Tänään tuli TV 2 asiaohjelma, yksinäisyyteen kuolee ,
se käsitteli vapaaehtoistyöstä,
itku pääsi ohjelmaa katsoessa, kyyneleet virtasi vuolaana koko ohjelman ajan,
ohjelma kosketti syvältä, tunteet pulpahti pintaan, suunaton ikävä ja kaipaus menetettyjen läheisten vuoksi,
syvällä sisimmässäni koen suurta yksinäisyyttä joka ei vielä näy päällepäin,
jota en tiennyt katavani sisälläni itsessäni noin suurta yksinäisyyttä,
koska olen hyvin liikkuvaista sorttia vielä,
tahtoisin niin hartaasti yhteyden omiin läheisiin ihmisiin,
mutta se suuri mutta
heillä on oma elämä, omat työpaineet, ja kiireet,
heiltä ei tule liikenemään aikaa omalle vanhukselle sitten kun se aika koitta , ja kun en pääse enään itsenäisesti liikkumaan ihmisten ilmoilla,
Toivoisin löytäväni samanlaisen ystäväpalvelun kun TV2:ssa esiteltiin,
nyt jo kaipaisin hyvää ihmis-suhdetta, siis hyvää ystävää,
yksin on paha olla,
puolisoani itken joka päivä samoin kaikkia muita läheisiä jotka ovat jo mananmaille muuttaneet,
askel muuttuu raskaammaksi joka päivä, sydän tekee loppuaan, jospa luoja jonain päivänä veisi minutki ennen kuin jään neljänseinän sisään odotteleen kuolemaa,
se käsitteli vapaaehtoistyöstä,
itku pääsi ohjelmaa katsoessa, kyyneleet virtasi vuolaana koko ohjelman ajan,
ohjelma kosketti syvältä, tunteet pulpahti pintaan, suunaton ikävä ja kaipaus menetettyjen läheisten vuoksi,
syvällä sisimmässäni koen suurta yksinäisyyttä joka ei vielä näy päällepäin,
jota en tiennyt katavani sisälläni itsessäni noin suurta yksinäisyyttä,
koska olen hyvin liikkuvaista sorttia vielä,
tahtoisin niin hartaasti yhteyden omiin läheisiin ihmisiin,
mutta se suuri mutta
heillä on oma elämä, omat työpaineet, ja kiireet,
heiltä ei tule liikenemään aikaa omalle vanhukselle sitten kun se aika koitta , ja kun en pääse enään itsenäisesti liikkumaan ihmisten ilmoilla,
Toivoisin löytäväni samanlaisen ystäväpalvelun kun TV2:ssa esiteltiin,
nyt jo kaipaisin hyvää ihmis-suhdetta, siis hyvää ystävää,
yksin on paha olla,
puolisoani itken joka päivä samoin kaikkia muita läheisiä jotka ovat jo mananmaille muuttaneet,
askel muuttuu raskaammaksi joka päivä, sydän tekee loppuaan, jospa luoja jonain päivänä veisi minutki ennen kuin jään neljänseinän sisään odotteleen kuolemaa,
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä syvenny tuohon suureen yksinäisyyteesi. Omilla läheisillä on oikeus hoitaa omia asioitaan, älä missään tapauksessa yritä pakottaa heitä auttamaan.
Erilaiset kerhot matkoinen ovat sinulle sopivia ja retkillekin varmaan pääset.
Kuolemaa ei ainakaan tarvitse odottaa vaan se tulee hyvin tarkkaan mäsikirjoituksen mukaan,
kaput2
kiitos kun vastasit,
en ole pakottamassa omaisia mihinkään asioitten toimitteluun,
vanhin perillisistäni on jo ehdottanu itse ottavansa vastuun edunvalvonnasta kun sen aika tulee,
vaikka olen liikkuvainen ihminen vielä, olen silti yksin eläjä,
puoliso poistui alkuvuodesta mananmaille,
suru ei ota hellittääkseen,
ikäväkseni huomaan olevani läheisriippuvainen,
älkää silti tuomitko,
siksi mietin mistä saisin rohkeutta etsiytyä muitten seuraan , kun kymmeniin vuosiin en ole siihen tottunu,
oman puolison kanssa matkustelimme paljon, kaikkea teimme yhdessä,
siksi onki vaikea tottua yksin hakemaan vierasta seuraa,
entiset yhteiset sukulaiset ja ystävät ei suuremmin enään kiinosta,
vain omat lapset ja lastenlapset tunnen läheisiksi ihmisiksi,
käyköhän muille vanhuksille samoin, että käpertyy omaan pieneen elämänpiiriinsä,
en tunne saavani voimaa siitä että kaikki hokee, pitää mennä johonki kerhoon,
tiedän hyvin kaikkien kerhojen olemassa olon, nuoruudessa harrastin jopa maalaustaidetta, sun muuta käsityökerhoja ym.
jostain syystä en vain jaksa niihin hakeutua, syystä että ei ole autolle parkkipikkoja, jalan en jaksa niihin hakeutua,
liikuntahallit on ainoa minne voin hakeutua, niistä aina löytyy parkkipaikka, joten harrastan päivittäin jokinsortin liikuntaa,
mutta ne ihmis-suhteet ei ole riittäviä mitä niissä on muodostunu,
kaipaan elämältä paljon enemmän,
johtuu varmaan tästä surusta jota koen suuren menetyksen vuoksi,
pyydän anteeksi kun valitin surujani,
kiitos näille palstoille, ne ovat pieni henkireikä yksinäisille vanhuksille,
Miksi ihmeessä ei voi ottaa yhteyttä lähimmäisiin?
Jonkunhan on aloitettava yhteydenotto, soitto on hyvä kokeile sitten kun olet vielä kyllästyneempi, en oikein ymmärrä.
Ikävää on lukea miten yksinäisyytesi tunnet voimakkaana, ja samalla kerrot että olet liikkuvainen?
entinen omahoitaja,,,,,,
" yön kulkija "
Pyydän anteeksi jos koet suruni noin raskaasti,
ei ollu tarkotukseni,
kaikki varmasti kääntyy vielä hyväksi, oletan että elämänilo palaa vielä, tai ainaki toivon niin,
kiitos kun jaksoit antaa pienen ajatuksen vuokseni,
Minusta siihen että vanhus jää yksin, on paljon "syvemmät" syyt kui esillä olleissa kommenteissa selviää. Noi seli-selitykset ovat vain "koskmetiikkaa"!
Sori vain.
Kerroit miehesi kuolleen alkuvuodesta ja suru ei ota hellittääkseen. Miehesi kuolemasta on kuitenkin aika vähän aikaa ja mielestäni on luonnollista että suru on vielä suuri.
Itse kun jäin leskeksi (en muuten koskaan ole pitänyt leski sanasta) 45 vuotiaana, sanoi minulle eräs työtoverini jolle oli käynyt samoin, että viisi vuotta siihen menee sitten elämä on etsinyt uudet uomat.
Minulle pelastuksena ja terapiana oli työ, siellä ei mikään muistuttanut miehestäni, ainoastaan iltavuoron jälkeen olin näkevinäni mieheni auton odottamassa minua.
Muuten olin sellainen että pidin surun sisälläni, mikä ei ole hyvä asia.
Kaikilla sukulaisillani ja tuttavillani olivat aviopuolisot elossa, tunsin ettei minua kukaan ymmärrä. Sanoipa joku että sinähän olet hyvin selvinnyt kun ei päältä näy mitään.
Silloin olin kirjaston kanta-asiakas. Koskaan en ole lukenut niin paljon runoja kuin silloin. Niistä sain voimaa ja työkaluja käsitellä surun tunteita.
Sitten vuosien jälkeen kun työkaveriltani kuoli mies yht'äkkiä, hän otti minuun yhteyttä. Hän tiesi että olin kokenut samaa ja voin häntä ymmärtää. Uskoin auttavani häntä kuuntelemalla.
Surijan pitäisikin saada puhua uudelleen ja uudelleen. Se on lahja jos on edes yksi, jolle voi puhua ja joka jaksaa olla vierellä ja kuunnella. Kyllä tässä iässä niitä kohtalotovereita on paljon enemmän kun jos nuorena puoliso kuolee.
Joka paikkakunnalla on paikkoja ja ryhmiä, johon voi mennä mukaan. Se olisi ensimmäinen henkireikä. Netistäkin löytää kaikki kotikuntansa paikat.
Voihan suru viedä myös syvään masennukseen, sellaiseen että se vie kaikki voimat. Silloin on kyllä paras kääntyä oman lääkärinsä puoleen apua saadakseen.
Ihmisessä on kyllä ihmeellisesti paranemisen voimia, surukin muuttaa muotoaan kääntyen hyviksi muistoiksi. Pitää paikkansa että aika parantaa.
Aviopuolison kuolema ainakin minulle auttoi ymmärtämään ihmiselämän rajallisuuden ja sen että omaankin kuolemaan tyynesti suhtautuu.
Tämän värkkäämäni runon jo toipuneena joskus väsäsin, laitan sen nyt tähän sinulle lohdutukseksi:
Kuolemaa ei ymmärtää voi,
se kuitenkin suuren surun toi.
Ei millään käsitä
ettei enää nähdä.
Ovikello soi,
onko hän siellä, oi.
Taas petyin
ja kertaa monta
toivotonta
ennenkuin uskoa voin.
Minusta puolet poissa,
kuinka elää voin
kun vain puoli sydäntä
yksi käsi ja yksi jalka.
Mutta vähitellen
alkaa
haamusärky lakata.
Puolikkaasta kokonainen kasvaa
ja taas elää jaksaa
ja jatkaa matkaa-yksin.
Kiitos, oli koskettava viesti, kaunis runo tunteitten tulkki,
sori, pyyhin kyyneleitä,
aikoja jokaiselle vanhukselle, älkäämme syyttäkö ketään,
selossstus : =
totta turiset,
syyt ovat paljon syvemmällä, jo lapsuudesta osa, ja myöhemmän elämän tuomista kokemuksista,
jokainen meistä joutuu lopulta kantamaan oman taakkansa hautaan ast,
meitä elämän särkemiä vanhoja ihmisiä on paljon,
mikäli nykyinen uutisointi yksinäisitä vanhuksista pitää paikkansa,
Yksinäisyyteen toki kuollaan. Enemmän kuitenkin ehkä isommissa kaupungeissa. On ihmisiä, joilla ei ole mitään siteitä omaisiinsa. Ihmisiä vaan löytyy menehtyneinä ehkä naapurien toimesta.
Ihminen ei välttämättä itse huomaa kuuluvansa ns. riskiryhmään. Minuakin seuraillaan, vieläkö mökin asukas on jalkeilla.