Hei .. ajattelin kirjoittaa tänne kun tuntuu että täällä olisi ehkä joitain ihmisiä jotka voisivat ymmärtää. Ja muutenkin kiva purkaa pahaa oloa tänne anonyyminä ..
Elikkä mun vanhemmat pilaa mun elämän ,mä en enään ooikeesti kestä tätä . Sairastuin eka anoreksiaan joka muuttui bulimiaksi .. ja sitten lihomisen myötä sairastuin vielä vakavaan masennukseen joku pari vuotta mun elämä on ollut yhtä vuoristorataa eikä mun vanhemmat ymmärtäneet mitään. Huomio pyöri lähinnä mun vakavasti masentuneen äidin ympärillä .. muutaman kerran yrittänyt viedä henkensä. Niin en oikeastaan ole saanut tukea mun perheeltä he eivät ole huomanneet miten vaikeaa minulla on ollut. Olen lintsannut koulumenestys on huonontunut ja vanhempani vain syyttävät ja valittavat ..ovat pettyneet jne. Luulevat että tein kaiken vaan koska huvitti mutta minulla oli niin paha olo enkä voinut vaan enään keskittyä mihinkään . Oon yrittänyt joskus selittää heille mitä olen käynyt läpi mutta tuntuu etteivät he vaan kuuntele . Nyt tuntuu vihdoin että olen saanut elämäni taas raiteille ... alan taas käymään ulkona olen saanut kavereita mutta vanhempani eivät päästä lähtemään ja valittavat etten ole kotona he pilaavat mun uudet ystäväsuhteet kun joudun kieltäytymään tapaamisista . Tuntuu sille että he yrittävät pitää minut kurissa ettei koulumenestys huonone ja näin ... mutta ne vaan pilaavat kaiken masennun varmasti uudelleen kun he eristävät minut . En kestä jos joudun olemaan yksin ... eikä ole kavereita , olen menettänyt paljon syömishäiriön ja masennuksen takia . Tuntuu jotenki etten kestä minuuttiakaan enään . Ei ole normaalia jos olen välinpitämätön mun elämästä.. mulle on iha sama vaikka kuolisin . Aika usein toivon vain että kuolen jossain onnettömuudessa ..tai että joku hullu tulisi vain puukottaa. Ei vaa enään kiinnosta mun elämä tuntuu arvottomalle , olen joutunut käymään yksin koko taistelun ..kukaan ei ole tuennut. Ja nyt tuntuu että tass alkaa mennä alamäkeen
Elikkä mun vanhemmat pilaa mun elämän ,mä en enään ooikeesti kestä tätä . Sairastuin eka anoreksiaan joka muuttui bulimiaksi .. ja sitten lihomisen myötä sairastuin vielä vakavaan masennukseen joku pari vuotta mun elämä on ollut yhtä vuoristorataa eikä mun vanhemmat ymmärtäneet mitään. Huomio pyöri lähinnä mun vakavasti masentuneen äidin ympärillä .. muutaman kerran yrittänyt viedä henkensä. Niin en oikeastaan ole saanut tukea mun perheeltä he eivät ole huomanneet miten vaikeaa minulla on ollut. Olen lintsannut koulumenestys on huonontunut ja vanhempani vain syyttävät ja valittavat ..ovat pettyneet jne. Luulevat että tein kaiken vaan koska huvitti mutta minulla oli niin paha olo enkä voinut vaan enään keskittyä mihinkään . Oon yrittänyt joskus selittää heille mitä olen käynyt läpi mutta tuntuu etteivät he vaan kuuntele . Nyt tuntuu vihdoin että olen saanut elämäni taas raiteille ... alan taas käymään ulkona olen saanut kavereita mutta vanhempani eivät päästä lähtemään ja valittavat etten ole kotona he pilaavat mun uudet ystäväsuhteet kun joudun kieltäytymään tapaamisista . Tuntuu sille että he yrittävät pitää minut kurissa ettei koulumenestys huonone ja näin ... mutta ne vaan pilaavat kaiken masennun varmasti uudelleen kun he eristävät minut . En kestä jos joudun olemaan yksin ... eikä ole kavereita , olen menettänyt paljon syömishäiriön ja masennuksen takia . Tuntuu jotenki etten kestä minuuttiakaan enään . Ei ole normaalia jos olen välinpitämätön mun elämästä.. mulle on iha sama vaikka kuolisin . Aika usein toivon vain että kuolen jossain onnettömuudessa ..tai että joku hullu tulisi vain puukottaa. Ei vaa enään kiinnosta mun elämä tuntuu arvottomalle , olen joutunut käymään yksin koko taistelun ..kukaan ei ole tuennut. Ja nyt tuntuu että tass alkaa mennä alamäkeen
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vaikuttaa että olette perheenä väsyneitä. Varmaan nuo vanhemmat yrittävät tuolla väärällä kontrolloimisella välittää sinusta ja ajatella parastasi, mutta se on ihan päinvastoin totuuden kanssa. On hienoa, että ole päässyt pyörimästä tuon kehosi ympärillä ja saanut kavereita.
Kannustan sinua nyt pitämään vain pintasi ja vakuuttamaan että ikäistesi seura on sinulle tarpeellinen ja et jaksa olla neljän seinä sisällä.
Kun perheessä joku on sairas, niin kuin teillä on äidillä ollut masennus, niin se keskittää perheen voimat vain tuohon yhteen ja tosiet jäävät sivuun. Äidillä ei ole ollut rasursseja pitää holta sinusta kun itsekkin on taiteillut joka luovuttamisen rajoilla.
En teidä teenkö väärin, olen sinuun näden jo isoäiti-iässä, mutta ymmärrän sinua ja olen puolellasi. Olet varmaan fiksu ja vastuullinen nuori ja osaat katsoa itsei perään toisten nuorten parissa. Ehkä vanhemmat ovat nyt vain jotenkin sokeita ja jämähtäneet noihin kotioloihin.
Kerro heille jämäkästi, että osaat pitää huolta itsestäsi ja haluat pikkuhiljaa itsenäistyä. Tietenkin neuvottelu sovinnossa toisi luottamuksellisen ratkaisun.
Jospa onnistut.