HUOM heti aluksi,ei oikeasti tapahtunutta,mutta periaatteessa todenmukainen tarina..kertoo itsemurhaa aikovasta tytöstä.Kirjoittaja on itse 14 vuotias tyttö...
--------------------------------------------------
Olen 15-vuotias tyttö.Istun nyt linja-autossa matkalla kohti kotia.Puolisen tunnin kuluttua olen perillä ja painan stop nappia.Linja-auto pysähtyy ja hyppään ulos.Haen pyöräni metsätien reunasta ja poljen kotiin, jossa ei luultavasti tänäänkään ole ketään vielä kotona.
On helpottavaa päästä kotiin.Tulin juuri kaupungista, käyn siellä nimittäin koulua.Kello on kohta neljä, jälleen oli pitkä päivä...niin, unohdin kertoa nimeni.Olen Karoliina, Kata tuttujen kesken.Olen nykyään aika huono koulussa, todistuksessa oli kutosia ja seiskoja, mutta se nyt ei minua hetkauta.Kavereita minulla on jonkin verran, mutta ei paljoa, sillä en oikein osaa luottaa keneenkään, eikä monillakaan riitä into uskottelemaan minulle luotettavuuttaan.Joillakin siihen aikaa riitti, kun niitä kavereita kerran on.Tai no kavereita ja kavereita..olen minä heidän kanssaan kouluaikana, mutta koulun loputtua olen aina yksin.Ei heillä ole aikaa minulle.Tuntuu pahalta, kun he jo kouluaikana suunnittelevat tekemisiään..minun kuullen tietenkin.
Koulu on mielestäni loppujen lopuksi ihan ok paikka,jos siitä vain jaksaisi olla kiinnostunut..ja aina parempihan se olisi jos saisi tuntea kuuluvansa täysillä johonkin porukkaan, edes yhteen.Nuokin luultavasti halusivat "kaverikseni" siksi, että he tarvitsivat yhden lisää ollakseen viisikko. Nelikkona se kuitenkin oikeastaan toimii.Kyse ei varmaankaan ole ulkonäkö kysymyksestä, olenhan minä omasta mielestäni ainakin melko sievä.Olen 172 cm pitkä ja painan 55 kiloa.Minulla on luonnostaan pitkät ja tuuheat ripset sekä kissamaiset, pähkinänruskeat silmät.Hiukseni ovat vähän yli olkapäiden ja ne ovat kerroksittain leikatut.Väriltään ne ovat ruskeat, vaaleilla raidoilla.Olen kuitenkin vähän ujo, joten ehkäpä sekin vaikuttaa.
Niin, kaveritilanteeni häiritsee minua.Ei minua kiusata, mutta tämä tuntuu vielä pahemmalta, olla välinpitämättömyydessä koko ajan.
Perheeseeni kuuluu isä ja pikkusisko.Äiti heitettiin perheestä alkoholin käytön vuoksi kun olin 6 vuotias.En muista hänestä paljoakaan, mutta kun katselen valokuvia, niin aina katseeni sumenee ja kuumat kyyneleet alkavat valua hiljalleen pitkin poskiani, levittäen ripsarit ympäri naamaani.En välitä, miksi välittäisin, kun ei minustakaan välitetä? Isälleni pikkusisko on tärkeämpi, hänhän on perheen Vauva, en minä.Ei hänkään enää mikään vauva ole, hän on 8 vuotias, mutta perheen nuorimpana hän saa sitä arvonimeä kantaa.Kyllähän isällä hänelle ja hänen harrastuksilleen aikaa on, mutta entä minun? Ei ole.Nytkin he ovat pikkusiskoni aerobic esityksessä.Ei sen puoleen, ei minulla harrastuksia enää olekaan.
Menen huoneeseeni ja heitän koulureppuni sängylle.Istuudun ikkunan edessä olevalle tuolille, ja katson tyhjin silmin jonnekin, kauas täältä.En ole moniin vuosiin osannut hymyillä saati sitten nauraa.Jos joskus pienikin hymynkare pääsee huulilleni livahtamaan, niin pyyhin sen heti pois.Minä olen kova, en ole sellainen joka paikassa heiluva teinikana ! Silmissäni olevat tummat rajaukset sottaantuvat jälleen, alan ensin nyyhkiä hiljaa, mutta sitten pahan olon ryöppy käy sietämättömäksi ja alan vollottaa kunnolla.Kun viimein saan itseni rauhoittumaan, niin avaan pöytäni ylimmän laatikon ja kaivan papereiden alta pienen veitsen, sellaisen kuvaamataidossa käytettävän.Sitten nostan vasemman käden hihaa ja katselen hetken käsivarttani.Siinä on vielä eilisen jälkiä, rupisia haavoja, sekä vanhempia arpia.Asetan veitsen terän iholleni, mutten paina.Jonkin takia satun vilkaisemaan yhtä laatikossa olevaa paperia, tai tarkemmin sanottuna kuvaa.Siinä on kuva minusta, muutama vuosi takaperin.Minulla on vaaleat hiukset, nätti hymy eikä rajauksia silmissä.Muistan jotain, joka saa minut ajattelemaan.Vain vähän aikaa tuon kuvan oton jälkeen kaikki muuttui.En enää hymyillyt, olemukseni tummui niin sisäisesti kuin ulkoisestikin...koulusta tehtiin lähete jollekin typerälle psykologille, jonka luona kävinkin muutaman kerran, mutten enää sen jälkeen.Ei hän ymmärtänyt minua, se kaikki oli vain teennäistä, ammattimaista olemusta, muka halua auttaa..ei se ole totta.
Kiukku kasvoi sisälläni.Suljin silmäni ja painoin terää käsivarttani pitkin.Se ei saanut enää kyyneleitä silmiini, olin turta kivusta.En vain osannut lopettaa tätä, se helpotti, kun näki omien veripisaroidensa valuvan kättään pitkin.Tein vielä pari viiltoa ja lopetin.Pyyhin veren terästä ja piilotin sen takaisin laatikkoonsa.
Katsoin ulos ikkunasta.Oli tulossa syksy, ja satunnaiset lehdet tanssivat pitkin katua.Samassa huomasin jotain muutakin.Kadulla meni poika, jolla oli jokin paperipussi kädessään.Lähestyessään roskista hän ryttäsi pussin ja tähtäsi sen kohti roskista.Hän heitti, mutta pussi ei osunut.Poika ei vaivautunut nostamaan roskaansa vaan jatkoi matkaa.Sitten tajusin, että minusta tuntui samalle kuin olisin ollut tuo paperipussi.En jaksaisi tätä.
Vilkaisin kelloa, neljä tuntia, sitten isä ja sisko tulisivat kotiin..astelin hitaasti ajatuksissani alakertaan.Menin autotalliin ja tutkin isäni auton aineiden tuoteselostuksia. Etanolia 20%..vettä 40%.bensiiniä kannu..sitten katseeni jumittui sillä hetkellä kädessäni olevaan pakkasneste pullon tekstiin.Siitä suurin osa oli metanolia.Olin lukenut hiljan kemiassa, että metanolia pari millilitraa, ja kuolisi, tai ainakin sokeutuisi.Otin pullon mukaani sisälle, menin omaan huoneeseeni ja lukitsin oven.
Varmistin vielä ikkunasta ettei ketään ollut tullut pihaamme.Sitten otin paperinpalan ja kynän ja kirjoitin paperille yhden ainokaisen sanan. "Anteeksi".Jätin sen näkyvälle paikalle pöydälleni ja menin sänkyyni.Avasin pullon ja aloin juoda.Maku oli todella paha ja minua oksetti, mutta nielin kaiken sinnikkäästi.Jonkin aikaa juotuani aloin tuntea hirveää huippausta päässäni,tuli huono olo ja ruumiini tuntui olevan tulessa.Kasvoni kääntyivät tuskaiseen irvistykseen,olisin halunnut huutaa tuskasta,mutta se ei onnistunut.Suustani ei tullut pihaustakaan.Sitten hengittäminen alkoi tuntua hankalalta..pian tuska lievitti vähän,oloni muuttui rauhallisemmaksi..otteeni pullosta herkesi ja se tippui lattialle..sitten kaikki pimeni.
Näin kirkkaan valon.Sitten kaikki alkoi seljetä.Näen sieviä valkopukuisia naisia jotka hymyilevät ympärilläni.Olivatko he enkeleitä? Sitten näen vilaukselta isäni kasvot,ne ovat itkeneen näköiset..Sitten tajusin, olin sairaalassa.
Kysyin, mitä tapahtui, vaikka tiesin sen itsekin harvinaisen selvästi.Mutta se, miten olin vielä tässä, oli epäselvää.
Isä yritti hillitä itsensä.Sitten hän halasi minua pitkään ja kertoi, että oli tullut muutaman tunnin aiemmin kotiin hakemaan minua mukaan siskoni näytökseen.Hän oli ihmetellyt hiljaisuutta, huhuillut minua, mutta kun en vastannut, hän oli tullut huoneeni ovelle ja tajunnut sen olevan lukossa.Lopulta hän hajotti lukon ja löysi minut sängyltäni..hän soitti ambulanssin ja minut tuotiin sairaalaan, jossa minulle tehtiin vatsahuuhtelu ja vereen laitettiin jotain myrkkyä poistavaa ainetta.Lääkärit tekivät parhaansa ja onnistuivat, metanoli ei ollut ehtinyt vaikuttaa.
Samassa huoneeseen astuivat kaverini ja siskoni.Kaikki halasivat minua vuoron perään ja kyselivät hädissään mitä oli tapahtunut.Kukaan ei syyttänyt minua.Samassa tajusin, että he olivat oikeasti minun kavereitani, he olivat vain luulleet, etten kaivannut seuraa koulun jälkeen, että olin kiireinen..
Jouduin olemaan muutaman päivän vielä tarkkailussa, kunnes pääsin kotiin.Koulu ja elämä jatkui, numerot nousivat hitaasti mutta varmasti..jouduin käymään terapeuteilla ja psykologeilla, se oli raskasta, mutta olin päättänyt parantua masennuksestani ja alkaa elää täysillä, kaverieni kanssa.
Isäni ja siskoni antoivat minulle enemmän huomiota, mutta en minä sitä niinkään kaivannut..tajusin, että he välittivät, vaikka eivät sitä osanneetkaan näyttää.
Lopetin turhan meikkaamisen ja aloin katsoa maailmaa uusin silmin.Kaikesta löytyi nyt uusia, ihania puolia joista nautin täysin siemauksin !
Karoliina sai koulussa paljon uusia hyviä kavereita.Häntä alkoivat kiinnostaa pojatkin enemmän kuin ennen, ja kyllä hänestäkin kiinnostuttiin..ja kuinka ollakaan, ennen päättötodistuksen saantia Katalla oli ihana poikaystävä, joka välitti aidosti.Katan päättötodistus oli keskiarvoltaan 9, joten hän pääsi haluamaansa jatkokoulutus paikkaankin...onneksensa Kata siis jaksoi kiinnostua koulusta ja elämästä yleensäkin uudelleen.
--------------------------------------------------
Noin..mitä mieltä? Plussat, miinukset, kommentit.. xD Ja tämä EI kerro minusta, vaan ihan mielikuvitus pohjalta kirjoitin, ajankuluksi, vaikka eihän tässä aikaa kauheesti mennytkään..
--------------------------------------------------
Olen 15-vuotias tyttö.Istun nyt linja-autossa matkalla kohti kotia.Puolisen tunnin kuluttua olen perillä ja painan stop nappia.Linja-auto pysähtyy ja hyppään ulos.Haen pyöräni metsätien reunasta ja poljen kotiin, jossa ei luultavasti tänäänkään ole ketään vielä kotona.
On helpottavaa päästä kotiin.Tulin juuri kaupungista, käyn siellä nimittäin koulua.Kello on kohta neljä, jälleen oli pitkä päivä...niin, unohdin kertoa nimeni.Olen Karoliina, Kata tuttujen kesken.Olen nykyään aika huono koulussa, todistuksessa oli kutosia ja seiskoja, mutta se nyt ei minua hetkauta.Kavereita minulla on jonkin verran, mutta ei paljoa, sillä en oikein osaa luottaa keneenkään, eikä monillakaan riitä into uskottelemaan minulle luotettavuuttaan.Joillakin siihen aikaa riitti, kun niitä kavereita kerran on.Tai no kavereita ja kavereita..olen minä heidän kanssaan kouluaikana, mutta koulun loputtua olen aina yksin.Ei heillä ole aikaa minulle.Tuntuu pahalta, kun he jo kouluaikana suunnittelevat tekemisiään..minun kuullen tietenkin.
Koulu on mielestäni loppujen lopuksi ihan ok paikka,jos siitä vain jaksaisi olla kiinnostunut..ja aina parempihan se olisi jos saisi tuntea kuuluvansa täysillä johonkin porukkaan, edes yhteen.Nuokin luultavasti halusivat "kaverikseni" siksi, että he tarvitsivat yhden lisää ollakseen viisikko. Nelikkona se kuitenkin oikeastaan toimii.Kyse ei varmaankaan ole ulkonäkö kysymyksestä, olenhan minä omasta mielestäni ainakin melko sievä.Olen 172 cm pitkä ja painan 55 kiloa.Minulla on luonnostaan pitkät ja tuuheat ripset sekä kissamaiset, pähkinänruskeat silmät.Hiukseni ovat vähän yli olkapäiden ja ne ovat kerroksittain leikatut.Väriltään ne ovat ruskeat, vaaleilla raidoilla.Olen kuitenkin vähän ujo, joten ehkäpä sekin vaikuttaa.
Niin, kaveritilanteeni häiritsee minua.Ei minua kiusata, mutta tämä tuntuu vielä pahemmalta, olla välinpitämättömyydessä koko ajan.
Perheeseeni kuuluu isä ja pikkusisko.Äiti heitettiin perheestä alkoholin käytön vuoksi kun olin 6 vuotias.En muista hänestä paljoakaan, mutta kun katselen valokuvia, niin aina katseeni sumenee ja kuumat kyyneleet alkavat valua hiljalleen pitkin poskiani, levittäen ripsarit ympäri naamaani.En välitä, miksi välittäisin, kun ei minustakaan välitetä? Isälleni pikkusisko on tärkeämpi, hänhän on perheen Vauva, en minä.Ei hänkään enää mikään vauva ole, hän on 8 vuotias, mutta perheen nuorimpana hän saa sitä arvonimeä kantaa.Kyllähän isällä hänelle ja hänen harrastuksilleen aikaa on, mutta entä minun? Ei ole.Nytkin he ovat pikkusiskoni aerobic esityksessä.Ei sen puoleen, ei minulla harrastuksia enää olekaan.
Menen huoneeseeni ja heitän koulureppuni sängylle.Istuudun ikkunan edessä olevalle tuolille, ja katson tyhjin silmin jonnekin, kauas täältä.En ole moniin vuosiin osannut hymyillä saati sitten nauraa.Jos joskus pienikin hymynkare pääsee huulilleni livahtamaan, niin pyyhin sen heti pois.Minä olen kova, en ole sellainen joka paikassa heiluva teinikana ! Silmissäni olevat tummat rajaukset sottaantuvat jälleen, alan ensin nyyhkiä hiljaa, mutta sitten pahan olon ryöppy käy sietämättömäksi ja alan vollottaa kunnolla.Kun viimein saan itseni rauhoittumaan, niin avaan pöytäni ylimmän laatikon ja kaivan papereiden alta pienen veitsen, sellaisen kuvaamataidossa käytettävän.Sitten nostan vasemman käden hihaa ja katselen hetken käsivarttani.Siinä on vielä eilisen jälkiä, rupisia haavoja, sekä vanhempia arpia.Asetan veitsen terän iholleni, mutten paina.Jonkin takia satun vilkaisemaan yhtä laatikossa olevaa paperia, tai tarkemmin sanottuna kuvaa.Siinä on kuva minusta, muutama vuosi takaperin.Minulla on vaaleat hiukset, nätti hymy eikä rajauksia silmissä.Muistan jotain, joka saa minut ajattelemaan.Vain vähän aikaa tuon kuvan oton jälkeen kaikki muuttui.En enää hymyillyt, olemukseni tummui niin sisäisesti kuin ulkoisestikin...koulusta tehtiin lähete jollekin typerälle psykologille, jonka luona kävinkin muutaman kerran, mutten enää sen jälkeen.Ei hän ymmärtänyt minua, se kaikki oli vain teennäistä, ammattimaista olemusta, muka halua auttaa..ei se ole totta.
Kiukku kasvoi sisälläni.Suljin silmäni ja painoin terää käsivarttani pitkin.Se ei saanut enää kyyneleitä silmiini, olin turta kivusta.En vain osannut lopettaa tätä, se helpotti, kun näki omien veripisaroidensa valuvan kättään pitkin.Tein vielä pari viiltoa ja lopetin.Pyyhin veren terästä ja piilotin sen takaisin laatikkoonsa.
Katsoin ulos ikkunasta.Oli tulossa syksy, ja satunnaiset lehdet tanssivat pitkin katua.Samassa huomasin jotain muutakin.Kadulla meni poika, jolla oli jokin paperipussi kädessään.Lähestyessään roskista hän ryttäsi pussin ja tähtäsi sen kohti roskista.Hän heitti, mutta pussi ei osunut.Poika ei vaivautunut nostamaan roskaansa vaan jatkoi matkaa.Sitten tajusin, että minusta tuntui samalle kuin olisin ollut tuo paperipussi.En jaksaisi tätä.
Vilkaisin kelloa, neljä tuntia, sitten isä ja sisko tulisivat kotiin..astelin hitaasti ajatuksissani alakertaan.Menin autotalliin ja tutkin isäni auton aineiden tuoteselostuksia. Etanolia 20%..vettä 40%.bensiiniä kannu..sitten katseeni jumittui sillä hetkellä kädessäni olevaan pakkasneste pullon tekstiin.Siitä suurin osa oli metanolia.Olin lukenut hiljan kemiassa, että metanolia pari millilitraa, ja kuolisi, tai ainakin sokeutuisi.Otin pullon mukaani sisälle, menin omaan huoneeseeni ja lukitsin oven.
Varmistin vielä ikkunasta ettei ketään ollut tullut pihaamme.Sitten otin paperinpalan ja kynän ja kirjoitin paperille yhden ainokaisen sanan. "Anteeksi".Jätin sen näkyvälle paikalle pöydälleni ja menin sänkyyni.Avasin pullon ja aloin juoda.Maku oli todella paha ja minua oksetti, mutta nielin kaiken sinnikkäästi.Jonkin aikaa juotuani aloin tuntea hirveää huippausta päässäni,tuli huono olo ja ruumiini tuntui olevan tulessa.Kasvoni kääntyivät tuskaiseen irvistykseen,olisin halunnut huutaa tuskasta,mutta se ei onnistunut.Suustani ei tullut pihaustakaan.Sitten hengittäminen alkoi tuntua hankalalta..pian tuska lievitti vähän,oloni muuttui rauhallisemmaksi..otteeni pullosta herkesi ja se tippui lattialle..sitten kaikki pimeni.
Näin kirkkaan valon.Sitten kaikki alkoi seljetä.Näen sieviä valkopukuisia naisia jotka hymyilevät ympärilläni.Olivatko he enkeleitä? Sitten näen vilaukselta isäni kasvot,ne ovat itkeneen näköiset..Sitten tajusin, olin sairaalassa.
Kysyin, mitä tapahtui, vaikka tiesin sen itsekin harvinaisen selvästi.Mutta se, miten olin vielä tässä, oli epäselvää.
Isä yritti hillitä itsensä.Sitten hän halasi minua pitkään ja kertoi, että oli tullut muutaman tunnin aiemmin kotiin hakemaan minua mukaan siskoni näytökseen.Hän oli ihmetellyt hiljaisuutta, huhuillut minua, mutta kun en vastannut, hän oli tullut huoneeni ovelle ja tajunnut sen olevan lukossa.Lopulta hän hajotti lukon ja löysi minut sängyltäni..hän soitti ambulanssin ja minut tuotiin sairaalaan, jossa minulle tehtiin vatsahuuhtelu ja vereen laitettiin jotain myrkkyä poistavaa ainetta.Lääkärit tekivät parhaansa ja onnistuivat, metanoli ei ollut ehtinyt vaikuttaa.
Samassa huoneeseen astuivat kaverini ja siskoni.Kaikki halasivat minua vuoron perään ja kyselivät hädissään mitä oli tapahtunut.Kukaan ei syyttänyt minua.Samassa tajusin, että he olivat oikeasti minun kavereitani, he olivat vain luulleet, etten kaivannut seuraa koulun jälkeen, että olin kiireinen..
Jouduin olemaan muutaman päivän vielä tarkkailussa, kunnes pääsin kotiin.Koulu ja elämä jatkui, numerot nousivat hitaasti mutta varmasti..jouduin käymään terapeuteilla ja psykologeilla, se oli raskasta, mutta olin päättänyt parantua masennuksestani ja alkaa elää täysillä, kaverieni kanssa.
Isäni ja siskoni antoivat minulle enemmän huomiota, mutta en minä sitä niinkään kaivannut..tajusin, että he välittivät, vaikka eivät sitä osanneetkaan näyttää.
Lopetin turhan meikkaamisen ja aloin katsoa maailmaa uusin silmin.Kaikesta löytyi nyt uusia, ihania puolia joista nautin täysin siemauksin !
Karoliina sai koulussa paljon uusia hyviä kavereita.Häntä alkoivat kiinnostaa pojatkin enemmän kuin ennen, ja kyllä hänestäkin kiinnostuttiin..ja kuinka ollakaan, ennen päättötodistuksen saantia Katalla oli ihana poikaystävä, joka välitti aidosti.Katan päättötodistus oli keskiarvoltaan 9, joten hän pääsi haluamaansa jatkokoulutus paikkaankin...onneksensa Kata siis jaksoi kiinnostua koulusta ja elämästä yleensäkin uudelleen.
--------------------------------------------------
Noin..mitä mieltä? Plussat, miinukset, kommentit.. xD Ja tämä EI kerro minusta, vaan ihan mielikuvitus pohjalta kirjoitin, ajankuluksi, vaikka eihän tässä aikaa kauheesti mennytkään..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvä ja koskettava :)
Minua kiinnostavat kyllä kovasti käännekohdat ihmisten elämässä, mutta tämä nyt oli jotenkin Se Tavallinen Tarina. Psykologisesti kaiketi ihan 'looginen', eikös sitä niin sanota, että itsemurhayritys on avunhuuto? Joten ilmeisesti Katan huutoon vastattiin.
Kerronnassa on tiettyä imua. Erityisesti minua kiehtoo tuo suhteellinen 'viileys' (kun ottaa aiheen huomioon). Ulkopuolinen tarkkailu menee jopa niin pitkälle, että novellin viimeinen kappale on kolmannessa persoonassa. En tiedä, onko tämä harkittu tai toimiva ratkaisu, mutta onpahan siinä ainakin lukijalle jotain mietittävää. Vähän on ehkä kerrontasi vielä tasapaksua ja rakenteesi hapuilevaa, mutta olethan nuori. (Niin mukavaa lukea yläasteikäisten tekstejä, tulee melkein poikkeuksetta mieleen omat kuviot siltä ajalta.)
Pieni kehotus: Paina välilyöntiä pisteen jälkeen. Tekee tekstistä luettavampaa minun ja monien muiden mielestä. Tiedän, että osaat, teethän niin pilkunkin jälkeen. =)
Nämä kaikki ovat ihan kehityskysymyksiä. Jatka kirjoittamista, jos siltä vain suinkin tuntuu. Kuka tietää, ehkä sankarittarellesi tapahtuu ensi kerralla jotain muutakin kuin Se Tavallinen Tarina.
Kiitos rakentavasta palautteestasi.. :) Kyllä minä vielä jossain vaiheessa, aina välillä kirjoittelen huvikseni. Nyt oli intoa kirjoittaa monia puhuttavasta aiheesta, mutta kyllä niitä "ei mahdollisiakin" pitäisi tulla, enhän muuta luekaan kuin scigi ja jännärikirjoja..ja tutkin yliluonnollista,eli ei pitäisi olla mielikuvituksen puutteesta kyse.
Hyvää syksyä sinullekin ! :)