Sana vapaa;
mitä mieltä olette, kannattaako kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tulla ulos kaapista vai ei? Ja kuinka laajalle joukolle, oletteko esim. rajanneet työstä ja harrastuksista tutut ihmiset asian ulkopuolelle ja tulleet julki vain lähimmille ystäville ja perheelle? Onko ns.rajattu julkitulo toiminut?
Itse tavallaan haluaisin kertoa koko maailalle ja jokaiselle vastaantulijalle suoraan mistä on kyse, ja kuka olen ja miksi olen välillä erilainen. Miksi välillä vetäydyin syrjään, miksi toisinaan 'pystyn mihin vain' jne.
Toisaalta haluan varjella yksityisyyttäni ja pelkään ennakkoluuloja ja hulluksi leimautumista. Mulla on huonoja kokemuksia avoimuudesta plakkarissa, mutta silti mietin, pitäisikö vaan lopettaa syrjäänvetäytyminen masentuneena ja sanoa ihmisille suoraan esim. miksi olen sairaslomalla, lopetan harrastukset ja kaiken tekemisen. Olisiko julkihulluna kuitenkin helpompaa kuin kotona piilottetu?
mitä mieltä olette, kannattaako kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tulla ulos kaapista vai ei? Ja kuinka laajalle joukolle, oletteko esim. rajanneet työstä ja harrastuksista tutut ihmiset asian ulkopuolelle ja tulleet julki vain lähimmille ystäville ja perheelle? Onko ns.rajattu julkitulo toiminut?
Itse tavallaan haluaisin kertoa koko maailalle ja jokaiselle vastaantulijalle suoraan mistä on kyse, ja kuka olen ja miksi olen välillä erilainen. Miksi välillä vetäydyin syrjään, miksi toisinaan 'pystyn mihin vain' jne.
Toisaalta haluan varjella yksityisyyttäni ja pelkään ennakkoluuloja ja hulluksi leimautumista. Mulla on huonoja kokemuksia avoimuudesta plakkarissa, mutta silti mietin, pitäisikö vaan lopettaa syrjäänvetäytyminen masentuneena ja sanoa ihmisille suoraan esim. miksi olen sairaslomalla, lopetan harrastukset ja kaiken tekemisen. Olisiko julkihulluna kuitenkin helpompaa kuin kotona piilottetu?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei kannata. Ihmisillä on niin kaventunut ajattelumaailma nykypäivän'ä että saat vaan leiman otsaan. Kannattaa ainakin tutustua hyvin ennenkun alkaa kertomaan näin isosta asiasta. Nimimerkillä kokemusta on että ei oteta enää mitään todesta vaikka on ns terveessä vaiheessa eli ei ole oireita. Kuten huomaat tästä palstasta niin jos joku bibo on tehnyt heidän elämänsä vaikeaksi niin se on kertaheitolla että kaikki on samanlaisia.
Niin vähän pelkäänkin... Mulla noi muutamat huonot kokemukset on just sitä että kaikki reaktiot ja tunteet laitettiin sitten sairauden piikkiin.
Mut on tää perseestä kun ainakin musta huomaa ulospäin aika selkeesti että kaikki ei oo hyvin, oon sen verran masentunut ja ahdistunut nyt että kaikki sosiaalinen elämä on jätetty taakse. Helvetin ärsyttävää sitten alkaa tehdä jotain comebackia ihmisten pariin, harrastuksiin yms ilman että voi kertoa et oli ihan konkreettinen syy olla poissa. Et ei ollut kyse siitä ettei seura kelpaa tai laiskuus iski.
sano, että hieman masensi. Masennus on yleistä ja jotku luulee, että masennus tarkoittaa pientä väsyä tms.
Lähipiirini, ystävät ja sukulaiset ovat asiasta tietoisia. Vaikka aikansa kestikin, tuntui paremmalta kertoa heille, eipä tarvitse selitellä ja olla teennäinen. Ja suvussa tuota on niin ei tuntunu pahalta, aralta asialta kertoa. Kuitenkaan työkavereilleni en ole sairauttani kuitenkaan kertonut. Kerran olin juuri ks asian tiimoilta viis vkoa pois... sanoin vain että paloin loppuun kun oli juuri suuret remontti/taloasiat sillä mallilla. Nykypäivänä kuitenkin paljon yleisempiä nämä mielialasairaudet kuin ennen, joten sen puolesta helpompaa ainakin itselläni elää tämän asian kanssa.
Jos sairaus on vakavampaa mallia, maniat lyövät päälle aika nopeastikin ja työkaverit kyllä huomaavat asian ihan kertomattakin -----> ja tähän päälle sitten useamman viikon sairaalajakso ja useamman viikon sairausloma kotona vielä päälle.
Semmosta sattuu.
Itse olen sitä mieltä, että kannattaa olla tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, joille sairaudesta voi kertoa. Muilla ei olekaan niin väliä, harvoin kukaan puolituttu "harrastuskaveri" jää kyselemään enempää, jos sanoo, että en ollut viime keväänä oikein kunnossa, ja siksi jatkan vasta nyt.
täällä kirjoittaa bipon jättämä.
ymmärrän sairauden ja sen laadun ja nyt sivusta seuranneena vaikka oma sydän hajosikin tässä suhteessa niin toivon tälle exälleni kaikkea hyvää ja että hän tulisi ulos kaapista
kaapissa on kiva olla ei tarvii olla hunningolla
kaapissa ei ahdista riippumatta elämän tahdista
Mun sisar on ainoa joka tietää. Kerroin hänelle, koska hänellä itselläänkin on bipo. Muut sisarukset tai muu suku ei tiedä, eikä meillä kummallakaan ole aikomustakaan kertoa.
Meidän suvussa on aina puhuttu halveksuvasti "hulluista" ja kaikista, jotka jotenkin poikkeaa kaavasta. Mut kyllä joku on näemmä kertonut ja saanut ymmärtävän vastaanoton. Hienoa että tällaisiakin sukulaisia löytyy.
Noh,
sinulla ei siis ole ollut kunnon manioita ja parin kuukauden sairaalajaksoja vissiin?
Eli JOS sairastat kaksisuuntaista, olet todella onnekas: sinulla on vain lievää aaltoilua (kuten terveilläkin ihmisillä) ja kakkostyypin bipolaarihäiriö.
Rajusta psykoottisesta maniasta ei voi erehtyä, ja sellaisen vallassa oleva tulee kyllä toimitetuksi osastolle. Jopa täysin vieraiden ihmisten toimesta, sillä "Se ei ole enää salaisuus" vaan jokainen huomaa ihmisen tarvitsevan apua.
Hyvä kysymys. Mun mielestä ei kannata. Ite on piilossa kaiken aikaa, kun oon maniassa tehnyt vähän hulluja.
Ei kannata tulla ulos kaapista.
Itse olen kokenut hylkäämistä sen jälkeen kun olen kertonut sairaudestani. Tällähetkellä olen syrjäytynyt, en pysty käymään töissä ja häpeän sitä. Kymmenen vuotta sitten sain diagnoosin enkä ole vieläkään hyväksynyt sitä. Sosiaalinen elämä kutistuu kummasti kun ei ole työtä eikä uskalla tutustua uusiin ihmisiin sillä en halua tuntea hylätyksi tulemisen tunnetta.
Sama täällä. Ei työelämässä kohta kahdeksaan vuoteen ja erakoitunut kotiin lähes täydellisesti, mitä nyt käyn jossain kansalaisopiston kursseilla.
Helpommalla pääsee jos pystyy olemaan kertomatta muille ihmisille, mutta toisaalta jossain vaiheessa se kertomisen tarve on ihan pakottava.
Tekee niin tai näin, niin pääasia, ettei syyllistä itseään, seurasi siitä sitten mitä hyvää tai huonoa, yleensä huonoa.
Tosin tuokin on melko tyhjänpäiväinen neuvo, koska bipo, varsinkin masennusvaiheessa syyllistää itsensä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.
Älä vaan missäännimessä ainakaan työkkärissä avaa suuta sairaudesta!!!
Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta kysyn miksi työkkärissä ei saisi sanoa sairaudesta? Ei kai ne sitä työnantajille kerro.
Toisaalta miksi sitä kenellekään vapaaehtoisesti kannattaisi sanoa diagnoosiaan. Ei ihmiset aiempaa paremmin kohtele, jos eivät tunne sairautta. Voivat suhtautua vaan kierommin ja epäluuloisemmin. Jos joku kysyy, miksi välillä sekoilet ihan hulluna, niin ei kai sillä sitten enää väliä ole. Siis jos ne näkee, että olet hullu, niin parempi kai se on vastata rehellisesti eikä antaa toisten arvailla ja huhujen kiertää. Voivat sitten googlata, mikä tää sairaus on.
Itse en halua diagnoosia sanoa, koska se ei mielestäni kuvaa minua. Mielialani ei juurikaan aaltoile, vaan on aika tasaisesti matala. Kuitenkin psykoottisessa maniassa häiriköin netissä niin paljon, että etäisemmätkin kaverit varmasti huomasivat sekoamiseni. Sikäli ei tarvitse pelätä, että joku saisi tietää diagnoosin. Voisi olla jopa parempi, kun tietäisivät. Nyt monet voivat arvailla, onko mulla skitsofrenia vai mikä.