Minulle todettiin vaikea asteinen masennus muutama vuosi sitten. Koulunkäynti kärsi sairauslomien johdosta ja tukiverkostoa minulla ei ollut. Vanhemmat eivät tienneet masennuksestani ja kynnys kertoa heille oli liian suuri. Koskaan he eivät kysy mitä minulle kuuluu, kysyvät vain kouluasioistani. Vanhemmat ovat olleet aina minulle pelkkiä elättäjiä ja rajojen laatijioita, niin karulta kuin se kuulostaakin.
Lopetin terapiassa käynnin, sillä lääkkeiden syönti teki minut ihmisrobotiksi; ei ollut surua eikä niinkään iloa. Lisäksi terapeuttini lähti muihuin tehtäviin, enkä yksinkertaisesti jaksanut tutustua uuteen hoitajaan ja kertoa hänelle elämästäni. Minulle on muutenkin vaikea kertoa muille asioistani.
Koko masennuksen ajan olen ollut ns. epäsuoran itsetuhoinen. Teen asioita ajaakseni itseni tilanteeseen, jossa minun on pakko päästää itseni päiviltä. En huolehdi raha-asioistani, karkotan ihmiset luotani, en pidä heihin yhteyttä, valehtelen, petän ja lopetin koulunkäynnin. Ennen olin täsmällinen ja koulutus oli tärkeä asia ja olin empaattinen. Nyt olen ottanut ''hällä väliä'' asenteen käyttöön. Välillä haaveilen uuteen kouluun hakemisesta, mutta en enään usko, että minusta on mihinkään. Tuntuu, että peli on menetetty minun osaltani. En ole enään oma itseni, enkä usko, että paluuta entiseen enään olisi.
Kukaan ei vieläkään huomaa, miten paljon vihaa, ahdistusta ja surua kannan sisällä. Olen kieltämättä hyvä näyttelemään, että kaikki on kunnossa. Kukaan ei uskoisi jos kertoisin. Toisaalta pelkään kertoa, koska en halua, että minua pidetään ''mielenvikaisena''.
Ja kyllä, elämä on ollut karu minua kohtaan. Minulla ei ole juuri koskaan ollut tervettä ihmissuhdetta. Olen ollut usein hyväksikäytön kohteena seurustelu- ja ystävyyssuhteissa. Minulle on valehdeltu, käytetty seksuaalisesti hyväksi, syrjitty ja minuun on kohdistettu väkivaltaa. Olen ollut rakastunut pariin otteeseen, mutta olin heille pelkkää seksiä. Ei sitä jaksa olla enään empaattinen ja yrittää luoda uusia ihmissuhteita, kun lopputulos on aina sama. Rupesin siis itsekin itsekkääksi.
Hetken valonpilkahdus tuli, kun tapasin nykyisen poikaystäväni. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa... aivan siis kirjaimellisesti. Tietenkin tässä paljastui, että meidän seurustelusuhteen alussa hän vielä tapaili todella kaunista naista, kävi tämän kanssa ajeluilla ja harrastivat läheisempää kanssakäymistä. Hän on myös pitänyt yhteyttä entisiin ihastuksiina, pyytänyt kahville yms. Noh, hetkeksi järkytyin ja itkin silmäni päästä. Nyt imin tunteet sisääni, eihän tämä voinut tulla yllätyksenä. Poikaystävälle en ole kertonut, että tiedän. On mielenkiintoista udella asioista kierrellen ja kuulla hänen selityksensä. Hän pystyy valehtelemaan päin kasvojani ilme värähtämättä. Minä olen hänelle sinisilmäinen typerys.
Lopetin terapiassa käynnin, sillä lääkkeiden syönti teki minut ihmisrobotiksi; ei ollut surua eikä niinkään iloa. Lisäksi terapeuttini lähti muihuin tehtäviin, enkä yksinkertaisesti jaksanut tutustua uuteen hoitajaan ja kertoa hänelle elämästäni. Minulle on muutenkin vaikea kertoa muille asioistani.
Koko masennuksen ajan olen ollut ns. epäsuoran itsetuhoinen. Teen asioita ajaakseni itseni tilanteeseen, jossa minun on pakko päästää itseni päiviltä. En huolehdi raha-asioistani, karkotan ihmiset luotani, en pidä heihin yhteyttä, valehtelen, petän ja lopetin koulunkäynnin. Ennen olin täsmällinen ja koulutus oli tärkeä asia ja olin empaattinen. Nyt olen ottanut ''hällä väliä'' asenteen käyttöön. Välillä haaveilen uuteen kouluun hakemisesta, mutta en enään usko, että minusta on mihinkään. Tuntuu, että peli on menetetty minun osaltani. En ole enään oma itseni, enkä usko, että paluuta entiseen enään olisi.
Kukaan ei vieläkään huomaa, miten paljon vihaa, ahdistusta ja surua kannan sisällä. Olen kieltämättä hyvä näyttelemään, että kaikki on kunnossa. Kukaan ei uskoisi jos kertoisin. Toisaalta pelkään kertoa, koska en halua, että minua pidetään ''mielenvikaisena''.
Ja kyllä, elämä on ollut karu minua kohtaan. Minulla ei ole juuri koskaan ollut tervettä ihmissuhdetta. Olen ollut usein hyväksikäytön kohteena seurustelu- ja ystävyyssuhteissa. Minulle on valehdeltu, käytetty seksuaalisesti hyväksi, syrjitty ja minuun on kohdistettu väkivaltaa. Olen ollut rakastunut pariin otteeseen, mutta olin heille pelkkää seksiä. Ei sitä jaksa olla enään empaattinen ja yrittää luoda uusia ihmissuhteita, kun lopputulos on aina sama. Rupesin siis itsekin itsekkääksi.
Hetken valonpilkahdus tuli, kun tapasin nykyisen poikaystäväni. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa... aivan siis kirjaimellisesti. Tietenkin tässä paljastui, että meidän seurustelusuhteen alussa hän vielä tapaili todella kaunista naista, kävi tämän kanssa ajeluilla ja harrastivat läheisempää kanssakäymistä. Hän on myös pitänyt yhteyttä entisiin ihastuksiina, pyytänyt kahville yms. Noh, hetkeksi järkytyin ja itkin silmäni päästä. Nyt imin tunteet sisääni, eihän tämä voinut tulla yllätyksenä. Poikaystävälle en ole kertonut, että tiedän. On mielenkiintoista udella asioista kierrellen ja kuulla hänen selityksensä. Hän pystyy valehtelemaan päin kasvojani ilme värähtämättä. Minä olen hänelle sinisilmäinen typerys.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.