Hei
Minulla on pitkä ajanjakso takana perhehelvetistä. Olen nyt 25-vuotias. On mahdollista tietenkin, että olen vainoharhainen ihminen, mutta haluaisin kovasti tietää olenko kasvanut narsistisessa perheessä? Onko tämä mahdottomuus, voiko tälläista asiaa koskaan saada selville? Tottakai voin mennä terapeutille, niin kuin olen jo tehnyt, mutta terapeuttini on diplomaattinen. Ei ota kantaa mihinkään. Tarvitsisin jotain konreettista vastausta siihen, onko perheeni terve? Minulle tulee välillä vain niin paha olo ollessani perheen seurassa? Jollain oudolla tasolla, minulle olisi mielestäni tervettä tietää, olenko kasvanut narsistisessa perheessä?
En jaksaisi selittää nyt mitään pitkää virttä kaikista perheeni taustoista, mutta tarvitsisin uuden terapeutin, joka ei ole yhteyksissä perheeseeni. Tietääkö kukaan löytyykö pääkaupunkiseudulta hyvää terapeuttia "helikopteri"-vanhempien tai narisistivanhempien lapselle, joka on ns. kadottanut itsensä? Viiltelen itseäni edelleen?
Minulla on pitkä ajanjakso takana perhehelvetistä. Olen nyt 25-vuotias. On mahdollista tietenkin, että olen vainoharhainen ihminen, mutta haluaisin kovasti tietää olenko kasvanut narsistisessa perheessä? Onko tämä mahdottomuus, voiko tälläista asiaa koskaan saada selville? Tottakai voin mennä terapeutille, niin kuin olen jo tehnyt, mutta terapeuttini on diplomaattinen. Ei ota kantaa mihinkään. Tarvitsisin jotain konreettista vastausta siihen, onko perheeni terve? Minulle tulee välillä vain niin paha olo ollessani perheen seurassa? Jollain oudolla tasolla, minulle olisi mielestäni tervettä tietää, olenko kasvanut narsistisessa perheessä?
En jaksaisi selittää nyt mitään pitkää virttä kaikista perheeni taustoista, mutta tarvitsisin uuden terapeutin, joka ei ole yhteyksissä perheeseeni. Tietääkö kukaan löytyykö pääkaupunkiseudulta hyvää terapeuttia "helikopteri"-vanhempien tai narisistivanhempien lapselle, joka on ns. kadottanut itsensä? Viiltelen itseäni edelleen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Muita ongelmiani ovat koulukiusaaminen, masennus ja se että en osaa enää ilmaista tunteitani. En osaa itkeä hautajaisissa enkä häissä. En osaa iloita normaaleista asioista, joista jotkut nauravat. Olen turta. Suurin huoleni on vielä se, että olen 25 vuotias enkä ole koskaan seurustellut. Vanhempani pitävät tätä normaalina, mutta itse en tunne oloani normaaliksi. Minulla on myös 27-vuotias veli, joka ei ole koskaan seurustellut. Vanhempieni mielestä tämä on myös normaalia. Perheessäni ei ole koskaan näytetty tunteita. Ei halata, itketä... Minusta ei kuitenkaan tunnu normaalilta. Pelkään jääväni yksin. En osaa solmia ihmisushteita (ystävä)tai lähestyä miehiä. Vanhempani kasvattivat minut "älä välitä"-asenteella, "myöhemminkin ehtii". Nuorten jutut olivat kiellettyjä "alkoholi,festarit, pojat". Vanhojen tansseihin meneminen oli myös tabu. Vaikka tästä tapahtumasta on aikaa jo vuosia, muistan edelleen kun isäni sanoi pakollisen isä/tytär tanssin aikana katsoa muita. ("katso nyt muita"). Perheessäni on tehty harrastus ja ammattivalinnat puolestani. Enoni on kourinut minua tisseistä. Tämä tapahtui vain kerran, mutta isäni reaktio asiaan oli ainoastaan tyyliin "se oli vain yksi kerta, anna olla, älä välitä". Mitä mieltä te muut olette tälläisestä? Jos sukulaisenne kourisi teitä, vaikka tämä tapahtuisi vain yhden kerran, olistteko vain että unohdetaan juttu vai haluaisitteko avata sen ja käsitellä? Vanhempieni ja veljeni mielestä teen asiasta liian ison ja "paisuttelen" asiaa. Pystyisitkö katsomaan enoasi silmiin ja juttelemaan normaalisti tälläisen tapahtuman jälkeen. Oonko outo, kun mua on jäänyt tälläinenkin asia vaivaamaan? Se myös itketyttää.
Minua on satutettu koulussa fyysisesti ja vanhempani eivät reagoineet tähän mitenkään. Minut on kasvatettu mielestäni tunteettomaksi. Äitini on ilmoittanut minulle, että uskoo minun liioitelleen asiaa. Väittää, että minua on tönäisty vahingossa ja olen kuvitellut tapahtuman päässäni minun tahalliseksi hakkaamisekseni. Onhan mahdollista tietenkin että vanhempani ovat törppöjä ja eivät ole narsisteja, ainoastaan kypsymättömiä ja ajattelemattomia ihmisiä veljeni mukaan lukien. Mua kuitenkin vaivaa nämä asiat ja pelkään, että olen näiden asioiden vanki vielä tulevaisuudessa. Pelkään todella, että en pysty rakentamaan terveitä ihmissuhteita, jotka eivät ole riippuvuussuhteita.
Edelleenkään en lue tästä mitään, mistä voisi ajatella, että perheesi on narsitinen... Mutta jotenkin todella arkoja. Tuntuu, että he pelkäävät, jos myöntävät tapahtuneitä ikäviä juttuja todeksi, että ne muuttuvat puhuttaessa vielä enemmän todeksi. Ikävä kyllä, ne ikävät jutut ovat sinulle totta nytkin.
On ikävää, että enosi ei ole osoittanut sinua kohtaan riittävää arvostusta. Hänellä ei todellakaan ole ollut oikeutta kouria sinua. Mielestäni vanhempasi ovat kovasti arkoja. Tarvitset todellakin puolueetonta kuuntelijaa.
Hankalahan niitä seurustelukumppaneita on löytää, jos ei pääse minnekään. Olet hyvin kiltti nuori nainen kuitenkin, koska olet totellut perhettäsi heidän asettamissaan säännöissä. Olet täysi-ikäinen ollut jo pitkään ja sinulla on oikeus omaan päätöksentekoon elämässäsi. Edelleen toivon, että löydän oman psykologin / terapeutin, joka kuuntelee sinua.
Vanhempiesi rauhoitteleva asenne on toisaalta aivan oikein. He ovat oikeassa siinä, että sinulla on vielä todella paljon aikaa. Tulet ehtimään vielä. Mutta kyllä sinun olisi päästävä liikkumaan kotisi ulkopuolelle. Luethan sentään jotain ja seuraat asioita. Sinun pitäisi saada asioista selvyyttä jotain muuta kautta, kun et kerran ole päässyt seurustelemaan ikäistesi kanssa. Sinun pitäsi päästä kartuttamaan kokemusmaailmaasi. Ole kuitenkin järkevä. Naisia huijaavia miehiäkin on aina liikkeellä jonkun verran, kuten täältä narsistipalstaltakin saamme lukea.
HALUAN VIELÄ TUODAN ESILLE, ETTÄ NÄITÄ ESIMERKKEJÄ LÖYTYY SATOJA VUOSIEN VARRELTA! Musta mun vanhemmat jotenkin tukahduttaa mun luonnolliset tarpeet. Kaverit, seurustelun, kiinnostuksen pojista, harrastuksista, muista ihmisistä. He käytännössä haluavat että oon niiden paras kaveri ja ne olis mun. Mutta tää homma ei enää toimi. Nuoreni toimi, mutta nyt päätä särkee ja pelkään kovasti jääväni yksin. EN TODELLA HALUA ELÄÄ YKSIN! Jos yhtä asiaa toivon tässä maailmassa, niin se on sinkkuus ja kaverittmomuus. Ja se taito mulla on yhä "tallella". Tapanko mä itseni vai tuleeko tästä koskaan loppua? Mulle ei vaan sovi kulissielämä ja yksinäinen paperityö ja seurustelemattomuss. Yritän kunnioittaa niitä, jotka oikeesti ei halua seurustella, mutta mulla on todella kaipuu noihin asioihin. En tiedä, kuinka monen korviin noi kuulostaa tyhmältä, mutta nää asiat painaa mua koko ajan enmmän ja enemmän ja pelkään vielä toteuttavani sen itsemurhan joku päivä.
Sinulla on jollain tavoin mukavat vanhemmat varmaan, koska olet viihtynyt noinkin kauvan kuitenkin heidän kanssaan. Ihan ihmettelen, miten ovat onnistuneet pitämään sinut noin itsellään. Sinun ei missään nimessä pidä tuntea syyllisyyttä siitä, että haluat omaa elämää. Sinulla on kaikki oikeudet lähteä elämään omaa elämääsi.
Et tarvitse vanhempiesi lupaa enää, jos lähdet kotoa. Ehkä sinun kannattaisi hankkia oma asuntokin. Millä vanhempasi onnistuvat pitämään sinua kotona? Itse olen karannut kotoa, kun vanhempieni mielestä minulla oli liian vanha poikakaveri, kun itse olin vielä hyvin nuori.
Tervehdys sinulle.
Kirjoitit lopulta kuitenkin vähän pitempään, mutta vastaan osissa. Toivon, että saisit myös muilta vastauksia.
Luettuani kirjoituksesi, en mistään saanut sellaista ajatusta, että perheesi olisi narsistinen. Jotenkin liian sisäänpäin kääntynyt sensijaan minun mielestäni se on.
Olet oikeassa siinä, että olisi hyvä, että sinulla olisi oma terapeutti. Toisaalta, nykyisellä voisi olla vaikutusmahdollisuus perheesi asioihin, jos hän tuntee myös toisia perheenjäseniäsi. Mutta tuo diplomaattisuus on sinun kannaltasi huono, koska aivan ilmiselvästi tarvitset omaa kuulijaa, joka näkee asiat sinun kannaltasi.
Täällä on muita kirjoittajia, jotka voivat ehkä vihjata kenen terapeutin puoleen voisit kääntyä. Toivon, että olisit itse itsesi paras ystävä kuitenkin, etkä viiltelisi enää.
Oma nuoruus tuli mieleen aloittajan tarinasta. Samanlaista tunnen kokeneeni.
Nyt kun sitä katselee pikän ajan jälkeen ja miettii miten olisi voinut toisinkin tehdä jos rohkeitta olisi riittänyt.Alistuin vanhempieni tahtoon,he eivät kannustaneet omaan elämään. Jotain omaakin kyllä oli.Esimerkiksi opiskelin ammattiin,koska olin päättänyt elättää itseni ja niinhän kuuluu tehdäkin. Neuvoisin miettimään vaihtoehtoja, niitä on.Ei kannata päättää päiviään sen takia.Oma ammatti ja työ on tärkeä,oma asunto. Elää siellä omannäköistä elämää. Voi pitää hyvät välit vanhempiin.Käydä heitä katsomassa kun se itselle sopii. Tällätavalla pitää omia rajojaan. Jos on kovin ripustautuneet vanhemmat vaatii kyllä rohkeutta kaikkeen tähän.Kun on sen oman suunnitelman tehnyt miten toimii niin vakaasti pysyy siinä. Kyllä ne vanhemmat sen ajankanssa ymmärtävät ja voivat olla helpottuneitakin kun näkevät sinun pärjäävän elämässä.
Kun taustalla on perhe jossa ahdistuu voi olla kehittynyt läheisriippuvuuttakin. Lue näitä sivuja ja tietoa narsismista ja muista persoonahäiriöistä,että pystyt tunnistamaan ne.Välttääksesi ajautumisen vaikeaan ihmissuhteeseen. Tavallisia terveitä ihmisiä on. Turvallisia,luotettavia ihmisiä elämääsi ja rohkeutta elää. Ammattiauttaja on tukesi ratkaisuja tehdessäsi.