Muistan ajatelleeni joskus kolmosluokalla ollessani, että haluan pois täältä. Muistan, että minulla oli paha olla. Muistan ajatelleeni, että itkeminen ja tunteiden näyttäminen on kiellettyä.
Ala-asteen lopussa eli joskus 12-vuotiaana en kestänyt enää olla kotona. En muistanut enää, milloin olin viimeksi itkenyt muiden nähden, vaikka itkinkin paljon yksin ollessani. Itkin itseni kirjaimellisesti uneen.
Yläasteen ajan tunsin valtavaa ahdistusta, ja minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, vaikka en koskaan toteuttanutkaan niitä sen kummemmin, paitsi joskus kun olin mielestäni ollut "heikko" saatoin lyödä itseäni kasvoihin ja raapia kynsillä ihoa, koska tuntui että se paha olo ja ahdistus kumpusi jostain syvältä, jostain ihon alta ja tuntui mustana möykkynä rinnassa ja halusin repiä sen irti. Lisäksi aloin tuntea oloni hyvin yksinäiseksi myös silloin, kun oli ns. kaveriporukassa. Tunsin kummaa tyhjyyttä kesken nauramisen ja hauskanpidon.
Välillä oli parempia aikoja. Yläasteen loputtua ja aloitettuani opiskelun muualla tunsin oloni koko ajan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi huolimatta siitä, etten joutunut olemaan koulussa yksin. En osannut hankkia oikeita kavereita, joiden kanssa olisin voinut viettää aikaa vapaa-ajalla.
Sain kamalia ahdistuskohtauksia. Joskus olin pitkiä ajanjaksoja niin väsynyt, etten jaksanut tehdä mitään. Kaikki työt jäivät kesken ja venyivät. Koko ajan pidin kuitenkin kulissia pystyssä, enkä ole tähänkään päivään asti kertonut kenellekään mitään masennuksestani, ahdistuksestani tai yleensäkään pahasta olostani ja yksinäisyydestäni. Aloin pelätä, että jonain päivänä en vain jaksa enää nousta ylös.
Nyt olen työelämässä. Olen sopeutunut työyhteisööni ihan hyvin. Vietän vapaa-aikani yksin, mutta olen tavallaan tottunut siihen, että olen yksin, enkä enää kaipaan niin muita, enkä varmaan enää osaisikaan olla samalla tavalla muiden kanssa tai oppia luottamaan heihin.
Olen vakuuttunut nyt siitä, että olen jotenkin perustavaa laatua erilainen kuin muut, epäonnistunut. Olen vakuuttunut siitä, että itkeminen ja tunteiden näyttäminen ei ole sallittua. Olen vakuuttunut siitä, että syy on minussa. Olen vakuuttunut siitä, että en koskaan tule kertomaan tästä kenellekään. Olen vakuuttunut siitä, että en pääse tästä koskaan eroon.
Olen vakuuttunut siitä, että tulen aina olemaan yksin.
Olen vakuuttunut siitä, että en tule koskaan hankkimaan omia lapsia, vaikka haluaisinkin, koska en halua että heillä olisi tälläinen äiti ja pelkäisin, että heistä tulisi samanlaisia kuin minusta.
En osaa vieläkään kuvailla kunnolla, miltä minusta tuntuu joskus, kun minulla on se kaikkein pahin ajanjakso meneillä. Tiedän, että ulkopuoliset ajattelevat minusta että olen kiltti, positiivinen, tunnollinen, reilu tyyppi jolla on jalat maassa, koska tälläistä olen kuullut.
Mikä sai aikaan tämän purkaukseni oli se, kun löysin vanhoja kirjoituksiani, joita olen kirjoitellut aina satunnaisesti ala-asteajoista lähtien ja ajattelin niitä lukiessani, että kenenkään lapsen ei pitäisi kirjoittaa tai tuntea tälläistä.
Olen nuori nainen, mutta minusta tuntuu kuin elämäni olisi jo ohitse. Itseasiassa melkein toivon, että se olisi. Itsemurha ei ole minulle siltikään vaihtoehto, koska olen kaikesta tästä kurasta huolimatta kristitty.
Tuntuu, ettei minulla ole mitään pakokeinoa täältä.
Ala-asteen lopussa eli joskus 12-vuotiaana en kestänyt enää olla kotona. En muistanut enää, milloin olin viimeksi itkenyt muiden nähden, vaikka itkinkin paljon yksin ollessani. Itkin itseni kirjaimellisesti uneen.
Yläasteen ajan tunsin valtavaa ahdistusta, ja minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, vaikka en koskaan toteuttanutkaan niitä sen kummemmin, paitsi joskus kun olin mielestäni ollut "heikko" saatoin lyödä itseäni kasvoihin ja raapia kynsillä ihoa, koska tuntui että se paha olo ja ahdistus kumpusi jostain syvältä, jostain ihon alta ja tuntui mustana möykkynä rinnassa ja halusin repiä sen irti. Lisäksi aloin tuntea oloni hyvin yksinäiseksi myös silloin, kun oli ns. kaveriporukassa. Tunsin kummaa tyhjyyttä kesken nauramisen ja hauskanpidon.
Välillä oli parempia aikoja. Yläasteen loputtua ja aloitettuani opiskelun muualla tunsin oloni koko ajan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi huolimatta siitä, etten joutunut olemaan koulussa yksin. En osannut hankkia oikeita kavereita, joiden kanssa olisin voinut viettää aikaa vapaa-ajalla.
Sain kamalia ahdistuskohtauksia. Joskus olin pitkiä ajanjaksoja niin väsynyt, etten jaksanut tehdä mitään. Kaikki työt jäivät kesken ja venyivät. Koko ajan pidin kuitenkin kulissia pystyssä, enkä ole tähänkään päivään asti kertonut kenellekään mitään masennuksestani, ahdistuksestani tai yleensäkään pahasta olostani ja yksinäisyydestäni. Aloin pelätä, että jonain päivänä en vain jaksa enää nousta ylös.
Nyt olen työelämässä. Olen sopeutunut työyhteisööni ihan hyvin. Vietän vapaa-aikani yksin, mutta olen tavallaan tottunut siihen, että olen yksin, enkä enää kaipaan niin muita, enkä varmaan enää osaisikaan olla samalla tavalla muiden kanssa tai oppia luottamaan heihin.
Olen vakuuttunut nyt siitä, että olen jotenkin perustavaa laatua erilainen kuin muut, epäonnistunut. Olen vakuuttunut siitä, että itkeminen ja tunteiden näyttäminen ei ole sallittua. Olen vakuuttunut siitä, että syy on minussa. Olen vakuuttunut siitä, että en koskaan tule kertomaan tästä kenellekään. Olen vakuuttunut siitä, että en pääse tästä koskaan eroon.
Olen vakuuttunut siitä, että tulen aina olemaan yksin.
Olen vakuuttunut siitä, että en tule koskaan hankkimaan omia lapsia, vaikka haluaisinkin, koska en halua että heillä olisi tälläinen äiti ja pelkäisin, että heistä tulisi samanlaisia kuin minusta.
En osaa vieläkään kuvailla kunnolla, miltä minusta tuntuu joskus, kun minulla on se kaikkein pahin ajanjakso meneillä. Tiedän, että ulkopuoliset ajattelevat minusta että olen kiltti, positiivinen, tunnollinen, reilu tyyppi jolla on jalat maassa, koska tälläistä olen kuullut.
Mikä sai aikaan tämän purkaukseni oli se, kun löysin vanhoja kirjoituksiani, joita olen kirjoitellut aina satunnaisesti ala-asteajoista lähtien ja ajattelin niitä lukiessani, että kenenkään lapsen ei pitäisi kirjoittaa tai tuntea tälläistä.
Olen nuori nainen, mutta minusta tuntuu kuin elämäni olisi jo ohitse. Itseasiassa melkein toivon, että se olisi. Itsemurha ei ole minulle siltikään vaihtoehto, koska olen kaikesta tästä kurasta huolimatta kristitty.
Tuntuu, ettei minulla ole mitään pakokeinoa täältä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No kiva että olet kristitty, joten meikäläisen ajatukset eivät sitten ole kuin punainen vaate härälle vakaumukseni vuoksi. Uskon niin lapsenomaisesti, että nyt on aika jolloin olet valmis lähtemään pikkuhiljaa eheytymisen polulle.
Jumala arvostaa sitä, että ihminen on rehellinen: sinun asenteesi ja käsityksesi on minuudestasi nyt tuollainen, mutta kuva on valheellinen. Ei Taivaallien Isä näkee sinua tuollaisena. On hyvä että olet säilyttänyt noita kirjoituksia.
Suosttelen sinulle, mikäli et ole aikasemmin lukenut terapeuttien: Seppo Jokinen ja Tommy Helstenin kirjallisuutta. Monet ovat saaneet apua myös Petri Mäkelän opetuksista.
Sinun kannattaa hakeutua jonkun kristityn terapetin sielunhoitoon. On tärkeä että terapeutti ymmärtää, että ihminen on ruumis, sielu ja henki.
Halutessasi saat myös apua sielunhoitopuhelimen kautta ma-pe klo 10.00 - 15.00 ja ma-pe 18.00 22.00 puh. 044 4522300
Voit täälläkin kirjoitella, mutta sinun kannattaa kyllä hakea apua perehtyneiltä ammatilaisilta. Nämä kristityt terapeutit käisttelelvät asioita myös ihmisen psyykeen lainalaisuuksien pohjalata. Kyllä sinun elämäsi voi muuttua täydellisesti.