nousee mieleeni, saa minut ihmettelemään jälleen. Vieläkin, kaiken tämän jälkeen mietin miksi? .
Minä luonasi, hyvästä syystä. Hetki kun kiire on ohi, sinä tuijottamassa minua pitkään, hymynkare suupielessäsi, polte katseessasi. Hämmennys sisälläni, odottamaton ujous. Vahva varmuus. Se hetki kun kätesi koskettaa kättäni, vetää minut lähemmäs, huulesi painautuvat huulilleni. Nauraen vetäydyn kauemmas, leikkisästi torun sinua. Sinä vedät minut yhä lähemmäs, et päästä karkuun. Kuplivaa naurua, hullua huumoria, järjetöntä intohimoa. Se kemia välillämme! Kuinka saatkaan minut syttymään, kuinka haluatkaan minua. Ja kuinka minä laitan sinut odottamaan, vaikka me tiedämme molemmat mihin se leikki ennenpitkää vie.
Se järjetön touhu välllämme, kaikessa hulluudessaan, oli liian hyvää kestääkseen. Vai olisiko se kestänyt, jos olisimme uskaltaneet? Hymyilen muistaessani, vaikka viimeaikoina olenkin kokenut sisälläni pelkkää kipua. Hymyilen, koska se oli hyvä hetki, mitä se ikinä olikaan, silloin minä tunsin vahvasti itseni ja sinut.
Minä luonasi, hyvästä syystä. Hetki kun kiire on ohi, sinä tuijottamassa minua pitkään, hymynkare suupielessäsi, polte katseessasi. Hämmennys sisälläni, odottamaton ujous. Vahva varmuus. Se hetki kun kätesi koskettaa kättäni, vetää minut lähemmäs, huulesi painautuvat huulilleni. Nauraen vetäydyn kauemmas, leikkisästi torun sinua. Sinä vedät minut yhä lähemmäs, et päästä karkuun. Kuplivaa naurua, hullua huumoria, järjetöntä intohimoa. Se kemia välillämme! Kuinka saatkaan minut syttymään, kuinka haluatkaan minua. Ja kuinka minä laitan sinut odottamaan, vaikka me tiedämme molemmat mihin se leikki ennenpitkää vie.
Se järjetön touhu välllämme, kaikessa hulluudessaan, oli liian hyvää kestääkseen. Vai olisiko se kestänyt, jos olisimme uskaltaneet? Hymyilen muistaessani, vaikka viimeaikoina olenkin kokenut sisälläni pelkkää kipua. Hymyilen, koska se oli hyvä hetki, mitä se ikinä olikaan, silloin minä tunsin vahvasti itseni ja sinut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hän ei uskaltanut edes tuohon. Kun huomasin että yksin saisin hoidella hela homman niin päätin väistyä ja jättää surkeuden vaimon hoitoon.
jotakin tuollaista olen itsekin kokenut. Se loppui, mikähän tarkoitus sillääkin asialla oli. En edelleenkään ymmärrä.
Siihen tarvitaan kaksi.
Uskaltamiseen? Olet oikeassa, meistä ei lopulta kai uskaltanut kumpainenkaan... tai mistä sitä tietää, milloin on lopulta?
Tehdään se ihan oikeasti.Kumpikin tietää mitä tästä voi tulla.
Se on outo se ristiriita. Varsinkin kun jälkeenpäin niin kuin asiassa kuin asiassa ymmärtää parhaiten.. ymmärtää lopulta, ettei ikinä ole kokenut yhtä suurta onnea, nimenomaan naisena (äitiksi tulo tietty eri juttu). Silloin kuin kaikki vielä oli totta ja "mahdollista" niin kaiken "pilasin" pelkäämällä. Niin huikaiseva se tunne oli. Nyt kun ei enää tarvitse pelätä, niin jäljellä on puhdas ja aito tunne.. ja ajoittain järjetön ikävä. Suru siitä miksen tätä kaikkea saa sinulle antaa.
Millainen sinä silloin olitkaan. Millaisena minä sinut yhä nään. Sinä olet kaikkea.
En ole vielä niin etäällä tapahtuneesta, että pystyisin olemaan onnellinen siitä, että sain sen kaiken kokea. Olen surusta kipeä ja kyynelissä kylpevä ihmisraiska. Silti elän ja hengitän ja nautin onnenhetkistä joka päivä. Ilman sinuakin.
Rakkaani.
Ihanaa, että ihmiset kokevat rakkautta ja huumaavia onnenhetkiä. On hirveän surullista se, miksi ne hetket päättyvät, miksi rakkaus pelottaa.
Aloittaja kuvaili niin kauniisti "sitä hetkeä", kun elämä antaa parastaan, läsnäolon täydellistä hetkeä, "tunnen itseni ja sinut".
U never know. Life is like a box of chocolate, you never know what you are going to get :) niin kuin forest sanoisi.