Oon nuori tyttö.
Mä oon eksyksissä, en tiiä mitä tehä.
Vuoden oon ollu masentunu ja itku ei nyt lopu.
Mä en haluu enää olla täällä, mun ois parempi olla poissa.
En tiiä ees miks tätä tänne kirjotan,
mä en haluu lähtee mut toisaalta tää on liian raskasta,
elämä on vaikeeta.
Mä kai haen jotain et joku estäis mut ehkä tää on kaikille vaa parasta tai en tiiä.
Oon pahoillani
Mä oon eksyksissä, en tiiä mitä tehä.
Vuoden oon ollu masentunu ja itku ei nyt lopu.
Mä en haluu enää olla täällä, mun ois parempi olla poissa.
En tiiä ees miks tätä tänne kirjotan,
mä en haluu lähtee mut toisaalta tää on liian raskasta,
elämä on vaikeeta.
Mä kai haen jotain et joku estäis mut ehkä tää on kaikille vaa parasta tai en tiiä.
Oon pahoillani
Vastaukset 6
Vanhimmat
HYVÄ kun kirjoitit!
Joku puoli sinussa ehkä kuitenkin jaksaa uskoa ja haluaa selviytyä.
Onko sinulla ketään kenelle puhua tai näyttää pahaa oloa? Eihän aina tarvitse tietääkään mistä paha olo tulee eikä osata sitä "hienoiksi" sanoiksi muotoilla. Onko joku jonka nähden voit olla tässä tunteessa, jossa nyt kirjoitit? Vanhemmat, isompi sisarus, kaveri, opettaja, opo, kouluterveydenhoitaja.
Luulen, että pelkäät, ettei itku lopu, jos sen jollekulle näytät, mutta mitä sitten. Sinulla on hemmetin paha olla eikä se ehkä voi ihan nätisti ja hallitusti esille tullakaan.
vastaa minulle!!
On hyvä kun kommentoit!
En tiedä onko minulla, ystävät (joihin kyllä luotan) sanovat että voin puhua heille, mutta musta tuntuu pahalta kun koko ajan olen "valittamassa"ja he sanovat että psykologille pitäisi mennä. Sitä en missään nimessä haluaisi.
Ystävät ovat myös vähän nyt tulleet kaukaisemmiksi. Mulla on nimittäin fyysinen sairaus, saan sellaisia tajuttomuuskohtauksia vähän väliä ja tää varmasti on raskasta näille mun kavereille..
Vanhempani ovat eronneet, asun äitini kanssa. Hän tietää, että mulla on paha olla, mutta en haluaisi huolestuttaa häntä enempää. Eikä me kauhean läheisiä ollakkaan..
Muita ei oikeastaan ole..
Nyt ymmärrän vielä enemmän.
Sinä siis pelkäät, että läheiset väsyvät sinuun ja se tietenkin olisi kamalaa. Ymmärrän hyvin. Minullakin oli lapsena ja nuorena oma "vamma" (puhevika), josta kärsin yksin ja yritin olla vanhemmille mahdollisimman vähän taakaksi. Raskaaksi se tuli.
Ystävät ovat sanoneet, että menisit psykologille. Ehkä siitä voi (jos positiivisesti ajattelee) lukea, että he ymmärtävät, että sinulla on OIKEASTI raskasta ja ehkä he vilpittömästi uskovat, että saisit apua. Voi olla, että he eivät sen takia sanoneet noin, että eivät sinua (tai asioitasi) jaksaisi; ehkä he ovat jotenkin voimattomia, huolissaan tai neuvottomia. Niin läheiset (omaiset tai ystävät) saattavat usein tällaiset asiat kokea.
Nyt minä kovasti sinua tukisin itsekin sinne ammattiavun piiriin. ÄLÄ nyt pelästy, mutta oikeasti se voisi olla niiin hyvä juttu. Mikä siinä sinua pelottaa? kerro, niin mietitään yhdessä.
Olen töissä (minä "entinen nuori" en siis enää ole kovin nuori) ja kohta minun pitää jatkaa töitä eli älä pelästy, jos nyt vähäksi aikaa "katoan". Tulen takaisin..
En pelästy.
Kyl tää tästä menee ohi, tai sitten ei.
Sen kanssa pitää nyt vaan elää, tota, nii.
En haluu ammattiapua kun se jotenkin, häiritsee. Ehkä silloin kun sinne joutuisin juttelemaan niin se tekisi kaikesta jotenkin niin todellista?
Olen käynyt ala-asteella ja muutaman kerran yläasteella (nyt siis peruskoulun olen jo päättänyt) koulukuraattorilla ja silloin jäi vähän paha maku suuhun kun ala-asteella oleva kuraattori ei ymmärtänyt, että vaitiolovelvollisuus on VAITIolovelvollisuus. Ja muutenkin hän oli vähän ihmeellinen. Yläasteellä kävin muutaman kerran kun tehtiin mielialatesti ja sitten se oli jotenkin aina ihan kamalaa käydä siellä.
Kyllä se varmaan totta on, että kun sanoo asioita ääneen ne ikään kuin tulee todellisemmiksi. Toisaalta tottahan ne asiat ja tunteet ihmisen sisälläkin on.
En vaan millään soisi, että turhaan yksin asioita kannat. Kun itse olin nuori, niin olin varma, ettei kukaan voi välittää, ymmärtää, kunnioittaa minun sisällä olevia tunteita ja ajatuksia. Tunsin, että minusta vaan puuttuu "jokin pala", joka muilla on..että en osaa elää ja olla kuin muut. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se oli masennusta ja sille oli ihan ymmärrettävät syyt. Sain apua tämän ymmärtämiseen ja sillä oli iso merkitys minulle. Siksi suosittelen sitä sinullekin.
Oman ihmisen löytäminen hoitoverkostosta onkin vaikeaa ja erityisesti pettymykset jää kalvamaan mieltä. Jos tulee epäluottamusolo, niin uudelleen on vaikeaa uskaltaa. Vaitolovelvollisuden rikkominen on viho viimeistä. Olen pahoillani puolestasi.
Sanoin tuossa aikaisemmin, että et "turhaan" kantaisi yksin asioita. tarkoitan sillä sitä, mikä istelleni oli iso oivallus. Päjään yksinkin, mutta MINUN EI TARVITSE PÄRJÄTÄ YKSIN. Tämä oivallus merkitsi minulle sitä, että pystyin puhumaan kavereille ja pystyin uskomaan, että joskus seurustelukin on minulle mahdollista jne.
Lupaa miettiä näitä asioita ja mieti, mieti monta kertaa ennen kuin teet itsellesi mitään pahaa. Elämä voi muuttua ja usein muuttuukin..joskus jopa parempaan suuntaan!
Mietin mietin.. On kumminkin lohduttavaa kuulla, että näistä asioista ehkä selviää.
Jotenkin tuntuu vain todella vaikealta ja tota joo..
Kiitos sanoistasi!