enkä edes maata, mutta onko teksi epäuskottavaa, kun kaupunki on omakeksimäni. Kommentteja, keskustelua, mielipiteitä, kiitos :)
Kummasta pidätte enemmän? Haluaisin käyttää mielikuvitustani ja keksiä itse kaikki ketjut ja brändit ja julkkikset ja musiikit, jotka tulevat tarinassa esille kaupungeista puhumattakaan. Mutta latistaako se tekstiä, kun lukija ei tiedä? Vai pitäisikö vain käyttää noita oikeita ketjuja ja pikaruokaravintoloja tai Brad Pittejä. Toisaalta en ole määritellyt, missä maassa tarina tapahtuu, niin voiko kuvitteellisen ympäristön ja todellisen ympäristön sotkeminen sekoittaa entisestään?
Miten itse teette? Käyvätkö hahmot McDonaldsissa vai jossain omassa hampurilaisravintolassa? (typerä esimerkki, mutta...) Miten haluaisitte itse lukea? Onko se parempi, että yritetään tehdä uskottavuutta, vai että käytetään mielikuvitusta? Yksi ongelmistani oli myös, etten halua määritellä kaupunkia, jossa kaikki tapahtuu enkä edes maata, mutta onko teksi epäuskottavaa, kun kaupunki on omakeksimäni. Kommentteja, keskustelua, mielipiteitä, kiitos :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Lukijana minulle ei ole väliä kumpaa tapaa käyttää. On realistisempaa jos käyttää tosielämän kaupunkeja ja suunnittelijoita, mutta ihan hyvin kaupungin voi keksiä ja kaiken muunkin. Jos keksii kaupungin voi keksiä maankin. Siinä on hyvä idea, taidan varastaa sen, no ei, ei ole tällä hetkellä itseä kiinnostava asia.
Ihan hauskaa leikittelyä sinulla. Itse käytän todellista maailmaa, todellisia tuotemerkkejä ja oikeita kadunnimiä. Miksikö? Tässä tulevat perustelut:
Todellisen maailman tuotemerkit kertovat käyttäjistään jotain ilman, että sitä pitää erikseen alkaa selostamaan. Esimerkiksi tuo sinun Vuittonin laukkusi tai Armanin puku. Ne ketovat, että käyttäjällä on a) rahaa, tai b) ovat muotitietoisia, c) turhamaisia tai d) kaikkia noita. Jos tekstissä mainitaan, että miehellä oli Dressmanista hankittu Batistinin puku, kertoo se taas jotain ihan muuta.
Aito tai vastaavasti fekki Rolex ranteessa kertovat heti mistä on kyse. Sen sijaan itse keksitty kellomerkki ei kerro kantajastaan mitään, ellei sitten selitä mistä se on valmistettu, mistä hankittu ja mitä se on maksanut jne.
Kadunnimien kautta on hauskaa esitellä tapahtumaympäristöä ja lisätä todentuntuisuutta. Seppo Jokisen dekkarit liikkuvat usein Hervannassa ja Matti-Yrjänä Joensuun Helsingin maisemissa. Näitä molempia kirjailijoita on kehuttu vahvasta miljöökuvauksesta. Sen sijaan Stephen King on sijoittanut useitakin romaanejaan Mainen osavaltioon sijoitettuun keksittyyn Derryn kaupunkiin.
Oikeiden henkilöiden käyttämisen kanssa kannattaa olla varovainen. Brad Pittiä voi varmasti käyttää, samoin joitain urheilijoita, poliitikkoja, näyttelijöitä, missejä yms. julkisuuden henkilöitä - mutta tietyissä hyvän maun rajoissa.
Siinäpä hyvin perusteltu vastaus. MInäkin käytän todellisuutta miljöön kuvauksessa. Kuviteltu kaupunki voisi olla hyvä ratkaisu esimerkiksi siinä tapauksessa, että rikos on saanut inspiraationsa todellisesta rikoksesta. Näin se ei yhdistyisi todellisuuteen liikaa.
Miljöinä käytän todellisia tapahtumapaikkoja, tosin joskun hieman muunneltuna,
muu kaikki, henkilöt ja tapahtumat ovat sitten fiktiota.
Kun tuntee miljöön, se on hyvä lähtökohta, mutta mikäpä siinä, jos on mielikuvitusta, niin voihan senkin keksiä.
Olemassaolevien juttujen käyttäminen on kustannustehokkaampaa. Scifissä ja fantasiassa voi vähän irrotella...
Hesarissa oli eilen Helena Ruuskan kirjoitus (kritiikki?) kirjailija Anja Snellmanin uusimmasta kirjasta Pääoma.
Lainaus:
” Pakko todeta, että Ihon aika on kertomuksena hallitumpi kuin Pääoma, joka rönsyilee Marun kohtalon kannalta myös joutavaan. Miten hänen tarinaansa kuuluvat esimerkiksi Amy Winehousen kuoleman ja Anders Behring Breivikin hirmuteon pohdiskelut? ”
En ole lukenut kirjaa, mutta tämä lausepari tuossa kirjoituksessa jotenkin jäi kaivelemaan siinä määrin, että luin nyt uudelleen hesarista, ja kerron tännekin,
koska sopii mielestäni erittäin hyvin tähän.
Luin saman. Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Snellmanin kirjan. Vapaasti muistaen juoni oli, että eläkkeellä oleva opettajatar odotti oppilaita kylään ja kävi läpi elämäänsä ja maailmaa. Kiinnitin huomiota siihen, että tarinassa pohdittiin omasta mielestäni juttuun kuulumattomasti jotain yleisiä yhteiskunnallisia/maailman asioita.
Samasta syystä jätin kesken Paul Austerin Brooklyn-kirjan (en muista tarkkaa nimeä). Jäi kuva, että kirjailija halusi kertoa omia pohdintojaan maailmanmenosta, ja ne oli liian päälleliimatusti ja kömpelösti pistetty tarinaan mukaan.
Pitäisi mennä tarina edellä siis. Vaikka jokin pitkä pohdinta vaatisi ulospääsyä, se pitäisi saada ujutettua tarinaan niin, että se istuu, eikä pompahda käsi pystyssä ylös.
Muilta osin minulla ei ole pahaa sanottavaa Snellmanista ja Austerista. Vaikken heidän tuotantoaan tunnekaan, ovat varmasti hyvien tarinoiden kertojia, kun niin moni lukija heistä pitää.
nohitto, joko tuli pohdintaa. Siis en nyt laittanut sillä mielellä, kun ehkä ymmärsit. Vaan laitoin Snellmanin kirjaa lukematta tämän tekstin aiheuttamana, ja siksi, että nykykirjoissa on ilmeisesti oltava joko kirjan nimessä, siis näitä marilynintukkapinnit, johnlennoninjottain, ainstaininjotain, onhan niitä vaikka mitä.
Jos luen joskus tämän Pääoma kirjan niin laitan sitten mielipiteeni tuonne Kirja-arvostelut.
Niin no, en ehkä täysin ymmärrä mitä tarkoitat. Otin kantaa tuohon rönsyilyyn, jonka kriitikko mainitsee lainaamassasi arviossa. Kerroin oman havaintoni Snellmanin rönsyilystä. Pääoman tapauksessa rönsyilyllä viitattiin noiden tunnettujen henkilöiden esiintymiseen tarinassa eli narun aiheeseen, kuten ansiokkaasti yhdistit. Tahdoin vain pointata, että jos haluaa tunnettuja henkilöitä ympätä tarinaan, se pitää kannattanee tehdä tarinan ehdoilla eikä päälleliimatusti.
AS kertoi, että AWn kuolema ja ABB- tapaus sattuivat samaan aikaan kuin Marun kuolema.
juuenkylläminäkäänuseimmiten tajua puoliakaan lukemastani, mutta sitten kun nokakkain pääsen jankkaamaan jotakin, niin se on aika tasasta nokitusta, useimmiten, joskus ei,
ja siis raotan nyt vaikkapa sillätavalla kaunokirjalukemistani, että tällä hetkellä olen lukemassa Zadie Smith Risteymiä,
ja vielä en ole hänen kirjoihinsa pettynyt. Mutta esim. tällaista kaunokirjataituria on vaikea löytää suomalaisista,
niitä ei vaan ole.
Luen enemmän muita kuin suomalaisia, mutta niitäkin seuraan.
Paikoista: itselläni realistinen käsis, jossa yksi fiktiivinen kaupunki, muut paikat todellisia. Mielestäni välttämätön siksi, että kaupungin piti olla pieni ja se esitettiin negatiivisessa valossa. Jos olisi ollut todellinen, olisi saattanut synnyttää keskustelua (tai siis synnyttäisi, jos käsis koskaan julkaistaisiin).
Esineistä: Keksityt käyvät fantasiaan, mutta kummallisia realistisessa kirjallisuudessa.
Jos tavaroille keksii nimiä ja selittää niiden luonteen kaikkinensa, niin kirjailijalla on aivan jättisuuri homma. Oikeasti, onko tarinan kannalta tarpeellista mainita mitään merkkejä ylipäänsä? Minusta se kuulostaa usein naurettavalta, koska se kuvastaa samalla kirjailijan omaa käsitystä merkistä. Esim. jos nainen käyttää Vuittonin laukkua, mitä se kertoo? Minusta nuo laukut ovat kamalia ja niitä näkyy joka pissiksen olalla, aitoina tai feikkeinä. Naurettavaa on se jos jollain muulla kuin sikarikkaalla on monen tonnin laukku. Siinä ei ainakaan ole mitään tyylikästä, tyhmyyttä ja huonoa itsetuntoa vain. Näin minä asian näen, mutta sitten joku saattaa kirjoittaa todella tyylikkään ja fiksun naisen olalle kyseisen laukun.
Merkeistä on vaikeaa kirjoittaa antamalla samalla käsitystä kirjailijasta itsestään, mutta vielä vaikeampaa on keksiä maailmanluokan brändejä omasta päästä siten, että ne kuulostavat uskottavilta. Monet brändinimet kuulostaisivat fiktiona todella typerältä. Esimerkkinä (okei, ei ole mikään maailmanluokan brändi) bändi, Apulanta. Kuinka tyhmältä se kuulostaisikaan kirjassa, mutta korva on tottunut nimeen eikä sitä sen kummemmin ajattele kummallisena tai tyhmänä nimenä. Se nyt vain on sen niminen.
Jos olet supertyylitajuinen ja ymmärrät varmasti merkkien kaikki vivahteet, niin ehkä oikeiden merkkien käyttö on järkevämpää kuin keksittyjen?
Mielestäni on melko sama onko miljöö keksitty ja aito, kuvaus ratkaisee.