olisi kiva saada palautetta tästä novellin alusta... mikä siinä on vikana ja jne...
Yllätyin kun kipu kesti vain pienen hetken. Hyvä että edes ehdin tajuta sitä. Se kulki kuin sähköisku läpi kehon. Ensin en enää tuntenut varpaitani, sitten tunto hävisi kokonaan jaloista. Kesti muutamia sekunteja ja tunto katosi koko vartalosta. Tuntui kun olisi vain leijunut. Välinpitämättömyys vyöryi ylleni. Ajatukset eivät pysyneet aisoissa. Kaipuu edesmenneeseen maailmaan kesti vain hetken ja mieleni valtasi muistot. Pieni kissanpentu vilahti mielessäni. Kissa… Sitä ajattelin useita silmänräpäyksiä. Myös koulu ja vanhempani kävivät mielessä.
Oli erikoista nähdä oma ruumiinsa vain lojumassa hietikossa. Hiekka värjäytyi hitaasti punaiseksi. Hiukseni olivat tahmaisen näköiset. Inhottavaa miten likaisilta ne näyttivät. Kasvoni olivat niin rauhalliset. Ensimmäistä kertaa näin itseni kauniina. Jokaisen pitäisi nähdä itsensä kauniina edes kerran elämässään. Minä en nähnyt.
Jossain vaiheessa huomasin valon väistyvän ympäriltäni ja tilalle tuli ahdistava pimeys. En tiedä miten kauan meidän maailman ajan mukaan leijuin pimeydessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä odotukselta. En tiedä mitä odotin. Mutta olin jotenkin varma että tämä ei ollut määränpääni. Olin saanut ajatukseni kootuksi ja tajusin olevani kuollut. Eloton, delannut, heittänyt veivini, raato, ruumis, haamu… Jotain sellaista mitä jokainen tulee joskus olemaan. Tämänkö ihminen koki ensimmäisenä, jätettyään taakseen kehonsa. Vai oliko ahdistava pimeys itsemurhan tehneiden itse oikeus.
Jostain synkkyyden nurkasta alkoi hohtaa ”valoa”. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se valaisi sielun ja antoi täydellisen turvallisuuden tunteen. Mitä lähemmäs pääsin sitä onnellisemmaksi tulin. Lyhyen elämäni aikana en ollut koskaan löytänyt kotia tai turvallista paikkaa. jossa olisin saattanut rentouttaa kuluneen ruumiini. Tämä olisi ollut se paikka. ”Valo”. Mitään tavallista valoa se ei ollut. En löytänyt sen arvolle sopivaa nimeä. Se hiveli mieltä. Kutitti lempeästi, sai kylmät väreet kulkemaan ”selkäpiitä” pitkin. Sillä olin vain sieluni kanssa valossa. Ruumiini makasi verisessä hiekassa. Kukaan ei voinut kokea eläessään mitään näin ihanaa. Meitä kaikkia siis odotti ehkä jotain hyvää maallisen elämän jälkeen. Valo oli ympäröinyt minut kokonaan. Sieluni imi iloa ja energiaa itseensä. Sain takaisin elämän haluni. Edes rakkaus ei lyönyt vertoja tälle tunteelle. Henkeni vuodatti kyyneleitä.
Vaalea hahmo piirtyi vierelleni. Se katsoi minua surullisesti. ” Sinä et saa jäädä tänne. Sinun täytyy tulla minun mukaani. Minun täytyy näyttää sinulle myös toinen tie. Sitten voit valita ”valon” joksi sinä sitä kutsut ja toisen tien väliltä.” olento sanoi. Se oli varmasti joskus ollut ihminen mutta sen mielessä ei varmasti liikkunut yhtään itserakkauden tahrimaa ajatusta. ” Minä valitsen tämän tien. Toinen tie ei voi tarjota mitään parempaa. Tänne minä jään.” Sanoin ja nautin autuuden tunteesta. Olento lähti leijumaan poispäin valosta ja lähdin tahtomattani sen perään. ” Pysähdy huusin. En halua tulla. ” Mutta epätoivoni ei autanut. Lähestyimme pimeyttä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa kuin se jonka koin kun irrottauduin kehostani. Menimme sisään jykevän kallion suuaukosta. Sellaisen kuvan ainakin sain. Tulimme suureen luolaan jossa oli paljon eri suuaukkoja. Yhdestä hohti punaista valoa jonka pystyi aistimaan himona. Jäisen sinertävä valo tuli luolan perältä pienestä luolasta. Sitä katsoessa mielen virtasi kauhea kyynisyys ja viha. Näytti siltä kuin jokainen käytävä kuvasti eri luonteenpiirteitä. ” Täällä näkee jokaisen tunteen ja luonteen piirteen seuraukset. Esimerkiksi kateuden aiheuttamat murhat, rakkauden tuloksena syntyneet lapset ja ahneuden aiheuttamat nälkävuodet. ” hahmo sanoi. ” Olen ihan ymmälläni. Kuka sinä oikein olet? Mitä me teemme täällä?” kysyin. Olennon silmät kuvastivat ymmärtäväisyyttä. Oli erikoista että sen kasvonpiirteistä ei saanut selville tunteita. Vain silmät muuttuivat. ” Olen se joka vartioi sinua kun olit maallisessa elämässä. Yritin suojella sinua. Mutta ei minullakaan ole lupaa puuttua kaikkeen. Te ihmiset lopulta teette omat päätöksenne. Me suojelusenkelit, joiksi te meitä kutsutte, vain yritämme hienovaraisesti ohjailla elämäänne. Minä en onnistunut työssäni kovinkaan hyvin. Olen siitä hyvin pahoillani. Ja siksi olemme täällä. Sinä olet harvinainen. Hyvin onnekas. Saat toisen tilaisuuden. Jos vain haluat tarttua siihen. Saat jatkaa siitä mihin elämäsi jäi, mutta uusin silmin. Tulimme tänne katsomaan elämän monia eri puolia. . Näet elämän valoisimpia ja synkimpiä puolia. Minua voit kutsua Logitechiksi. Logi vain näin lyhyesti. Ymmärrätkö mitä sinulle kerroin?” Logigsi itseään kutsuva kysyi. ” En. Minä en todellakaan ymmärrä. Miksi haluaisin takaisin? Haluan valoon. Se on hyvä. En halua mitään muuta. ” Logi siveli utuisen näköisiä hiuksiaan. ” Tätä minä pelkäsin. Sinun olisi pitänyt tulla suoraan tänne piirteiden verkkoon. Valossa on huonojakin puolia. Olet siellä hyvin kauan ennen kuin pääset etenemään minun tasolleni. Ja vielä ylemmäs. Teidän ihmisten ajassa puhutaan tuhansista vuosista ja pahimmassa tapauksessa miljoonista. Valossa olet yksin ajatustesi kanssa. Ensimmäiset tuhat vuotta ovat autuaita, mutta sitten alkaa pakosti ajatella mitä muualla tapahtuu. Alkaa välittää. Se on todella uuvuttavaa, kun ei voi tehdä mitään. Ja yritä ymmärtää, että jos palaat elämääsi sinulla on hyvin erityinen tehtävä. Kerrot elämän tärkeydestä ja miten jokainen hetki pitää elää todellakin täysillä . Sinä tulet tuomaan paljon lohtua. Sinulla on ollut harvoja edeltäjiä, mutta he ovat tuoneet paljon lisäaikaa ihmisten elämään. Tule nyt” Katsoin kun Logi lähti kulkemaan yhtä pienimmistä luolaa kohti. ” Mihin me menemme?” Hän ei vastannut mitään. Huomasin että ympärillemme hahmottui pieni maalaiskylä Mongoliassa. Pieni poika kantoi sylissään isoa laatikkoa joka pursusi erilaisista kankaista. Hän kantoi laatikon räihnäisen kaupan viereen. Siinä poika yritti kaupata lakanoita ja huiveja satunaisille ohikulkijoille. Seisoimme varmasti kolme tuntia toisella puolella katua, mutta poika ei luovuttanut. Jokaisen ihmisen tullessa kohdalle hän alkoi kehua kankaiden erinomaisuutta ja värejä. Lopulta jo illan hämärtyessä Länsimaisen näköinen mies sattui paikalle ja osti säälistä kaksi huivia ja lakanan. ” Tuolla raha määrällä poika elättää siskonsa ja isoäitinsä muutamanpäivän ajan. Tosin hyvin niukasti mutta kuitenkin. Tiedätkö mistä piirteestä me puhumme? ” Katselin liikuttuneena poikaa. ” Sitkeydestä.” Sanoin. En jaksanut kuin vain ihailla pojan kärsivällisyyttä. Varmasti myös pelko nälännäkemisestä oli auttanut kestämään ja yrittämään. Jatkoimme matkaa.
Yllätyin kun kipu kesti vain pienen hetken. Hyvä että edes ehdin tajuta sitä. Se kulki kuin sähköisku läpi kehon. Ensin en enää tuntenut varpaitani, sitten tunto hävisi kokonaan jaloista. Kesti muutamia sekunteja ja tunto katosi koko vartalosta. Tuntui kun olisi vain leijunut. Välinpitämättömyys vyöryi ylleni. Ajatukset eivät pysyneet aisoissa. Kaipuu edesmenneeseen maailmaan kesti vain hetken ja mieleni valtasi muistot. Pieni kissanpentu vilahti mielessäni. Kissa… Sitä ajattelin useita silmänräpäyksiä. Myös koulu ja vanhempani kävivät mielessä.
Oli erikoista nähdä oma ruumiinsa vain lojumassa hietikossa. Hiekka värjäytyi hitaasti punaiseksi. Hiukseni olivat tahmaisen näköiset. Inhottavaa miten likaisilta ne näyttivät. Kasvoni olivat niin rauhalliset. Ensimmäistä kertaa näin itseni kauniina. Jokaisen pitäisi nähdä itsensä kauniina edes kerran elämässään. Minä en nähnyt.
Jossain vaiheessa huomasin valon väistyvän ympäriltäni ja tilalle tuli ahdistava pimeys. En tiedä miten kauan meidän maailman ajan mukaan leijuin pimeydessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä odotukselta. En tiedä mitä odotin. Mutta olin jotenkin varma että tämä ei ollut määränpääni. Olin saanut ajatukseni kootuksi ja tajusin olevani kuollut. Eloton, delannut, heittänyt veivini, raato, ruumis, haamu… Jotain sellaista mitä jokainen tulee joskus olemaan. Tämänkö ihminen koki ensimmäisenä, jätettyään taakseen kehonsa. Vai oliko ahdistava pimeys itsemurhan tehneiden itse oikeus.
Jostain synkkyyden nurkasta alkoi hohtaa ”valoa”. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se valaisi sielun ja antoi täydellisen turvallisuuden tunteen. Mitä lähemmäs pääsin sitä onnellisemmaksi tulin. Lyhyen elämäni aikana en ollut koskaan löytänyt kotia tai turvallista paikkaa. jossa olisin saattanut rentouttaa kuluneen ruumiini. Tämä olisi ollut se paikka. ”Valo”. Mitään tavallista valoa se ei ollut. En löytänyt sen arvolle sopivaa nimeä. Se hiveli mieltä. Kutitti lempeästi, sai kylmät väreet kulkemaan ”selkäpiitä” pitkin. Sillä olin vain sieluni kanssa valossa. Ruumiini makasi verisessä hiekassa. Kukaan ei voinut kokea eläessään mitään näin ihanaa. Meitä kaikkia siis odotti ehkä jotain hyvää maallisen elämän jälkeen. Valo oli ympäröinyt minut kokonaan. Sieluni imi iloa ja energiaa itseensä. Sain takaisin elämän haluni. Edes rakkaus ei lyönyt vertoja tälle tunteelle. Henkeni vuodatti kyyneleitä.
Vaalea hahmo piirtyi vierelleni. Se katsoi minua surullisesti. ” Sinä et saa jäädä tänne. Sinun täytyy tulla minun mukaani. Minun täytyy näyttää sinulle myös toinen tie. Sitten voit valita ”valon” joksi sinä sitä kutsut ja toisen tien väliltä.” olento sanoi. Se oli varmasti joskus ollut ihminen mutta sen mielessä ei varmasti liikkunut yhtään itserakkauden tahrimaa ajatusta. ” Minä valitsen tämän tien. Toinen tie ei voi tarjota mitään parempaa. Tänne minä jään.” Sanoin ja nautin autuuden tunteesta. Olento lähti leijumaan poispäin valosta ja lähdin tahtomattani sen perään. ” Pysähdy huusin. En halua tulla. ” Mutta epätoivoni ei autanut. Lähestyimme pimeyttä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa kuin se jonka koin kun irrottauduin kehostani. Menimme sisään jykevän kallion suuaukosta. Sellaisen kuvan ainakin sain. Tulimme suureen luolaan jossa oli paljon eri suuaukkoja. Yhdestä hohti punaista valoa jonka pystyi aistimaan himona. Jäisen sinertävä valo tuli luolan perältä pienestä luolasta. Sitä katsoessa mielen virtasi kauhea kyynisyys ja viha. Näytti siltä kuin jokainen käytävä kuvasti eri luonteenpiirteitä. ” Täällä näkee jokaisen tunteen ja luonteen piirteen seuraukset. Esimerkiksi kateuden aiheuttamat murhat, rakkauden tuloksena syntyneet lapset ja ahneuden aiheuttamat nälkävuodet. ” hahmo sanoi. ” Olen ihan ymmälläni. Kuka sinä oikein olet? Mitä me teemme täällä?” kysyin. Olennon silmät kuvastivat ymmärtäväisyyttä. Oli erikoista että sen kasvonpiirteistä ei saanut selville tunteita. Vain silmät muuttuivat. ” Olen se joka vartioi sinua kun olit maallisessa elämässä. Yritin suojella sinua. Mutta ei minullakaan ole lupaa puuttua kaikkeen. Te ihmiset lopulta teette omat päätöksenne. Me suojelusenkelit, joiksi te meitä kutsutte, vain yritämme hienovaraisesti ohjailla elämäänne. Minä en onnistunut työssäni kovinkaan hyvin. Olen siitä hyvin pahoillani. Ja siksi olemme täällä. Sinä olet harvinainen. Hyvin onnekas. Saat toisen tilaisuuden. Jos vain haluat tarttua siihen. Saat jatkaa siitä mihin elämäsi jäi, mutta uusin silmin. Tulimme tänne katsomaan elämän monia eri puolia. . Näet elämän valoisimpia ja synkimpiä puolia. Minua voit kutsua Logitechiksi. Logi vain näin lyhyesti. Ymmärrätkö mitä sinulle kerroin?” Logigsi itseään kutsuva kysyi. ” En. Minä en todellakaan ymmärrä. Miksi haluaisin takaisin? Haluan valoon. Se on hyvä. En halua mitään muuta. ” Logi siveli utuisen näköisiä hiuksiaan. ” Tätä minä pelkäsin. Sinun olisi pitänyt tulla suoraan tänne piirteiden verkkoon. Valossa on huonojakin puolia. Olet siellä hyvin kauan ennen kuin pääset etenemään minun tasolleni. Ja vielä ylemmäs. Teidän ihmisten ajassa puhutaan tuhansista vuosista ja pahimmassa tapauksessa miljoonista. Valossa olet yksin ajatustesi kanssa. Ensimmäiset tuhat vuotta ovat autuaita, mutta sitten alkaa pakosti ajatella mitä muualla tapahtuu. Alkaa välittää. Se on todella uuvuttavaa, kun ei voi tehdä mitään. Ja yritä ymmärtää, että jos palaat elämääsi sinulla on hyvin erityinen tehtävä. Kerrot elämän tärkeydestä ja miten jokainen hetki pitää elää todellakin täysillä . Sinä tulet tuomaan paljon lohtua. Sinulla on ollut harvoja edeltäjiä, mutta he ovat tuoneet paljon lisäaikaa ihmisten elämään. Tule nyt” Katsoin kun Logi lähti kulkemaan yhtä pienimmistä luolaa kohti. ” Mihin me menemme?” Hän ei vastannut mitään. Huomasin että ympärillemme hahmottui pieni maalaiskylä Mongoliassa. Pieni poika kantoi sylissään isoa laatikkoa joka pursusi erilaisista kankaista. Hän kantoi laatikon räihnäisen kaupan viereen. Siinä poika yritti kaupata lakanoita ja huiveja satunaisille ohikulkijoille. Seisoimme varmasti kolme tuntia toisella puolella katua, mutta poika ei luovuttanut. Jokaisen ihmisen tullessa kohdalle hän alkoi kehua kankaiden erinomaisuutta ja värejä. Lopulta jo illan hämärtyessä Länsimaisen näköinen mies sattui paikalle ja osti säälistä kaksi huivia ja lakanan. ” Tuolla raha määrällä poika elättää siskonsa ja isoäitinsä muutamanpäivän ajan. Tosin hyvin niukasti mutta kuitenkin. Tiedätkö mistä piirteestä me puhumme? ” Katselin liikuttuneena poikaa. ” Sitkeydestä.” Sanoin. En jaksanut kuin vain ihailla pojan kärsivällisyyttä. Varmasti myös pelko nälännäkemisestä oli auttanut kestämään ja yrittämään. Jatkoimme matkaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jäsentele tekstisi ensin. On suuresti puuduttuvaa lukea tekstiä, joka on yhtä pitkää pötköä.
Laita kappalejakoja tekstiisi niihin kohtiin, missä on selvä ero kahden eri asiakokonaisuuksien välillä. Kappalejaoksi käy hyvin rivinvaihto, tai ainakin selkeä sisennys kappaleen alkuun.
Se selkeyttää ja helpottaa lukemista, kun lukijan ei tarvitse itse päättää, mistä kohta uusi asia alkaa.
Tarkastele itse tekstisi ulkonäköä, sen muotoa. Kauempaa katsottuna se on kuin tiiliskivi.
Tämä kaikki jäsentelemättä:
Jäsentele tekstisi ensin. On suuresti puuduttuvaa lukea tekstiä, joka on yhtä pitkää pötköä. Laita kappalejakoja tekstiisi niihin kohtiin, missä on selvä ero kahden eri asiakokonaisuuksien välillä. Kappalejaoksi käy hyvin rivinvaihto, tai ainakin selkeä sisennys kappaleen alkuun. Se selkeyttää ja helpottaa lukemista, kun lukijan ei tarvitse itse päättää, mistä kohta uusi asia alkaa. Tarkastele itse tekstisi ulkonäköä, sen muotoa. Kauempaa katsottuna se on kuin tiiliskivi.
Näetkö eron?
jep tierän.. ja se ärsyttää kun kopioi jostain tiedostosta ja siirtää tänne ei tule ne jäsennykset mukana... ja äsken ei todellakaan ollut aikaa alkaa pistämään niitä... i understand what you are meaning ;)
Ei ne muotoilut aina siirry, mikä on suht paska juttu, kun haluaa liittää pitempää tekstiä.
En halunnut tietenkään ilkeillä palautetta antaessain. Ja saatanpa vaikka lukeakin tuon tarinasi =)
toivottavasti et saa hirmusia traumoja sitä lukiessasi ;)... joka kerran kun olen lukenut se kuulostaa aina vain karmeammalta... nooh... mjoo.. lisää vaan palautetta...
Daa daa!
Musta tällaiset virtuaalimatkat maailman syvyyksiin ovat hyvin piristäviä, vaikkakin maan uumenissa on vaikea kävellä kaikelta siltä kompuroinnilta jota siellä joutuu väistämättä kohtaamaan.
Mitä syvemmälle mennään, sitä mielenkiintoisemmaksi kaikki muodostuu, ja onhan hyvä pitää kiinni jostain tutusta, vaikka Vergiliuksen kädestä, runoudesta ja moraalistaan... jottei Stheno, Gorgo, Euryale... tai he kaikki yhdessä, kutsu sinua katsomaan itseään.
On olemassa ajatuksenvirtaa joka tuottaa mielihyvää kirjoitushetkellään, ja tämä on sinulle selvästikin tuottanut sitä :)
Jatka tota juttua..kiinnostais tietää miten se loppuu.. Oli se kyl vähän huono kun se oli yhtä potkoo mut sisältö oli hyvä..
Kappalejaon kannattavuus tulikin jo näköjään mainittua.
Sanomasi on rohkean paatoksellinen ja kannatettava. Jotenkin minulle tuli vain mieleen, että tässä on vähän kaikkea, eikä kunnolla mitään. En saanut kiinni tekstin ominaisväristä. Mutta se voi hyvinkin olla vain hiomiskysymys kuten niin usein.
mojoo.... tuota pitee hioa.. mjaa jatkoa.. sitä tulee kun laskeudun taas johonkin ajatuksen syövereihini... ;).. tack..