Olen reilu kolmekymppinen nainen. Ensimmäinen masennusjaksoni tuli kun olin reilu parikymppinen. Siitä selviytymiseen tarvi osastohoitoja lääkityksen. En tainnut olla selvillä vesillä masennuksen kanssa kun päätin lopettaa lääkityksen. Puolitoista vuotta sitkastelin töissä ja kotona, kunnes romahdin uudelleen. Koska en osannut hakea apua tarpeeksi ajoissa, masennus syveni psykoosioireiluun. En voinut katsoa ihmisiä silmiin, pidin jatkuvasti aurinkolaseja koska tiesin että minun ajatukset voi lukea silmistä. Katsoessani tv:tä johon en oikeasti pystynyt keskittymään, huomasin että siihen ilmestyvät tekstit olivat minun ajatuksiani. Pahinta oireilussa oli pelkotilat. Psykoosissa ollessa itsetunnossa ei ole tietoakaan, ainakaan minulla. Tiedostan tietyllä tasolla olevani sairas ja se romuttaa viimeisetkin itsetunnon hippuset. Et voi tietää mistään asiasta onko se totta vai ei. Jos kuulet jotain, et voi olla varma tapahtuuko se vain sinun pääsi sisällä vai kuuleeko muutkin sen. Toisinsanoen et voi luottaa mihinkään, et itseesikään.
Läheiset toimittivat minut osastolle kun huomasivat jutuistani etten enää ollut järjissäni. Osastolla aloitettiin jälleen lääkitys. Suljetulta avolle. Avolta kotia kun olo alkoi koheta. Aika nopeasti lääkityksellä harhat hävisi, masennuksen kanssa sai taistella pitkän aikaa.
Itsemurhayrityksiä kuului molempiin masennusjaksoihini. Elämä ei ollut elämisen arvoista. Ei mitään syytä elää. Kaikki ahdisti. Jatkuvasti. Ei ollut hetkenkään helpotusta, jatkuvaa ahdistuksensumua.
Nyt viimeisimmästä osastohoidosta on kulunut muutamia vuosia. Lääkkeitä syön edelleen ja nyt tiedän että tulen syömään niitä lopunelämääni. Jos voin millään tavoin itse vaikuttaa siihen etten enää joudu siihen samaan helvettiin, teen kaikkeni sen eteen. Päivittäiset masennus- ja psykoosilääkkeet on pieni paha verrattuna mihin voi joutua.
Mutta siis, tämä on selviytymistarina. Tänä päivänä elän ihan tavallisen ihmisen elämää. Nautin pienistä asioista, pystyn käymään töissä jne. En olisi ikinä uskonut jos minulle olisi masennusjakson aikana kerrottu että tulen joskus kirjoittamaan tällaisen tekstin. Silloin ei näe mitään valoa, ei ole toivoa.
Masennuksesta voi kuitenkin selvitä. Se mitä selviytyminen vaatii, on aika. Muutos ei tapahtu hetkessä. Anna itsellesi lupa olla masentunut. Et voi yhtäkkiä parantua siitä joten miksi turhaan syyllistää itseä? Ehdit parannuttuasi olemaan pitkään toimiva yhteiskunnanjäsen. Nyt on sairastamisen aika, eikä syyllisyys siitä että olet masentunut auta mitään vaan päinvastoin, syyllisyys lisää ahdistusta. Masentuneen mieli toimii siten että syyllistät itseäsi muutenkin kaikesta. Mutta anna itsellesi armoa. Anna itsellesi lupa olla masentunut, juuri nyt!
Sitten kun paranet, asiat näkee ihan toiselta kantilta. Mieli suojelee ihmistä, parannuttuasi et enää muista niitä vaikeimpia aikoa.
Minä siis elän tavallista arkea. Aamuherätykset on myrkkyä ja välillä haluais jäädä vaan peiton alle lämpimään nukkumaan. Tämä on tuttua varmasti jokaikiselle töissä käyvälle. Tavallisen mielen ja masentuneen mielen ero on siinä että masentuneena et missään vaiheessa näe asioiden hyviä puolia. Tavallisena pystyt nauttimaan ihan normaaleista asioista. Ja minun tarinan pointti on se, vaikka olet kuinka pohjalla, kuinka ahtaalla, kuinka masentunut tahansa, sieltä pääsee takaisin elävien kirjoihin. Aika, lääkitys ja muiden tuki, ne on kolme asiaa joiden avulla selviytyy.
Läheiset toimittivat minut osastolle kun huomasivat jutuistani etten enää ollut järjissäni. Osastolla aloitettiin jälleen lääkitys. Suljetulta avolle. Avolta kotia kun olo alkoi koheta. Aika nopeasti lääkityksellä harhat hävisi, masennuksen kanssa sai taistella pitkän aikaa.
Itsemurhayrityksiä kuului molempiin masennusjaksoihini. Elämä ei ollut elämisen arvoista. Ei mitään syytä elää. Kaikki ahdisti. Jatkuvasti. Ei ollut hetkenkään helpotusta, jatkuvaa ahdistuksensumua.
Nyt viimeisimmästä osastohoidosta on kulunut muutamia vuosia. Lääkkeitä syön edelleen ja nyt tiedän että tulen syömään niitä lopunelämääni. Jos voin millään tavoin itse vaikuttaa siihen etten enää joudu siihen samaan helvettiin, teen kaikkeni sen eteen. Päivittäiset masennus- ja psykoosilääkkeet on pieni paha verrattuna mihin voi joutua.
Mutta siis, tämä on selviytymistarina. Tänä päivänä elän ihan tavallisen ihmisen elämää. Nautin pienistä asioista, pystyn käymään töissä jne. En olisi ikinä uskonut jos minulle olisi masennusjakson aikana kerrottu että tulen joskus kirjoittamaan tällaisen tekstin. Silloin ei näe mitään valoa, ei ole toivoa.
Masennuksesta voi kuitenkin selvitä. Se mitä selviytyminen vaatii, on aika. Muutos ei tapahtu hetkessä. Anna itsellesi lupa olla masentunut. Et voi yhtäkkiä parantua siitä joten miksi turhaan syyllistää itseä? Ehdit parannuttuasi olemaan pitkään toimiva yhteiskunnanjäsen. Nyt on sairastamisen aika, eikä syyllisyys siitä että olet masentunut auta mitään vaan päinvastoin, syyllisyys lisää ahdistusta. Masentuneen mieli toimii siten että syyllistät itseäsi muutenkin kaikesta. Mutta anna itsellesi armoa. Anna itsellesi lupa olla masentunut, juuri nyt!
Sitten kun paranet, asiat näkee ihan toiselta kantilta. Mieli suojelee ihmistä, parannuttuasi et enää muista niitä vaikeimpia aikoa.
Minä siis elän tavallista arkea. Aamuherätykset on myrkkyä ja välillä haluais jäädä vaan peiton alle lämpimään nukkumaan. Tämä on tuttua varmasti jokaikiselle töissä käyvälle. Tavallisen mielen ja masentuneen mielen ero on siinä että masentuneena et missään vaiheessa näe asioiden hyviä puolia. Tavallisena pystyt nauttimaan ihan normaaleista asioista. Ja minun tarinan pointti on se, vaikka olet kuinka pohjalla, kuinka ahtaalla, kuinka masentunut tahansa, sieltä pääsee takaisin elävien kirjoihin. Aika, lääkitys ja muiden tuki, ne on kolme asiaa joiden avulla selviytyy.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hieno homma, että selviydyit, koeta harrastaa ja elää jatkossakin siten, että pysyt selviytyjien joukossa, niin on silloin kaikilla helpompaa, kun on yksi veronmaksajia kuormittava potilas vähemmän.
Moni väsyy työtaakkansa alle, ja - ainakin teoriassa - jos veroja ei tarvitsisi kerätä niin paljon, siis jos kansa olisi nykyistä terveempää - niin silloin vähempikin työnteko riittäisi toimeentuloon. Siksi jokaisen ihmisen velvollisuus on huolehtia omasta terveydestään, ja nähdä vaivaa sen ylläpitämiseen ja vaalimiseen.
Kiitos sinulle kun jaoit tämän tekstin!
Mulla on aivan hirveä masennus ja kaksi asiaa toisin; en syyllistä itseäni, olen paras ihminen, masennus ei ollut oma vika, se on tämän hirveän maailman vika.
Ja toiseksi, vaikea se on masennusta hyväksyä, kun kokoajan aivan hirveä olo ja siinä hirveässä olossa on mahdoton olla vaan paikoillaan, mutta en voi tehä muuta, koska masennus vie kaiken tahdon ja energian. Ei tästä selviä, itsemurha on helpoin tie.
Aivan hirveä olo, auttakaa, joku auttakaa
mutta kun ei kukaan pysty, ei puhuminen auta, masennus tuli monen vuoden terapiassa puhumisen välissä, haluan pois
hei sinä ja te kaikki!
Itse sairastan myös toistuvaa masennusta, viimeisimpään sairastuin viime kesänä, suurin syy vastuun lisääntyminen töissä. Muutokset ovat aina vaarallisia mulle, olis pitänyt kuunnella järjen ääntä eikä yrittää mitään enempää :) No joo, jäin sairaslomalle kun en enää kyennyt töihin. Töissäkin menin välillä itkemään, välillä tärisin niin etten meinannut pystyssä pysyä. Väsymys oli aivan valtaisa ja sen mukana alkoivat tulla kuoleman ajatukset. Ajattelin, että jos olen koko ajan näin väsynyt, ettei voimat tunnu riittävän edes elämiseen niin miksi en pääsisi pois? Itsetuntoni romahti ja syyllistin itseäni siitä etten selviytynyt töistäni. Ajattelin joka päivä kuolemaa, halusin vain pois. Ahdistus oli niin kova että ainoa keino helpottaa oloa oli aiheuttaa itselleen tuskaa, se näkyy käsivarressani :(
Jouduin kaksi kuukautta odottamaan että pääsin psyk.polille ja sain edes jonkinlaista terapiaa ja oikeanlaisen lääkityksen. Ja ilokseni huomasin että pikkuhiljaa oloni alkoi helpottamaan. Jatkoin terapiaa siihen asti kunnes aloitin KELAn tukeman psykoterapian ja lääkitys jäi ns. estolääkitykseksi.
Palasin tämän vuoden alusta töihin alkuun puolipäiväisenä sitten normisti.
Kaikki tuntui menevän hyvin, kunnes kesällä jouduin uudelleen s-lomalle väsymyksen vuoksi. Puhtaasti väsymyksen. Olin nimittäin lähes kaikki illat iltavuorossa...
Mutta nyt tilanne töissä on se että minua epäillään koko ajan epästabiiliksi ja työkykyyni eil uoteta. Pomoni jopa sanoi, että kun on kerran saanut masentuneen leiman niin siitä ei pääse irti vaikka kuinka haluaisin :( Minulle jopa sanottiin että kannattaisi hakea muuta työtä tai jopa vaihtaa alaa. Tätä en aio tehdä sillä rakastan työtäni. Tällä hetkellä taistelen oikeudestani olla terve ja oikeudestani tehdä töitä...
Välillä tuntuu että eikö se helvetti minkä kävin viime vuonna läpi, ollut tarpeeksi? Asia vainoaa mua vielä vuoden jälkeenkin.
Viime vuonna ajattelin että en selviä tästä. Etten halua elää tällä tavalla, mutta kun löysin oikean avun, elämä voitti. Niin käy sullekin ja kaikille jotka ovat masentuneita, kunhan vain muistaa uskoa parempaan. Ja turvata jokaiseen joka apua tarjoaa, sillä ilman ystäviäni ja miestäni en tässä nyt olisi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennenkaikkea voimia!!!
Jo vuosia sairastanut masennusta, sosiaalista fobiaa ja ahdistusta. Tiedän että tämä ei ole minun vikani enkä varmaan koskaan tule parantumaan. Mitä tässä enää voi muka tehdä? Itsemurhanko?
Masennuksesta voi toipua, samoin kuin sosiaalisesta fobiasta, ahdistuksesta, ja paniikkihäiriöistä. Ja ei, masennus kuten muutkaan sairaudet ei ole kenenkään oma vika. Vai löytyyköhän maailmasta joku ihminen joka aamulla herätessään päättää että minäpä muutun masentuneeksi? Ei varmasti. Sairaudet osuu joittenkin kohalle eikä niitä voi itse valita.
Voisko joku valaista vähän? olen koko pienen ikäni joutunut kantamaan tahtomattani ikävää perhesalaisuutta ja kärsinyt masennuksesta. Viikottain ajattelen elämän merkitystä, epäoikeudenmukaisuuden ilmiöitä. Iän myötä ahdistus on vaan lisääntynyt. Olen vuosikausia kärsinyt epämääräisistä kivuista, jotka lisäävät pelkoa kuolemansairaudesta. Tällä hetkellä rintakehää kuumottaa
eripuolilla kehoa tuntuu naskalimaisia vihlaisuja. Öisin näen valtavasti unia ja aamulla en herää juurikaan virkeänä. Miten runsaasti te ystävät olette reagoineet kropalla ja juosseet lääkäreissä?? Kiitos etukäteen vastaajille!
Mulla on niin sanottuja psykosomaattisia oireita paljonkin ennen toista masennusjaksoa. Juoksin lääkäriltä toiselle ja valittelin kipuja. Mistään ei löytynyt mitään vikaa. Silti kivut oli päivittäisiä. Sitten eräällä kerralla lääkärissä, olin kirjoittanut paperille ylös kaikki oireet ja ojensin lapun lääkärille. Hän luki sen läpi, laski lapun pöydälle, katsoi mua silmiin ja sanoi rauhallisesti että nyt taitaa olla sellainen juttu että sinulla käy elimistö jatkuvasti ylikierroksilla. Syy taitaakin olla psyykkinen. Kun lääkäri lausui nuo sanat, suutuin valtavasti: minäkö muka taas masentunut, en varmasti ole. Lääkäri käytti paljon aikaa siihen että halusi keskustella mun elämästä yleensä. Ensimmäinen lääkäri joka oikeasti otti huomioon minut kokonaan, ei vain tuijottanut oireita. Muistan selvästi sen kun lähdin lääkäristä pois, olin äärimmäisen vihainen tälle lääkärille. Mutta, oiskohan menny viikko kun huomasin että lääkäri oli täysin oikeassa, elimistö kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Töistä kun pääsin kotiin, pulssi oli jatkuvasti korkea ja tuntui etten pysty ollenkaan pysähtymään tai keskittymään kunnolla mihinkään. Soitin tk:hon ja pyysin saada ajan samalle lääkärille. Vastaanottoajan sai nopeasti, ja jälleen lääkärillä ei ollut mihinkään kiire, hän oikeasti oli huolissaan ja kiinnostunut minusta mikä oli ja on äärimmäisen harvinaista.
Eli jutun pointti on se, että fyysisesti voi oireilla hyvinkin paljon ja eri tavoin, ja kuitenkin kaikki johtuu siitä mitä pään sisällä tapahtuu.
Mulla oli mm. rintakipuja, verenkiertohäiriöitä ja hengitysvaikeuksia. Siinä vaiheessa kun masennusta alettiin hoitamaan, katosi kaikki fyysiset vaivat. Tilalle tuli syvä pudotus masennuksen syövereihin ja kesti aikaa ennen kuin sieltä palattiin elävien kirjoihin. Mutta tässä sitä nyt ollaan, terveenä.
Ja lisäyksenä vielä, en usko että löytyy sellaista masentunutta ihmistä joka ei olisi jossain vaiheessa epäillyt sairastavansa syöpää, sydänvikaa tai jotain muuta psyykkistä sairautta. Masentuneen mieli toimii siten että pelkää, ehkä myös toivoo jotain fyysistä sairautta. Sehän olisi paljon helpompi hoitaa, ja muutkin ihmiset ymmärtäisivät että on "oikeasti" sairas.
Masentuneena kiinnittää huomion jokaiseen pikkuseikkaan mitä kehossa tapahtuu. Kokeilee kaulalta rauhasia oisko ne turvonnu, jos jostain löytyy patti niin heti pelkää että kyseessä saattaa olla kasvain jne. Rintakivut ja hengitysvaikeudet on myös masentuneena yleisiä oireita.
Koskaan mikään noista oireista ei poissulje sitä etteikö voi olla "oikeaa" fyysistä sairauttakin, mutta veikkaisin että se on häviävän pieni prosentti joilta löytyy fyysinen sairaus, masennukseen kun kuuluu itsensä tarkkailu.
kolmas rivi ja sana psyykkistä tarkoittaa fyysistä