Olen onnellinen ja haluan elää. Joskus tulee sellaisia hetkiä että keksin keksimällä huonoja asioita itsestäni ja ajattelen, että en ole saavuttanut mitään, olen läski ja hirvittävän ruma. Kukaan ei pidä minusta. Olen oikeasti onnellinen ja viihdyn yksin. En tarvitse kavereita. Mutta kun tulee näitä "surkupäiviä" ajattelen että minulla ei ole kavereita. Kukaan ei välitä minusta ja olen ihan turha ihminen. Kuolema käy mielessä silloin melko useastikin ja ajattelen että mikä olisi helppo tapa päästä pois. En ole tehnyt mitään itselleni koska minulla on läheisiä, rakastava perhe. Välillä vain tulee paha olo ja en haluaisi elää, mutta en kuollakaan. Sitten kun saan tuon pahan olon pois, minua alkaa kaduttamaan ja harmittamaan hirveästi se että olen ollut surullinen/masentunut. En haluaisi olla sellainen. Se on kuin rikos. Olen kiltti ihminen ja saan hirveän harminpuuskan jos teen jotain väärin tai jos joku on suuttunut/harmistunut minuun. En halua pahaa kenellekään. En varsinkaan läheisilleni. Haluan että olemme väleissä ja he välittävät minusta sillä rakastan heitä todella paljon. Pienet asiat vaikuttavat minuun joskus melko vahvasti. Nyt melkein jo harmittaa, että mitä minä tänne tulen avautumaan ja tuntuu että tämä on väärin. On pahaa kirjoittaa synkkiä tekstejä. Olen melkein aina onnellinen. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja ei minulla ole syytä olla surullinen. Pelkään, että joskus sekoan ja teen jotain pahaa. En todellakaan halua niin käyvän. Haluan olla onnellinen, aina. En halua näitä "surkukohtauksia." Joskus tekee mieli vain itkeä iltaisin ja silloin yleensä ajattelen kaikkea mitä minulle on tapahtunut vuosien varrella. Nekin olisi hyvä saada pois, mutta joskus iskee masennus. Sitä en haluaisi kokea enää. Onko muilla tällaista?
Välillä surullinen
Enhaluaollasurulline
1217
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen huomannut myös sen, että kun olen niin hirveä ruma ja lihava. Kaikki muut ihmiset näyttävät kauniilta. Minä taidan olla maailman ainoa, rumin ihminen. Kun näen kaverini, se saa näyttämään minut aivan järkyttävältä pallolta. Se on ehkä kateus, koska hän on normaalipainoinen. Jos minäkin olisin yhtä kaunis ja laiha niin ehkä en koskaan olisi surullinen. Aiheuttaako kateus teillä muillakin surua/masennusta?
PS. Olen joskus yrittänyt laiduttaa, mutta en ole onnistunut. En vain jaksa enää. Siinäkin on taas yksi lisäperuste, miksi voin olla surullinen. Kai minä kerjään jotenkin muiden sääliä. Tavallaan ehkä kerjäisin sitä huomiota että muut huomaavat että olen surullinen ja miten huono ihminen olen. Laihdutus, Sekin asia saa ajattelemaan, että miksi minä niin teen? Onko se ainoa tapa saada onnellisuutta? Ratkaiseeko ulkonäkö kaiken? Silloinko saisin miehiä ympärilleni? En tiedä, mutta itsetuntoni nousisi ja saisin kaiken puuttuvan, jota haaveilen..