Hiljattain ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä on kirjoitus siitä, kuinka suomalaiset elävät ilman kosketusta, "halipulassa".
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/halauksen_puute_sattuu
"Kansantauti kylvettiin sodan jälkeen. Suomi-soturi ei syliin märissyt. Lapset kasvoivat kovan käden alla: antaa sen itkeä, niin oppii. Suruun määrättiin ruisleipää ja kylmää järveä."
"Joitakin hoitokonsteja onkin jo keksitty. Hierojat, kampaajat ja Äiti Amma tuovat mielihyvää, samoin kissat, koirat ja hevoset. Santalahden mielestä ne ovat ihan hyviä korvikkeita.
Mutta ei se ihan sama asia ole. Parhaassa kosketuksessa on mukana välittämistä, empatiaa, hellyyttä."
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/halauksen_puute_sattuu
"Kansantauti kylvettiin sodan jälkeen. Suomi-soturi ei syliin märissyt. Lapset kasvoivat kovan käden alla: antaa sen itkeä, niin oppii. Suruun määrättiin ruisleipää ja kylmää järveä."
"Joitakin hoitokonsteja onkin jo keksitty. Hierojat, kampaajat ja Äiti Amma tuovat mielihyvää, samoin kissat, koirat ja hevoset. Santalahden mielestä ne ovat ihan hyviä korvikkeita.
Mutta ei se ihan sama asia ole. Parhaassa kosketuksessa on mukana välittämistä, empatiaa, hellyyttä."
Vastaukset 42
Vanhimmat
Jotenkin nuorempana kaipasin kosketusta ihan joskus sairaaloisen kovasti. En tarkoita tällä mitään eroottista, mitä miehen ja naisen hellyyteen liittyy. Kasvoin kodissa, jossa vaippaiän jäkeen eivät vanhemmat koskettaneet lapsiaan. Sopii yhden käden sormiin muistot, jolloin äiti piti sylissä, silitti tukkaa.
Nuoruudessa olin töissä NL:ssa ja ystävystyin paikallisten nuorten ja väestön kanssa. Silloin 1970 ja 1980 lukujen taitteessa oli hyvin yleistä että nuoret hengailivat kauduilla pitäen toisiaan kädestä. Saattoi kävellä rintarinnan viisi tai kuusi nuorta, tyttöä ja poikaa kävellen käsikoukkua.
Muistan kerran eräänä pakasiltana. Aloin juttelemaan erään keski-ikäisen pariskunnan kanssa ja muitan kun pari asetti minut kulkemaan keskellänsä. Vuoronperään he purisivat minua kainaloonsa läpimää turkkia vasten.
Olen sodan ajan läpikäyneiden jälkeläinen ja asuin lapsena rajan läheisyydessä. Vanhempani ja isovanhempani kylvivät pelkoa venäläisiä kohtaan, mutta olihan se alussa ristiriita ja hämmennys tuntea pelkoa mutta kokea käytännössä päinvastaista tuota entistä viholliskansaa kohtaan.
Uskon että Jumala antoi minun tankata tuolla tavoin nuorena parikymppisenä kosketuksen ja hellyyden vajettani nin paljon, että nykyään minulle riittää ihan vain ystävien ja mukavien ihmisten jutustelu- ja toiminnallinen sosiaalisuus.
No onhan se kumma, että se jumala jeesasi juuri sinua. Mikä sinussa on niin erikoista, että se pilvien keisari päätti helpottaa sinun oloasi, eikä nakkaa paskaakaan muista? Huomaatko, kuinka tuollainen otus eriarvoistaa ihmisiä? Minkä takia jotkut palvovat tuollaista syrjivää ja lellivää olentoa? Ai niin, pakkohan se on nuoleskella kieli ruskeana, ettei oma perä kärähdä ja hyvästä lipsuttelusta saa vielä palkinnonkin.
No on siinä sekin pointti, että kaikki eivät edes vaivaudu pyytämään elämäänsä ongelmiin apua Jumalalata. Minä kyllä jo häntä nuorena avukseni pyytelin ja hän on ollut uskollinen ja auttanut ja auttaa edelleenkin. Ei kai minussa sen erikoisempaa ole. Minkäs Luoja sille voi jos hänen apuaan ei edes kysellä: ei hän kyllä väkisin meitä jeesailemaan tule. Turha siis kadehdia.
Kieltämättä olen kyllä saanut elää mielenkiintoista ja jännää elämää.
Uskotko todella, ettei yksikään sodan jaloissa oleva ole koskaan iskenyt käsiään ristiin ja pyytänyt jeesiä? Miksi sinun halipulasi on sen arvoinen asia, että ihan kaikkivoivan pitää siinä auttaa, mutta joku, joka on alttiina saamaan kuulan kalloon, tai kärsii nälästä ym. ei saa minkäänlaista apua?
En viitsi linkata, mutta googlaapa: "Tunisian muslims behead a Christian convert from Islam". Missä oli tuon herran jumala? Hän kääntyi kristinuskoon ja sai palkaksi kuolemantuomion, eikä tämä jumala, jota varten hän islamin uskonsa hylkäsi, tehnyt elettäkään auttaakseen. Enkä usko, että hän tuon takia kääntyi kristinuskoon, koska jos hän olisi muslimina pamauttanut itsensä taivaan tuuliin pyhässä sodassa, olisi palkinto ollut huomattavasti mielekkäämpi. Voisiko olla, että hän ja sinä palvottekin väärää jumalaa? Jospa nuo "rauhan uskonnon" edustajat ovatkin oikeassa ja antoivat täysin oikean tuomion uskosta luopumisesta.
Keissa, en halua mitätöidä kokemustasi, mutta on aika ylimielistä väittää, etteivät uskosta osattomat ihmiset ole kokeneet Jumalan läsnäoloa ja saaneet taivaallista siunausta sen vuoksi, etteivät ole etsineet Jumalaa. Aika moni ihminen on kuitenkin jossain elämänsä vaiheessa hengellisiä asioita miettinyt ja moni etsii Jumalaa koko ikänsä, tulematta uskoon. Sitten on niitä, jotka löytävät uskon, mutta toisesta kontekstista - eri uskonnosta.
Niin minä vain kerroin oman kokemukseni jasitten vastasin tuolle invsiblepojalle. Häntä kokemukseni ilmeisesti loukkasi ja hän ei voi sietää, jos kokee avun tulvan Jumalalta. Miksi ihminen ei saa kertoa siitä, mitä on kokenut? Yritän vain rohkista toisiakin elämässä. Itsesääli ja katkeruus eivät ole vastaus rakkauden puutteeeen.
"Itsesääli ja katkeruus eivät ole vastaus rakkauden puutteeeen."
Sano se sille jumalallesi, sehän se hukutti koko maailman, kun ei digannutkaan luomuksiaan. Tässäkin tapauksessa oli taas yksi ylitse muiden, jonka sallittiin elävän. Reilua? Varsinkin, kun ajattelee, että perversiot á la Sodoma ja Gomorra olivat vahvasti syynä vedenpaisumuksen toteuttamiseen, ja sitten tämä valittu saa kumminkin harrastaa perversioita, jonka seurauksena maailma täyttyi sisäsiittoisilla ihmisillä. Niin, ja jos henkilö ei anna rakkauttaan kyseiselle jumalalle, niin kuinkas käy? No, tämä sankari syöksee ikuiseen kadotukseen. Onkohan sillä katkera mieli, vaiko muuten vain pissaa potassa? Vai itseään säälienkö se oikeuttaa tekonsa?
Reissumuistoja:
https://www.youtube.com/watch?v=W6mM3iZkqK8
Edelleen, miksi juuri sinä saat apua jumalaltasi, vaikka niin moni muu ei, hädästään huolimatta? Oletko itsekkäälle olennolle enemmän sen oma kuva ja siten muiden ihmisten yläpuolella?
Sama juttu, Keissa. Kosketuksen puute voi tuntua oikeasti fyysisenä kipuna ja palana kurkussa. En muista ikinä olleeni isän tai äidin hellittävänä, vaikka muutoin he ovat hyvin huolehtivaisia. Muistan kuinka kammosin ja toisaalta toivoin läheisyyttä. Aikuisena en uskaltanut kuin vasta kolmekymppisenä opetella paritansseja, koska oli niin vaikea olla tuntemattoman ja ehkä humalaisen lähellä tansseissa. Opin kuitenkin nauttimaan läheisyydestä. Exän kanssa ei ollut mitään moneen vuoteen ja opin elämään ilman hellyyttä. Eron jälkeen oli kuin taivas olisi auennut. Etsin läheisyyttä. Onneksi en lentänyt sylistä syliin, löytyi pahimpaan hätään vakisuhde, jossa toinenkin osapuoli oli vähintään yhtä halipulainen. Sitä seurasi vielä pari suhdetta lisää. Sitten ymmärsin, että miksi en halua olla yksin, vaan yhden suhteen päätyttyä etsin uutta. Eihän se ole kypsää käytöstä. Nyt olen ollut omasta halustani yksin, jonkinlaista kasvua. Edellisen suhteen päättyä jäi kosketuksen ikävä, jota lääkitsin hyväilemällä itseäni. Miksi niin ei voisi tehdä, kun puuhaa itsensä kanssa muutakin? Nukun tyyny sylissä tai selkää vasten ihan kuin joku olisi lusikassa kanssani.
Minua ei ole halattu koskaan paitsi vuosia sitten erään nyt edesmenneen sukulaisen toimesta. Se ei totuuden nimessä tuntunut kovin mukavalta, vaikka ko. sukulaisesta pidinkin. Ei halaamisen puute "satu" eikä kenenkään tiedetä kuolleen halipulaan. Varmaan olisi kiva(?) saada haleja, mutta ilmankin voi olla.
8 19
Kyllä se on ihan sama täällä maailmallakin..........Vai vain suomalaiset!!!!!!!
Toi on kyl niin totta... Tajusin yks päivä, etten edes muista lapsuudestani yhtään kertaa jollon mua olis halattu tai kosketettu, tai et ylipäätään kokea olevani rakastettu/tärkeä. Nykyään jos isä joskus onkin vähän päätä taputtanut, on se ollut väkinäistä tai itse niin vihainen etten halua olla edes lähelläkään. Silti, toivon et joku muu tulis ja pelastas mun elämän osottamalla kosketuksella et olen olemassa, ja etten ole hylkiö..
Kun muut naiset unelmoivat miehestä jolla on hyvä työ, ulkonäkö, jne. mä unelmoin vaan siitä et ennenku kuolen nii joku pitäis lähellä, silittäs ja sanois et rakastaa (tarkottaen sitä).
Nykyään tekee välillä tosi kipeetä, kun ajattelee et miks kukaan ei välitä - eikö muka kukaan muu tunne vastaavaa kuin minä? Siitä päättelen, että syy onkin minussa. Haaveilen usein, että jonain päivänä joku muuttais tämän, mut lapsuutta en voi ikin muuttaa.. Usein kun meen nukkumaan, kuvittelen et joku välittäs ja halais.. Tuntuu puristavalta säryltä sydämessä ja itken itteni uneen... Miksei kukaan rakasta mua - edes ihmisenä? :'(
Yritän rakentaa itsetuntoani jotenkin, mut se on tosi vaikeeta. Jos joku istuu mun viereen koulussa tai moikkaa, rakennan siitä positiivisia muistoja, mut lienee selvää ettei se mitään korjaa.. On tullut jopa kauhukuva, että jos tää jatkuu pitkään olisin niin rikki, että antaisin jonkun jopa hyväksikäyttää itteäni et saisin olla jonku lähellä ... Kertokaa miten voin estää tän tapahtumasta?
Sori masentavasta tekstistä..
Masistytsy, et ole vieläkään vaihtanut nimeäsi iloisemmaksi?
Olihan tuo kyllä liikuttava teksti lukea. Ettei edes isä ole halannut. Minä pidän kyllä ihmisiin etäisyyttä, mutta pojastani olen pitänyt huolen että hän voi kokea että suojelen häntä.
En ole vaihtanut en, ku toi on niin kuvaava... Mut laitoin mä näköjään sentäs ison alkukirjaimen, viestittäsköhän se pienestä itsetuntobuustista? :)
Niin, kai ihmisillä on erilaiset tavat näyttää kiintymyksensä ja et saa tuntee ittensä suojelluksi jne. Mut arvostan sitä kyl et vanhemmat pitää huolta lapsistaan myös henkisellä tasolla jne. Onha se surullista kai, oisin aina halunnu avoimemman ja läheisemmän isän. ei edes tunnu tuntevan minua, en kai ole tarpeeksi mielenkiintonen et vois sitä kiinnostaa mitä ajattelen asioista ja mitä tulevaisuudensuunnitelmii mulla on jne. Vähän hassua, mut yks päivä mulle juolahti mieleen et olispa kiva olla keskonen ja mennä siihen "hoitoon" jossa sitä pikkusta vaan pidetään vanhemman sylissä.. Ois kiva olla se keskone..
Muista että suhteet ovat kaksisuuntaisia, vaikkakin totuttujen kuvioiden muuttaminen on vaikeaa. On
En tunne isääsi, enkä tiedä oletko ollut läheisempi isäsi tai äitisi kanssa. Minä kuitenkin 15-vuotiaan isänä tunnen samanlaisia tunteita kuin parikymppisenäkin, ei ihminen muutu toisenlaiseksi kuin vaikkapa toukka muuttuu perhoseksi. Saamani iltahalaus murrosikäiseltä tuntuu melkeinpä aidommalta kuin se minkä viisivuotiaalta sain, viisivuotias kun ei käytä harkintaa siitä voiko syliin hypätä. Harteilla ei enää tosin nuorta miestä enää voi kantaa...
Tuossa taas eri näkökulma siitä miten muilla on:
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vanhempana/1720437/isan-ja-tyttaren-erikoinen-suhde/
Niin ovathan ne. En minä kyllä sitä välttämättä haluasi, että suhde isään jatkuisi samanlaisena koko iän (viitaten tuohon linkkiin..). Tuskinpa minulla mitään niin suurta läheisyyden tarvetta/hylätyn tunnetta olisi, jos olisi paijailtu jne kun oli _lapsi_. Sitten kun tulee murrosikään niin mielestäni on ihan normaalia, että etääntyy vähän, mutta että se olkapää on myös tarjolla siinä tapauksessa, että "elämässä menee kaikki mönkään" -fiilis iskee. Mut on vähän huonossa tilanteessa, jossei lapsena ole saanut tuntea olevansa arvokas jne, siihen on sitten "tottunut" vaikka tarve vanhempien läheisyyteen olisi suuri. Mut ainakin mulla se tunne on vaan "historiassa", ts ajattelen et "voi kumpa olisit sillon ja tällön x vuotta sitten halannu mua välillä kun oli mieli maassa" yms. En minä nyt haluaisi sitä vanhemmilta, enemmänkin murrosiän jälkeen kai sitten joltain muulta miespuoliselta ihmiseltä.. Ja en minä äidinkään kanssa ole kauhean läheinen, mutta hänen lähelleen usein uskallan itse mennä jne. Mut kun ei saa kauheest vastakaikua tai et äiti ei oma-aloitteisesti tule lähelle, niin ei siitä kauheen hyvä mieli tule jos liikaa ajattelee (=minä).
Tuo on totta, varmasti paljon merkityksellisempää on saada halaus vanhemmalta lapselta kun ihan nuorelta. :) onneksi olet ilmeisesti pystynyt pitämään poikaasi hyvät suhteet. :)
Jumalan takia en varmaan sitä tekiskään, vaikka jos en uskoisi niin sitten mulla ei olis mitään muuta estettä kuin saada joku edes vähän kiinnostumaan. Mikä sekinolisi haaste.. Mut entä jossei oo mitään muuta vaihtoehtoa? Ihmisten mielestä mä oon kuitenkin idiootti ja ruma, niin mitä enää jää jäljelle.. sitäpaitsi mulla on jo varman niinhuono itsetunto et vaikka kaikki oliski hyvin niin väkisin yritän etsiä virheitä ittestäni, kun en pysty olemaan tyytyväinen itteeni kun ei mun läheisetkään ole. Johtaa siihen, ettei kukaan tervejärkinen mun seurassa viihdy.. Eikä kukaan halua olla mun kanssa kun koko ajan pitäisi jankuttaa sitä että olen ok, kun en suostu uskomaan. Ei sillä, ei kukaan niin tule sanomaan. Monesti kun yritän osallistua johonki keskusteluun sukulaisteni kanssa, niin mua ei edes huomioida.. Olen kuin ilmaa.. Kukaan ei ikinä kysy "no mitäs mieltä sinä olet" tai ylipäänsä puhuttele minua jos on jotain kivaa kerrottavaa. Koska olen niin tyhmä, ettenkuitenkaan tajuisi, vaikka oikeesti ymmärtäisin.. En mä jaksa enää yrittää, mua väsyttää. Olis pitäny tehä asialle jotain aikasemmin.. nyt se on kauheen vaikeaa kun pitäs olla jo itsenäinen jne. Haluisin vaan käpertyy jonku syliin ja kuolla pois...
Lisäys: entä jossei merkitse kenellekään mitään?..
=> vaikka kaikki oliski hyvin niin väkisin yritän etsiä virheitä ittestäni
Eikös se virheiden etsiminen ole loppujen lopuksi aika turhaa? Helpompaa on jos yrittää olla oma itsensä ja katsoa kuka viihtyy seurassa. Eikä ainakaan osoita sormella toisten virheitä jos sellaisen huomaa.
Kun käy kaupungilla voi nähdä että aika harva vastaantulijoista on kropaltaan täydellinen. Ja sitten se henkinen puoli, onko se sitten kunnossa? Tai jos henkisesti on fiksu ja kiva, niin onko kroppa vain tavistasoa?
Kun keskustelet muiden kanssa tulisi huomioida että jokainen meistä on yksilö. Jokainen haluaa tulla huomatuksi, tai huomata sen toisen.
Olis se helpompaa, mut katos mulla on tullu sellanen "kierre". Olin oma itteni joskus, hiljanen ja ujo ja kai mä sitten katoin, että millanen porukka mulle kehittyis - kukaan ei ikinä tullu juttelemaan mulle ja jos mä menin, niin ei tullut mtn vastakaikua.. Siis päättelin, että mussa on jotain vikaa ja rupesin ettimään sitä, jotta saisin asiat kuntoon tietty. Ja koska niitä ei ole helppo havaita, kun ongelma on varmaan ihan omanlaatuinen, henkisellä tasolla niin pakko vetää johtopäätösiä jokasesta pikkasenki negatiivisesta kommentistä jonka saan... Tai näin mä oon ainakin ite asian ajatellu.
Enmä kyl ikinä syyttelis muiden mahdl "virheitä" koska oikeest kaikilla niitä on, ja tekisin itteni vaan tyhmän näköseks. Enkä haluu pahottaa kenenkään mieltä yms.
Kyl kun mä keskustelen jonku kanssa joskus (nykyään tosi harvoin irl) niin otan sen toisen huomioon mahdl hyvin, kyselen aika paljon.. Mut en mä vaan osaa soluttautua muiden mukaan johki porukkaan, jään aina ulos. Harvoin kukaan yrittää mitenkään estää tätä.. Mun on kyl rehellisesti sanottuna myönnettävä et en usko et kukaan haluis muhun tutustua, koska ~kukaan ei ole.
Mä yritän lopettaa virheiden ettimisen ittestäni, koska se on oikeest tosi masentavaa... mut se on aika vaikeeta, koska niillä mä olen perustellut et miks asiat on niin ku ne on.. Jos jollain onjotain vinkii miten pääsen siitä eroon, niin otan neuvoja mielelläni vastaan. :)
En laita pm, koska en jaksa tehdä mulle profiilia tänne... Mut kiitti kuitenki.
Lähetin sulle joku kerta epostia, mut se tais mennä roskapostiin...
=> Mun on kyl rehellisesti sanottuna myönnettävä et en usko et kukaan haluis muhun tutustua
Et sinä epäkiinnostava ole sen enempää kuin minäkään. Vaan hiljaisen tai ujon osaksi voi joskus jäädä se että kun kaikki muut ottavat itselleen kaverin niin se ujo jää ihmettelemään miksi kukaan ei valinnut häntä. Vaikka jokaisen pitää itse pitää huoli siitä ettei jää yksin.
Minä huumoriveikkona puutuin kerran erääseen muiden väliseen keskusteluun tyyliin "voisi ajella tuonne ja tänne", sillä seurauksella että päädyin toiseksi osapuoleksi kahden viikon euroopankiertoreissulle. Sitten seuraavana kesänä uusi reissu, mutta se ei ollut enää "vahinko".
Jos pidät itseäsi muita huonompana voit joutua hyväksikäytetyksi jossakin elämänvaiheessa. Silloin et huomaa sitä jos toinen ihmisyksilö vaatii sinulta asioita joita ei "kauniilta ja fiksulta" koskaan uskaltaisi edellyttää.
Mielenkiintoinen näkökohta tuo: jokaisen pitää itse pitää huoli siitä ettei jää yksin".
Tavallaan ymmärrän kyllä, onhan se ainakin osittain omakin syy, etten kavereita ole saanut kun en hirveän aktiivinen ole ollut. Mulla on tosin pari huonoa kokemusta ryhmä/paritöistä, joka on vaikuttanut siihen että en halua yrittä kauheasti, vaan odotan, että muut huomioisivat minut (tyhmää sekin, mutta säästyn mahdolliselta epämukavuuksilta). Oli juteltava ryhmässä jostain asiasta ja kun ryhmät muodostu, kaikki vaan "käänsi selkänsä" mulle, enkä voinut saada katsekontaktia muiden kanssa yms että mahtuisinko ryhmään... Mielestäni heidän olisi pitänyt huomata se... En halua ikinä tuntea sitä.. että on kuin ilmaa olematta sitä.. Siitä onkai tullut vähän fobia.
Heh, olet varmaan hyvä puhumaan ihmisille kun sen seurauksena sinut otettiin "vahingossa" euroopanmatkalle :)
Sitä minä pelkäänkin, koska pidän itseäni muita huonompana.. Se tuntuu paljon turvallisemmalta, koska en tunnu kestävän enää torjutuksitulemisen/hylätyn tunnetta tai vastoinkäymisiä... En uskalla vaatia ihmisiltä mitään koska sitten kukaan ei ainakaan halua olla kanssani... Äh, pitäisi varmaan ottaa niskasta kiinni ja tehdä asioille jotain, mutta en "jaksa"...
=> olet varmaan hyvä puhumaan ihmisille
Enpä oikein, vaan pikemmin puhun joko ihan puutaheinää (esim. sanaleikkejä) tai sitten harkitsen kaiken hyvin tarkkaan. Tarkoitus oli vain vitsimielessä haaveilla että ensin olisi hienoa mennä Euroopan kartalla tuonne ja sitten tänne. Vaan jouduinkin vastaamaan sanoistani, ei käynyt edes mielessä että oikeasti kelpaisin jollekulle 12 vuotta vanhemmalle reissukaveriksi :)
Minäkin olen joskus kokeillut sitä että annan jonkun toisen valita minut seurakseen, mutta todennut että kyllä kolmantena pyöränäkin kelpaa olla mieluummin kuin yksin. Sitä en tiedä miksi minä en kuulu niihin helppoihin valintoihin, mutta vaatii kyllä aikaa tutustua ihmisiin, eikä pelkät hyvät aikeet riitä.
Älä siis pidä itseäsi muita huonompana, koska aika harva kun on varsinaisesti hyvä. En minäkään tutustu helposti ihmisiin, mutta olen nähnyt miten jotkut ottavat riskin ja juttelevat uusien ihmisten kanssa. Jotkut ystävystyvät, toiset eivät.
Toiset taas eivät näytä edes yrittävän tutustua.
:D minusta iällä ei sinällään ole mitään merkitystä, voihan olla vanhemman/nuoremman kanssa kaveri, mutta eri tavalla keskustelleen jne.
Useimmiten olen aina kolmantena pyöränä kaikessa, eikö se ole kauhean kivaa.. Sillonkun kaveri on yksin tulen aina aika hyvin juttusiin, koska tiedän että hänellä ei ole ketään muuta kelle puhua, joten on todennäköstä että seurani kelpaa.. En jotenkin kai kestä sitä ajatusta, että jos yritän liittyä joukkoon ja sitten sanon jotain ja kukaan ei edes huomaa. ( en tiedä puhunko liian hiljaa, vai enkö osaa etsiä oikeaa kohtaa sanoa jotain) Tuntuu, että olen niin erilainen ajatusmaailmalta ja arvoilta, etten vaan yksinkertasesti sovi muiden joukkoon... Kun ei mua kiinnosta baareissa kierteleminen yms josta kaikki tuntuu keskustelunaiheensa vetävän.. Siksi usein vaan olen hiljaa, jos olenporukassa ja kuuntelen. Mutta on sekin kivempaa kuin yksin nurkassa seisominen, se että voi istua "mukamas muiden kanssa" mukana keskustelussa sanomatta sanaakaan.. Oon miettinyt miks en myöskään ole se eka valinta vaan usein vika.. ja keksinytkin ~miljoona syytä sille, mut se vaan on pahentanu kaikkee.. Yritän olla tekemättä sitä, mut tuntuis et pitäs löytyy ongelma et sen vois ratkasta..
Yritän olla ajattelematta itseäni muita huonompana, vaikka se tuntuu olevan ihan luontoa vastaan ja ristiriitaista.. Mutta kaipa mulla on syyni, miks aivot ajattelee tiettyjä ei-niin-ihanteellisia ratoja. Joskus otin riskejä tutustua muihin, mutta se jäi aika nopeasti. Nyt tutustun vain harvoihin yksinäiseltä vaikuttavaiin ihmisiin, joiden sosiaaliset taidot eivät ole ihan eri svääreissä kuin minun (ei tarkoita että se olisi huono, mutta vain erilainen)
Mutta pientä edistystä olen saanut aikaan: löysin pari hiljaisempaa tyyppiä, joista voisin kavereita saadakin. :) ts. heidän kanssa minun ei tarvitse stressata, että ystävystymisen pitäis tapahtua heti muutaman päivän aikana, vaan jopa usean viikon päästä voisin jatkaa vaan siitä mihin jäin..
Joukkoon liittymisessä on molemminpuolista tunnustelua siitä kuka tulokas on, ja ketä joukossa ovat. Ei ole mitään sääntöä siitä että pintapuolisen esittelyn jälkeen oltaisiin kavereita. Se vaatii aikaa ja yhteisiä mielenkiinnon aiheita, ja mieluiten sitä että niistä puheenaiheista ollaan samaa mieltä.
Oletan että monet ihmiset pitävät itseään lähtökohtaisesti muita huonompina. Muutoinhan ei tarvitsisi jännittää esiintymisiä koska tietää että kaikki pystyisivät samaan, mutta eivät parempaan.
Kyllä sinun pitäisi tekstiesi perusteella pärjätä ihmisten kanssa siinä missä minunkin, mutta pitää vaan löytää ne ihmiset joidenka kanssa viihtyy. Kokeilut joissa odottaa että joku valitsee parikseen kannattaa jättää tekemättä, tai ainakin on hyvä mennä puoliväliin vastaan.
Ja se että vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa josta ei edes ajattele kaverina on hyvä asia tulevia kohtaamisia ajatellen. Puolitutulle on jatkossa helpompi puhua kuin täysin vieraalle.
- Ei ikäero tarkoita että keskustelun pitäisi olla erilaista. Minun paras kaverini on 15 v, ja ikäeroa on enempi kuin tuo. Joskus ikäero tekee asiat helpommiksi kun ei tarvitse vertailla. Toisaalta mitään kovin vakavia keskusteluja en "kaverini" kanssa voi käydä, se olisi turhaa kuormittamista. Ja tiedän ettei hänkään minulle kaikkea kerro.
Tämä menee kyllä jo ohi aiheen d:o/
Niinolenkin kuullut, että se vie aikaa... Mutta todellisuudessa, aina uudessa ryhmässä olen se joka jää heti ekan päivän jälkeen muista jälkeen tutustumisessa. Ja sitten syrjäydyn, koska se on siinä tapauksessa helpompaa kuin yrittää kiriä muita kiinni olemalla superäänekäs yms. Ja myös koska alkaa tuntua ettei sovi joukkoon, ja on huonompi kun muut... Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta minkäs teet kun aivot ajattelevat niin.
Niin kai sitten. Pitäisi vain löytää ne oikeat ihmiset. Tuntuu vain että niitä on niin harvassa - ehkä minulla on liikaa vaatimuksia? En kyllä mun mielestä vaadi oikeen mitään..
Nojoo ei ehkä keskustelun, mutta en ite ainakaa osaisi samalla tavalla puhua hyvin paljon vanhemmalle tai nuoremmalle. Jos puhuisin vanhemmalle niin olisin varmaan aika paljon hiljaa ja kysyisin mielipiteitä, ehkä mulla on joku et pitäs kunnioittaa sitä vanhempaa tai jotain. Ja nuoremmalle sitten kommentoisin aika paljon näkemyksistä joita hänellä on jos ne kuulostaa "vaarallisilta". Nojoo, mutta kukapa minä olen tästä sen enempää puhumaan - eihän mulla juuri ole tuollaisia kavereita..
Niinn no meni vähä ohi aiheen, mut ei mua ainakaan haitannu. :D
Mulla aikalailla samaa kuin ylemmällä tekstissä, en oikeesti muista mitään ''hyvää'' lapsuudestani, koskakohan viimeksi halasin jotakuta oliskohan 2vuotta sitten??
Et ole epänormaali... paitsi ehkä suomalaisessa kulttuurissa. Pitäs varmaan muuttaa ulkomaille, että sais sen päivittäisen positiivisen kommentin tai halin...
En minäkään muista, että minua olisi lapsena halattu, ja näin vanhempana fyysinen läheisyys tuntuu minusta jotenkin epämukavalta. Ehkä yksinäisyytenikin on siten jollain tavalla itse aiheitettua.
Oli miten oli, tähän kohtaan loppukaneettina suomalaisuuden syvin ydin:
http://www.youtube.com/watch?v=mlBUjdqZXGs
Sääli, ei minuakaan halittu lapsena, ei, vaikka muistan, että sylin tarve oli joskus isoa. Mutta ehkä siksi minä opetin omat lapseni halaamaan vanhempiaan. Poika kävi illansuussa, hali ulko-ovella oli pitkä ja se on sitä joka kerta nähdessämme. Isä saa pikaisemman rutistuksen.
Teiniaikoina jossain vaiheessa tytär lopetti halaamisen vähäksi aikaa, annoin asian olla ja tekeytyä rauhassa. Halaamattomuus päättyi keskellä kaupungin jalkakäytävää, kun hän käveli koulukavereittan kanssa vastaan ja halasi kaikkien nähden oikein kunnolla. Sen jälkeen taas halittiin, koekausi tjs. oli päättynyt, jotain kasvua sisällään kai tapahtunut.
Lapsena oli pyydettävä anteeksi, seisottava nurkassa ensin niin kauan, että luonto antoi peräksi tai oli mentävä pakosta, kun luonto kutsui.
Halaamista ei, eikä pussailua harrastettu ja vieläkin tuntuu vastenmieliseltä, kun näkee noiden slaavien ja keski eurooppalaisten pussaavan poskille, miehetkin.
Sitäpaitsi ottaa niskoihinkin, jos joku roikkuu niissä. Halaaminen ja pussailu on teatteria. Vieraiden ihmisten kesken.
Halit ja suukot: vai niin!!!Kuka sinut on niin raa,aksi opettanut
.
Täällä Itä-Euroopassa on tosi sydämellisiä ihmisiä. Aina kun tavataan esim. miehen vanhempia niin suukotetaan poskille, otetaan kädestä, halataan tai kaikkia yhtäaikaa.
Ihmiset ovat melkein vastakohtia sille, minkälaiseen yhteiskuntaan Suomessa kasvoin ja totuin: sydämellisiä, aitoja, huolettomia, iloisia, energisiä. Ihmettelen joskus että miten joillakin oikeasti voi olla niin paljon rakkautta ja energiaa kaikille. Eivät kaikki ole sellaisia, mutta paljon suurempi osa kuin Suomessa. Tähän luulen olevan muiden muassa syyn siinä, että perheessä todella kosketaan, hellitään lapsia, ystävien ja sukulaisten kesken on niin normaalia halata usein, kävellä käsikynkkää, käsi toisen hartioilla jne. Mieheni pitää joskus äitiään kädestä kiinni kun vain puhuvat ja istuvat sohvalla, ja se on täysin normaalia. Minä olin vähintäänkin ällikällä lyöty :D Ja äiti voi vieläkän halata ja helliä poikaansa, vaikka poika on jo aikuinen.
Alkuun se tuntui tosi epämukavalta ja kummalliselta, että minuakin halataan, suukotetaan jne. mutta nyt siihen on tottunut enemmän. Vähän sitä aina silti kammoaa :D
Siis sen takia aloin kirjoittamaan että todellakin tiedän, miltä "halipula" tuntuu. Aivan kuin taivaan kokisin kun mies onneksi tykkää olla lähellä ja halata ja koskea, ihan ei mitenkään seksuaalisestikaan. Huomasin myös, että kun yleisesti olen ahdistunut ja arka ihminen, miehen sylissä tuntuu niin rauhalliselta. Uskon, että tämä on jäänne lapsuuden puutteesta, että äiti olisi pitänyt sylissä, isästä puhumattakaan, pohjoisesta kun vielä olen kotoisin. Siis oli tosi kiva ja välittävä perhe, mutta kosketusta ei juurikaan.
Aikuiselämän onnellisuuden ja tyytyväisyyden ja turvallisuuden tunteet ovat varmasti suorassa yhteydessä siihen, miten paljon tuota turvaa ja läheisyyttä koki lapsena, vaikkei väkivaltaa koskaan olisi ollutkaan.
Ps. siitä saa kyllä aina hupia kun kerron miehelle minkälaista elämää Suomen pohjolassa on, että käsivarren mittainen "personal space" jne. Onhan se tietenkin traagista kun on yksinäisiä ja surullisia ihmisiä niin hirveästi. Siihen vaikuttaa myös se, että kun Suomessa tunteiden ilmaisu selvin päin ei ole hyväksyttävää. Täällä niitä saa ilmaista vapaasti missä vaan miltä vaan tuntuu.
En sano että täällä on asiat välttämättä hirmusti paremmin kuin Suomessa, yhteiskunnallisesti kaikki on täyttä romua, mutta sosiaalisesti, ihmisten kesken, asiat on kyllä aivan toisella tasolla.
Kai sekin on tottumuskysymys. Minä en ainakaan halua, että äitini alkaisi lääppiä minua, vaikka välit ovat hyvät.
Et kertonut, mistä Itä-Euroopan maasta puhut, mutta ainakin Venäjällä asiakaspalvelijat ja viranomaiset ovat erittäin tylyjä, Tuttuja kohtaan saatetaan olla sydälmellisiä, vieraita kohtaan ollaan kylmiä. En kyllä vaihtaisi sitäkään kulttuuria tänne.
Niiin paljon, että sitä ei uskalla edes ajatella. Täytyy vain työntää pois, ohi tästä elämästä / tässä elämässä.
Niin.. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä, mutta tuo "aloita se ja tunnet kuinka Ihana olo on kosketus.." . Eihän sitä voi vaan "aloittaa" jos on yksinäinen, ellei itseään ala lääppiä. Vai kirjastoonko pitäs mennä "hei saanko halata sinua". Tai kaiketi ne tyypit joilla on läheisiä ystäviä tai perhe, joka läheisyyttä hyväksyy, niin sitten. Mutta ainakin ite en vois edes ketään koskettaa omasta alotuksesta. Johtuu kai myös tästä suomalaisesta kulttuurista. Pienistä asioista tulee kyllä iloseksi, se on totta. Muistan miten ihanalta tuntu ku yhen kaverin tapoihin kuulu halata kun näki kavereitaan. Yhtenä päivänä sitten yllättäen halas mua, ja usein sen jälkeenkin kun vielä nähtiin. Täytyy kyllä sanoa, että ihanalta se tuntui (vaikka vaan naisystävältäkin), ja varmasti muistan ikuisesti! :) Mut tajusi samalla, et mitä hän mua halas yhen viikon aikana, niin oma perhe ei sitten viimesen 10 vuoden aikana ollut yhtä paljoa... Harmi, ettei enää voida nähdä.
Kuorettunut:
mutta ei missään nimessä kannata työntää tota asiaa pois! Se vaan kerääntyy sisälle pikku hiljaa, niinku lasi täyttyy vedestä vaikka sinne keräis tippa kerrallaann jokasen kyynelen. Sitte ku se on täynnä, niin tulee yli. Nimim. kokenut sen itse. Itsekin laitoin asiat pois ajatuksistani kun olin pikkulapsi, nyt aikusena sitä tulee välillä ihan sairas läheisyydenpuutteen tunne ja mitälie masentuneisuutta ja itsetunnon romahtamisia..
Kyllä fabber nyt vaan on oikeilla jäljillä, mut ei se oon niin helppoo kuitenkaan..
Kiitos. Muuta en näköjään siihen saakaan sanotuksi. Minä, joka en kuulema koskaan jää sanattomaksi.
Ei satu kun en edes tiedä mitä haluaus on tai tuntuu joten en jaksa välittää. Sitä vaan on tottunut olemaan yksin ilman et kukaan välittää että olenko edes elossa.
Kyllähän sitä voi halata mennen tullen ketä vain, mutta se ei ole sama asia kuin halata jotain sellaista ihmistä, että halauksella on jotain muutakin merkitystä kuin tavallista lämpimämpi tervehdys tavatessa sitä ketä vain.
Perheissä ja suhteissa on paaaljooon emotionaalista häikkää, joka estää hyväksyvän ja lämpimän hellyyden osoituksen halin tms. muodossa ilman mitään muuta jatkotarkoitusta. Nämä asiat opetetaan / opitaan pääsääntöisesti väärin, ei ole olemassa muuta hellittely- ja hyvittelyaihetta kuin ns. rakkaussuhteissa tapahtuva lähentely aktiin tähdätessä. Puhtaalla omallatunnolla ilman taka-ajatuksia ainakaan suomalaiset eivät osaa halata.
Kaikki eivät yksinkertaisesti pidä halaamisesta. Itse halaan mielelläni. Minulla on matala halaamiskynnys, mutta en halaa väkisin, jos toinen ei tykkää.
Savolaiset eivät taida halata toisiaan, eivätkä tykkää halaamisesta. Ei ole ehkä tapana heillä olla kovin lähellä. Itäsuomessa halataan.
Mutta noinhan monet juuri ajattelee.. Että jos halaa tai tulee lähelle, niin siinä on jotain muuta pelissä. Edes naiset keskenään ei voi halata aina, kun voi tulla ahdistunut tunne jos muut ajattelee että on kummallinen. Selvästi ulkomaalasten kesken se halaaminen kohdattaessa ei näytä oudolta vaan pikemminkin luonnolliselta. Tulee pohdittua että miksi ei noinmeillä suomalaisilla, monet kun sitä kuitenkin tarvitsisivat/ toivovat? Tai tällasta minä olen ollut havaitsevani...