Moi!
Olin kirjoittanut tänne jo vuosi sitten ongelmistani ( http://keskustelu.suomi24.fi/node/10714548 ; tuossa kaiketi linkki siihen, tuolta lukemalla saa minun ajatuksiani vuosi sitten )
Luulisinpa, että kolme ja puolisen vuotta on nyt kestetty päivittäisiä itsemurha-aikeita. Eikä loppua näy, tämän lisäksi minä tunnen ahdistusta ja pelkoa paljon enemmän kuin ennen.
Olen nykyään lukiossa. Koulupäiväni ovat kahdeksasta neljään, niiden lyhentämisessä ei oikein olisi järkeä, koska joutuisin kuitenkin odottelemaan kyytiä kotia vähintäänkin neljään. Ellen ole jonkun kaverini kanssa (niitä on nykyään kaksi), olen aivan hiljaa jossain kulmassa ajatellen sitä kuinka hienolta tuntuisi nähdä oman veren valuvan. Minulla ei ole kavereita, koska nykyajan nuoret eivät välitä niistä, jotka eivät tee hyvää ensireaktiota. Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen on jo selvää, kuuluuko porukkaan vai joudutko selviämään lukiosta muutaman muun syrjäytetyn tyypin kanssa. Minä en tietenkään tee ujona poikana keneenkään vaikutusta, joten kaikki löysivät kaverinsa.
Pääsin vihdoin eroon yläasteajan ihastuksestani, en ole nähnyt häntä puoleen vuoteen, JES! Kesällä kärsin vähän aikaa, koska en nähnyt häntä, mutta ennen pitkää aloin unohtaa hänet. Mutta kuinkas sitten kävikään kun tulin lukioon... Nyt sitä ollaan jälleen kerran aivan lääpällään yhteen tyttöön. Ja niinkuin aina, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia...
Minulla on elämässä oikeastaan vain yksi asia, josta nautin. Se on maalivahtina oleminen, olipa se sitten sählyssä tai jääkiekossa. Jääkiekkokausi on vasta tuloillaan ( ai että, ei malta odottaa =) ), mutta sählyä olen päässyt pelaamaan. Ja kun pelaan, ei kestä kuin 15 min kun olen jo aivan raivona itselleni päästettyjen maalien takia. Toki aluksi minä nautin, tuntuu että teen sitä mitä minun pitää, että tämä on se mun JUTTU. Mutta sitten kun sieltä helppo pallo tai kiekko pääsee ohi... Alkaa helvetinmoinen paskamyrsky. En voi sille mitään, haluan voittaa. Unelmani ovat korkealla, naurettavan korkealla. Unelmoin pelaavani joskus NHL:ssä... Aloitin lätkän vasta vuosi sitten, minua hävettää unelmoida jostain niin absurdista. Suomessa on niin monta junnumaalivahtia, ja todella moni aloitti jo pelaamisen ala-asteikäisenä...
Palatakseni koulutunnelmiini... Joskus tunnen tunnilla todella pahaa ahdistusta "minä en kuulu tänne" "en tarvitse tätä" "miksei kukaan vaan voi tappaa mua?" "päästäkää mut pois". Kukaan ei ole lukioaikana minua varsinaisesti kiusannut, mutta kukaan ei vietä aikaakaan minun kanssani. Jos joku nauraa tunnilla, tunnen heti että hän nauraa minulle...
Tiedän, että näistä ongelmista minua tuskin voi kukaan muu kuin minä itse pelastaa... Mutta en edelleenkään pysty siihen... Kommentoikaa vapaasti...
Olin kirjoittanut tänne jo vuosi sitten ongelmistani ( http://keskustelu.suomi24.fi/node/10714548 ; tuossa kaiketi linkki siihen, tuolta lukemalla saa minun ajatuksiani vuosi sitten )
Luulisinpa, että kolme ja puolisen vuotta on nyt kestetty päivittäisiä itsemurha-aikeita. Eikä loppua näy, tämän lisäksi minä tunnen ahdistusta ja pelkoa paljon enemmän kuin ennen.
Olen nykyään lukiossa. Koulupäiväni ovat kahdeksasta neljään, niiden lyhentämisessä ei oikein olisi järkeä, koska joutuisin kuitenkin odottelemaan kyytiä kotia vähintäänkin neljään. Ellen ole jonkun kaverini kanssa (niitä on nykyään kaksi), olen aivan hiljaa jossain kulmassa ajatellen sitä kuinka hienolta tuntuisi nähdä oman veren valuvan. Minulla ei ole kavereita, koska nykyajan nuoret eivät välitä niistä, jotka eivät tee hyvää ensireaktiota. Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen on jo selvää, kuuluuko porukkaan vai joudutko selviämään lukiosta muutaman muun syrjäytetyn tyypin kanssa. Minä en tietenkään tee ujona poikana keneenkään vaikutusta, joten kaikki löysivät kaverinsa.
Pääsin vihdoin eroon yläasteajan ihastuksestani, en ole nähnyt häntä puoleen vuoteen, JES! Kesällä kärsin vähän aikaa, koska en nähnyt häntä, mutta ennen pitkää aloin unohtaa hänet. Mutta kuinkas sitten kävikään kun tulin lukioon... Nyt sitä ollaan jälleen kerran aivan lääpällään yhteen tyttöön. Ja niinkuin aina, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia...
Minulla on elämässä oikeastaan vain yksi asia, josta nautin. Se on maalivahtina oleminen, olipa se sitten sählyssä tai jääkiekossa. Jääkiekkokausi on vasta tuloillaan ( ai että, ei malta odottaa =) ), mutta sählyä olen päässyt pelaamaan. Ja kun pelaan, ei kestä kuin 15 min kun olen jo aivan raivona itselleni päästettyjen maalien takia. Toki aluksi minä nautin, tuntuu että teen sitä mitä minun pitää, että tämä on se mun JUTTU. Mutta sitten kun sieltä helppo pallo tai kiekko pääsee ohi... Alkaa helvetinmoinen paskamyrsky. En voi sille mitään, haluan voittaa. Unelmani ovat korkealla, naurettavan korkealla. Unelmoin pelaavani joskus NHL:ssä... Aloitin lätkän vasta vuosi sitten, minua hävettää unelmoida jostain niin absurdista. Suomessa on niin monta junnumaalivahtia, ja todella moni aloitti jo pelaamisen ala-asteikäisenä...
Palatakseni koulutunnelmiini... Joskus tunnen tunnilla todella pahaa ahdistusta "minä en kuulu tänne" "en tarvitse tätä" "miksei kukaan vaan voi tappaa mua?" "päästäkää mut pois". Kukaan ei ole lukioaikana minua varsinaisesti kiusannut, mutta kukaan ei vietä aikaakaan minun kanssani. Jos joku nauraa tunnilla, tunnen heti että hän nauraa minulle...
Tiedän, että näistä ongelmista minua tuskin voi kukaan muu kuin minä itse pelastaa... Mutta en edelleenkään pysty siihen... Kommentoikaa vapaasti...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Keskitä huomiosi ja tekemisesi niihin asioihin, joista saat itsellesi hyvän mielen.
Usko unelmiisi ja tee töitä niiden eteen.
Selvitä itsellesi omat arvosi ja elä niiden mukaan.
Kaikki asiat elämässä eivät aina suju sen mukaan kuin haluaisit, mutta oman mielen joustavuus helpottaa tilannetta.
Käyhän kirjastossa ja lainaa kirja - Joustava mieli, Arto Pietikäinen.
Lämmin voimahalaus ja tsemppiä jääkiekkomiehelle:)
Täytyypi laittaa korvan taakse tuo kirja, josko muistais lainata... Tuskin se tätä juttua ratkaisee, mutta toivottavasti auttaisi... Minulla on keinot vähissä.
Kyllä sinä selviät ja pärjäät, koska tiedostat tilanteesi varsin hyvin.
Ujous ei ole sairaus.
Olet nyt jo löytänyt omia vahvuuksiasi esim. jääkiekossa ja se antaa sinulle voimia jatkoon.
Jos suinkin jaksat lukea, niin tuo em. kirja antaa uusia näkökulmia, sekä ratkaisumalleja monenlaisiin tilanteisiin ja tuntemuksiin.
Pää pystyyn, sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet!
Sinun kannattaa jatkaa pelaamista, kun koet että se on juttusi. On hienoa että kuitenkin olet pystynyt käymään koulua ja elämään arjessa. Kyllä masennus ja ahdistus voi iän myötä helpottaa. Jostain se sinullakin johtuu. Toiotaan että tulee vielä helpompia päiviä.